Näin suomettuminen näkyi aikansa ohjelmissa ja elokuvissa – tunnetko ilmiön, joka laittoi toimittajat vaikeaan asemaan?
Saksaksi Finnlandisierung, ranskaksi finlandisation, suomeksi "olla rähmällään". Ei-niin-rakkaalla lapsella on monta nimeä ja ilmenemismuotoa: se näkyi kaikkialla yhteiskunnassa ja aivan erityisesti mediassa. Mistä puhumme, kun puhumme suomettumisesta?
Suomen kylmän sodan aikainen ulkopolitiikka ei ollut yksinkertaisimmasta päästä. Pieni Suomi eteni omaa polkuaan suuren Neuvostoliiton kyljessä: se, mikä oli suomalaisille reaalipolitiikkaa, näyttäytyi muualla varoittavana esimerkkinä siitä, mihin suuri epäsuhta naapurimaiden välillä voi johtaa.
Vaikka kukaan ei varsinaisesti kiistänyt Suomen puolueettomuutta, suomalaisille oli tärkeää korostaa sen vahvuutta. Suomella nyt vain oli monestakin syystä "erityinen suhde Neuvostoliittoon, siinä kaikki", sanottiin.
Koko sodanjälkeistä aikakautta Neuvostoliiton naapurina voidaan siis kutsua suomettumisen ajaksi. Hankalin aika päättyi kuitenkin 1980-luvun alussa, eli reilusti ennen kylmän sodan päättymistä. Aikakausi osuu yksiin myös Urho Kekkosen presidenttikauden kanssa, eikä kyse ole vain sattumasta.
Suomessa suomettuminen nähdään etenkin 1970-luvulla kukoistaneena poliittisena kulttuurina. Se näkyi kaikilla yhteiskunnan tasoilla: niin eduskunnassa, talouselämässä, taide- ja koulumaailmassakin katsottiin aina ensin kohti itää. Mediassa vallitsi itsesensuuri.
Miksi ei ollut toivottavaa tulla Suomen kaltaiseksi?
Tältä se näytti...
Neuvostoliitolla oli YYA-Suomessa erittäin näkyvä rooli. Kun sopimus vuonna 1973 täytti 25 vuotta, juhlistettiin sitä iloisen värikylläisellä yhteistyöelokuvalla. Siinä molempien maiden kansalaiset ja vallanpitäjät kertovat ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta.
Aikakausi oli avoimen politisoitunutta ja väriä tunnustettiin reippaasti. Ilmapiiri johti myös räikeisiin ylilyönteihin: eräs eniten huomiota herättäneistä tapauksista oli vuonna 1975 keskeytetty Pirkkalan marxilainen koulukokeilu.
Vuosina 1975–1985 suomalaisten neuvostotietoutta lisättiin viikoittaisella radio-ohjelmalla. Naapurineljännes- ja Näin naapurissa -ohjelmia tehtiin yhteistyössä neuvostotahojen kanssa, mistä johtuen sarjan antamat tiedot olivat maan virallisen näkemyksen mukaisia.
Vaalijärjestelmä ja länsimaiset lehdet
Vuonna 1976 Edvin Laine ohjasi yhdessä Viktor Tregubovitshin kanssa yhteistyöelokuvan Luottamus. Vuoteen 1917 ja Suomen itsenäistymiseen sijoittuvaa suurtuotantoa – se oli aikanaan kallein Suomessa valmistettu elokuva – esitettiin muun muassa koulunäytöksinä ympäri Suomen. Todennäköisesti juuri niiden vuoksi sen vastaanotto jäi varsin happamaksi. Tänä päivänä elokuvaa voi tarkastella näytteenä pelosta ja sensuurista, siitä voi haeskella mahdollisia piiloviestejä.
Helmikuussa 1977 liki kaksi miljoonaa suomalaista kerääntyi tv:n ääreen katsomaan Presidentin päivä -dokumentin. Tavoitteena oli ollut taltioida filmille havaintoaineistoa Kekkosen persoonasta ja vallankäytöstä. Tuloksena oli kuitenkin dokumentti, joka kuvasi kohteensa juuri sellaisena, kuin Kekkonen itse halusi.
Erilaista ystävyystoimintaa oli runsaasti ja vierailut etenkin Suomen suuntaan kestivät pitkään. Alla olevassa reportaasissa seurataan pääministeri Aleksei Kosyginin viisipäiväistä vierailua Suomessa vuonna 1977.
