Hyppää pääsisältöön

Elämä

Eräopaskouluttaja Priitta Pöyhtäri-Trøen on aina elänyt itselleen uskollisesti, sillä se on hyvä lääke katkeruutta vastaan

Kuvassa oranssi tausta, jossa polaroid-kuva. Polaroidissa lukee alareunassa Kuusi kuvaa ja kuvassa on Priitta Pöyhtäri-Tröen 13-vuotiaana äitinsä kanssa. Molemmilla on siniset takit ja pyörät.

Eräopaskouluttaja Priitta Pöyhtäri-Trøen on aina halunnut elää itselleen uskollisesti, kuuntelematta liikaa toisten mielipiteitä. Tahto elää omannäköistä elämää on johdattanut hänet telemark-hiihdon pariin sekä Huippuvuorille, mutta myös opettanut omien valintojen vastuun.

Kuuntele ohjelma Yle Areenasta

Kuusi kuvaa eräopaskouluttaja Priitta Pöyhtäri-Trøenin elämästä

Turvallinen lapsuus synnytti seikkailijan

Priitta asui lapsuutensa Muonion pappilassa, sillä isä toimi kylässä kirkkoherrana. Jo nuorena Priitta löysi itsestään seikkailuhenkisyyttä ja pyrki päästä toteuttamaan sisäistä paloaan. Hän muun muassa pyöräili äitinsä kanssa Muoniosta Kalajoelle mummolaan vain 13-vuotiaana. Matkaa pyöräretkelle kertyi yli 500 kilometriä suuntaansa.

– Näin jälkeenpäin ajattelen, että se oli tapani seikkailla. Tein joka kesä kyseisen pyöräretken kunnes olin sen ikäinen, että pääsin ensimmäiselle interrailille, Priitta muistelee.

Kuvassa on Priitta Pöyhtäri-Tröen 13-vuotiaana äitinsä kanssa. Molemmilla on siniset takit ja pyörät.

Uskonto oli iso osa Priitan lapsuutta. Pöyhtäri-Trøen kokee uskonnon antaneen turvalliset raamit koko elämälle.

– Kun seuroissa ja kirkossa istuessa kuunteli, kuinka Jumala pitää huolen, niin kyllä sitten aika huolettomasti olen elänyt. Kun Huippuvuorilla ollessani ajoin koiravaljakolla huonoilla jäillä, hyräilin mielessäni “Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen”, kun minua pelotti kaikkein eniten.

Tasa-arvoinen kasvatus antoi vahvan naiskuvan

Pöyhtäri-Trøenin vanhemmat kasvattivat lapsensa tasa-arvoisiksi, ja myöhemmin elämässä Priitasta olikin hullua törmätä ajatukseen, etteivät tytöt olisi yhtä arvokkaita kuin pojat. Priitta kokee erityisesti isänsä opettaneen heidät ajattelemaan, ettei kukaan ole toista arvokkaampi. 

– Itse ei ole parempi tai ihmisenä arvokkaampi kuin muut, mutta kukaan muu ei myöskään ole arvokkaampi kuin sinä itse. Tästä mielestäni kumpuaa se, että voi ja saa tehdä elämäänsä koskevat päätökset itse, kun ei ole mitään yläpuolella olevaa auktoriteettia. Lisäksi lapsuudenkotini uskonnollinen ilmapiiri oli salliva ja rakastava, jolloin uskontokaan ei ollut mikään kahlitseva tai tuomitseva auktoriteetti.

Äidiltään Priitta taas kokee saaneensa vahvan naiskuvan ja esimerkin omannäköisen elämän elämiseen. 

– Äitini on osannut kasvattaa meidät lapset viisaasti. Hän ajatteli tuolle ajalle poikkeuksellisesti, että jos hän ei kehu lapsiaan, niin kuka sitten kehuu. Kun meillä oli vieraita, saimme aina esitellä taitojamme ja kuulla hänen kertovan, missä asioissa me lapset olimme hyviä. 

– Äitini kautta meille lapsillekin on varmasti tullut sellainen ajattelumalli, että omaa maalaisjärkeä saa käyttää, Priitta pohtii.

Elämässä ei olekaan mitään suurempaa

Priitta innostui telemark-hiihdosta eli vapaalaskusta yläkouluikäisenä nähtyään aiheesta vanhan norjalaisen filmin. Inspiroituneena hän etsi käsiinsä äitinsä vanhat nahkamonot ja isoisänsä nahkahousut. Pallaksen vuokraamosta löytyi vielä teräsreunaiset tunturisukset, ja niin Priitan elämässä alkoi kymmenen vuoden tiivis jakso, jossa vuoret ja telemark olivat etusijalla.

– Telemark merkitsee minulle vapautta, pystyn hiihtämään ylös ja laskemaan alas. Ensin kuljin Lapin tuntureilla ja päädyin lopulta Keski-Eurooppaan Alpeille. Vuoret olivat ykkössijalla ja kaikki muu tapahtui siinä ohessa, Priitta kertoo.

Priitta Pöyhtäri-Trøen laskemassa telemarkia Ranskassa. Kuvassa hän laskee juuri ison lumilipan päällä.

Ranskan Chamonix’ssa Priitta joutui kohtaamaan myös elämän rajallisuuden sekä oman elämän pienuuden ja mitättömyyden. Hänen tuolloinen poikaystävänsä Alan toimi vuoristo-oppaana ja vei myös Priitan retkille, joille tällä ei kokemuksensa puolesta olisi muutoin ollut asiaa.