Tutkijoiden mukaan on kuitenkin vahvasti liioiteltua sanoa, että koko kansakunta olisi ollut rähmällään idän suuntaan. Päinvastoin nyt tiedetään, että myös ulkopoliittinen johto toivoi, että kansalaiset ymmärsivät ystävyys- ja luottamuspuheiden olleen silkkaa retoriikkaa.
... ja tältä se toimittajasta tuntui
Toimittajien ja kirjakustantajien parissa vallitsi itsesensuuri. Neuvostoliiton sisäisiä asioita ja maan harjoittamaa ulkopolitiikka ei kritisoitu, ei myöskään Suomen ulkopoliittista linjaa. Nämä olivat asioita, jotka toimittajaksi aikovan vain oli hyväksyttävä, jos aikoi myös pysyä ammatissa.
Miten iso rooli Ylellä oli suomettumisessa? Sitä miettivät Ylen entinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Hannu Vilpponen ja suomalaisen Moskovan-kirjeenvaihtajuuden alkutaipaleesta väitellyt tutkija Turo Uskali vuonna 2004.
Juuri Moskovan-kirjeenvaihtajuus olikin seikka, jossa Suomen erityisasema kaikkiin muihin maihin verrattuna näkyi selvästi. Reijo Nikkilän vuonna 1997 ohjaama punnittu dokumentti tuo esiin valtavan määrän nyansseja, jotka sävyttivät tuota työnkuvaa aina Neuvostoliiton romahdukseen asti ja sen jälkeenkin.
Ylessä painittiin lukuisten julkaisupäätösten kanssa. Yksi tunnetuimmista on Sodan ja rauhan miehet -tv-sarja, jota pidettiin hyllyllä usean vuoden ajan ennen sen julkaisua vuonna 1978. Vastaanotto oli Neuvostoliiton puolelta odotetusti kielteinen, esitettiinhän siinä mm. talvisodalle syitä, jotka olivat neuvostohistoriankirjoituksen vastaisia.
Saiko sille edes nauraa?
Tunnetuin YYA-Suomea parodioiva esittävän taiteen tuotos on tietysti Matti Kassilan Vodkaa, komisario Palmu -elokuva. Idänsuhteiden herkistämien valtiovallan ja tv:n parista löytyi vuonna 1969 runsaasti herkullista aineistoa, josta ammentaa.
Muuan Neil Hardwick oli muuttanut Suomeen samaisena vuonna 1969. Viisi vuotta myöhemmin hän tunsi suomalaisen arjen jo hyvin: yksi hänen varhaisimmista käsikirjoituksistaan Ylelle käsitteli tietysti suomettumista.
Ylessä graafikkona työskennellyt Stan Shingler puolestaan esitti vuonna 1977 ulkomaalaista toimittajaa, joka saapui seuraamaan suomalaista todellisuutta. Satiirisessa reportaasissa tavataan diplomaatteja, toimittajia, työläisiä sekä jututetaan ihmisiä leikkipuistossa ja lenkkipolulla. Millaisessa Suomessa he elivät?
Matti Ijäksen vuonna 1982 ohjaamassa komediassa pikkukaupungin päättäjät puolestaan panivat parastaan, kun vieraaksi saatiin neuvostoliittolainen ystävyysvaltuuskunta.
Komiikantaju ei rajoittunut ns. luovaan luokkaan. Myös poliitikot ymmärsivät yskän – tai ainakin Mauno Koivisto. Rähmällään kun saattoi olla muuallekin kuin itään päin.
Ei tarttis aina olla rähmällänsä LÄNNEN suuntaan...
Mauno Koivisto kommentoi Liettuan tilannetta (1990).
Puolueettomuuden suhteellinen keveys
Tutkijoiden mukaan suomettumisen poliittinen kulttuuri kytkeytyi yhtäältä Suomen realistiseen ulkopolitiikkaan ja toisaalta presidentti Kekkosen henkilökohtaiseen valta-asemaan ja vallankäyttöön.
Kysymys ristiriidasta YYA-sopimuksen ja puolueettomuuspolitiikan välillä nousi esiin säännöllisesti. Vuonna 1970 pitämässään tv-puheessa Kekkonen kiisti jälleen kerran ristiriidan olemassaolon ja linjasi Suomen uudistuneen kannan puolueettomuudesta. Samalla hän paheksui lehtikirjoittelua, jossa oli kritisoitu Neuvostoliittoa.
Kekkonen korosti useaan otteeseen näkevänsä termin positiivisesti: hänen mukaansa juuri suomettumisen ansiosta Suomi pärjäsi sodanjälkeisessä Euroopassa niin hyvin.
Me lähdemme siitä, että suomettuminen merkitsee poliittista sovintoa Neuvostoliiton kanssa. Tästä näkökulmasta katsoen koko sodanjälkeinen ulkopolitiikkamme on ollut suomettumispolitiikkaa.
Urho Kekkonen puheessaan vuonna 1974.
Kekkonen katsoi, ettei Neuvostoliiton johdon kanssa pitänyt teeskennellä ystävyyttä, vaan että ystävyyspolitiikan piti olla aitoa ja vilpitöntä. Niinpä juuri lukuisat metsästysretket ja epäviralliset vierailut olivat hänelle mitä tärkeintä ulkopolitiikkaa.
Suomen persoonallinen tapa hoitaa idänsuhteita herätti muualla kummastusta ja siihen oli myös helppo tarttua varoittavana esimerkkinä. Kun saksalaislehdistö hermostui 1970-luvun alussa liittokansleri Willy Brandtin idänpolitiikkaan, se varoitti maan olevan suomettumisen tiellä. Brandt tuomitsi käsitteen Suomea loukkaavana.
Aihe nousi jälleen esille syksyllä 1978 Der Spiegel -lehden toimesta. A-studio soitti lehden toimitukseen ja kysyi, miksi suomettumisesta tällä kertaa kirjoitettiin niin laajasti. Syyt olivat jälleen sisäpoliittiset. Aihetta pohtivat lähetyksessä myös Johannes Virolainen, Raimo Häyrinen, Jaakko Okker, Jan-Magnus Jansson, Matti Tuovinen ja Wolf H. Halsti.
Suomen ulkoministeriössä seurattiin tarkasti, mitä ja millä tavoin suomettumisesta maailmalla puhuttiin. Jos asiasta puhuttiin suomalaisittain epäedullisesti, siihen myös reagoitiin: suomalaisdiplomaatit ojensivat aiheen tiimoilta lukuisia merkittäviä poliitikkoja, virkamiehiä, toimittajia ja tutkijoita.
Satiirinen pesänjako rikkoi hiljaisuuden
Suomettumisen aika alkoi hiipua 1980-luvun alussa. Ensimmäisiä merkkejä siitä oli Tamminiemen pesänjakajat -paljastuskirjan nostattama kohu ja sitä seurannut keskustelu. Helsingin Sanomien toimittajien syksyllä 1981 kirjoittaman kirjan tavoitteena oli heidän itsensä mukaan vaikuttaa ennen kaikkea siihen, ettei "Moskovan suosikkia" Ahti Karjalaista valittaisi presidentiksi.
Mitä pitäisi näin jälkikäteen ajatella ajasta, jolloin puolueet kilpailivat ulkopoliittisesta oikeaoppisuudesta ja jolloin opiskelijat vaativat neuvostonäkemyksistä eroavan tutkintokirjallisuuden sensurointia? Sitä miettivät Timo Vihavainen, Martti Häikiö ja Risto E.J. Penttilä ja Jaakko Iloniemi vuonna 1991.
Suomettumisen paha tauti
Näin puolueettomuudesta, YYA-sopimuksesta, suomettumisesta ja itsesensuurista puolestaan puhuivat professorit Jukka Nevakivi, Juhani Suomi, Seppo Hentilä ja Hans-Peter Krosby sekä suurlähettiläs Klaus Törnudd vuonna 1999.
Presidentti Kekkonen: Puolueettomuuden venyvä käsite
Ajanjaksossa riittää tutkittavaa ja tulkittavaa pitkäksi aikaa. Ainakaan aineiston puute ei nouse sen esteeksi.
Mediasisältöjen lisäksi kirjoituksen lähteinä on käytetty Matti Pesun artikkelia Suomettumisen ABC sekä saksan-, ranskan- ja suomenkielistä Wikipediaa.
' /%3E%3C/svg%3E)