– Kyllähän siellä nuorena ja naiivina lasketteli, vaikka olihan Alanilla ammattilaisena tietoa ja taitoa vuoristoista ja sen vaaroista. 

Sitten tuli se päivä, kun kokemuskaan ei auttanut. Alan menehtyi vuorilla. 

– Siihen pysähtyi jollain tavalla minun elämäni. Nuorena jotenkin kuvittelin, että elämässä on jotain suurempaa, mutta tämä tapahtuma opetti, ettei elämässä ole mitään enempää. Se oli työlästä ymmärtää, Priitta muistelee liikuttuneena.

Alanin kuolema pakotti Priitan myös kohtaamaan omien valintojen vastuun.

– Itsensä näköisen elämän eläminen on vastuun ottamista omista valinnoista. Kun on itse tehnyt valinnat elämässään, ei katkeroidu muille, vaikka kohtaisi vastoinkäymisiä. En koskaan itkenyt tai valittanut, että miksi näin kävi, sillä onnettomuuksia sattuu, kun ollaan vuorilla. Jouduin kuitenkin kantamaan vastuun omista valinnoistani ja huomaamaan, että valinnoillamme on myös vaikutusta läheisten ihmisten elämään.

Alanin kuoleman jälkeen Priitta palasi takaisin Suomeen ja kulki kaverilta kaverille purkamassa mieltään. Surutyö otti aikansa, mutta luonto sekä asiakkaiden ja eläinten kanssa työskentely auttoivat.

– Ihmiset yleensä miettivät, mikä on surun ja vastoinkäymisten merkitys. Itse koen, että elämä nöyryytti ja pakotti huomaamaan, etten ole universumin keskipiste. Koen olevani kanssaihmisenä miellyttävämpi nyt, kun olen joutunut kohtaamaan itseni ja elämän rajallisuuden, Priitta pohtii.

Neljä koiravaljakkoa vuoristoisessa ja lumisessa maastossa selkäpuolelta kuvattuna.

Pöyhtäri-Trøen muistaa hyvin sen hetken, kun elämä otti hänestä jälleen otteen. Se hetki koitti pari vuotta Alanin kuoleman jälkeen.

– Olin kesätöissä Ruotsissa eräällä biologisella asemalla. Tein töitä päivät ja laskin telemarkia yöt. Eräänä yönä yöaurinko paistoi, oli mahtava ja helppo lumi laskea. Kun pääsin laakson pohjalle, nauroin ääneen että kyllä tämä elämä on sittenkin elämisen arvoista.

On helppo olla onnellinen, kun elämä on yksinkertaista

Elämä on aina tuonut Priitan eteen sattumia, joiden kautta hän on löytänyt tiensä mitä uskomattomimpiin paikkoihin. Eräs sattuma siivitti hänen tiensä Huippuvuorille, keskelle pimeää napayötä muuan Anton Trøenin matkaan. 

– Anton oli ollut talvehtimassa Huippuvuorilla vuoden ja etsi nyt lehti-ilmoituksella itselleen kaveria toiseksi vuodeksi. Lehti-ilmoitus sisälsi myös toiveen, että kaveri olisi mielellään naisihminen ja että tällä olisi kokemusta koirista.

Talvehtiminen on norjalainen 1800-luvulla syntynyt traditio, jossa Huippuvuorilla asuttiin talven yli itse tehdyissä pyyntikämpissä pyytäen naaleja, hylkeitä sekä jääkarhuja. Hyvän naalivuoden sattuessa kohdalle oli mahdollisuus rikastua ja saada pääomaa vaikkapa oman kalastusveneen tai pienen maatilan hankkimista varten. Talvehtimiskulttuuria pyritään ylläpitämään tänäkin päivänä. Huippuvuorten kuvernööri lainaa pyyntikämppää vuodeksi tai pariksi. 

– Palasin Suomeen pakkaamaan ja hakemaan koiravaljakon. Seuraavat yhdeksän kuukautta erämaassa oli unelmieni täyttymys.

Priitta Pöyhtäri-Trøen napayössä Huippuvuorilla. Taivaalla loistaa kuu ja Priitalla on selässään kivääri jääkarhujen varalle.

Huippuvuorilla talvehtimiseen kuuluu myös napayön eli neljän kuukauden pimeyden selättäminen. Myös vaara oli usein läsnä, kun jääkarhut ja luonnonvoimat näyttivät mahtinsa. Pöyhtäri-Trøen koki, että tuo vuosi opetti hänelle oman paikan maailmassa. 

– Ymmärsin vielä paremmin kuin ennen oman elämäni lyhyyden, pienuuden ja mitättömyyden. Se ei kuitenkaan ollut pelottavaa eikä ahdistavaa vaan hyvin luonnollista. Ihan kuin lahja, jonka tuo vuosi antoi. Rauhoituin viimein elämään omaa elämää ja ymmärsin, ettei minun tarvitse olla mitään enemmän. Ajattelen edelleen, että se oli elämäni paras vuosi.

Millaisia asioita Priitta Pöyhtäri-Trøen joutui kohtaamaan talvehtiessaan Huippuvuorilla? Miten hän päätyi perheineen lopulta takaisin Suomeen? Entä mikä onkaan se kuudes kuva, jonka Pöyhtäri-Trøen haluaisi vielä kuva-albumiinsa? Kuuntele Kuusi kuvaa eräopas Priitta Pöyhtärin elämästä ja ota selvää.