Hyppää pääsisältöön

Kulttuuri

Tyylin oppitunti à la The Style Council – eli kuinka Paul Weller kyllästyi rockiin ja keitti kunnon cappuccinot

Paul Weller ja Mick Talbot poseeraavat mustavalkokuvassa. Kuva dokumenttielokuvasta.
Kuvateksti The Style Council: Paul Weller ja Mick Talbot.

Style Council -yhtye syntyi, kun punkin kahleista irtautunut Paul Weller löysi Hammond-urkurin, joka rakasti – ja vihasi – samoja asioita. Lee Cogswellin erinomainen dokumenttielokuva Long Hot Summers kertoo yhden 1980-luvun brittipopin omalaatuisimmista menestystarinoista.

Mod-kulttuuri oli lähtökohtaisestikin paradoksi. Kuinka yksilöllisyyden ja jatkuvan muutoksen nimiin vannova, kaikelle uudelle avoin alakulttuuri olisi voinut olla muuttumatta irvikuvaksi itsestään?

Kun ilmiölle annetaan nimi, kirjoitetaan sille myös säännöt. Siihen yleensä loppuu myös kehitys.

Paul Weller hajotti The Jam -yhtyeen syksyllä 1982, vain 24-vuotiaana. 1960-luvun englantilaiset mod-troopit skoottereineen ja suedeheadeineen punkin aikakaudelle päivittänyt ja listojen kärkeen nostanut yhtye oli suositumpi kuin koskaan; takana oli kiihkeän viisivuotiskauden ensimmäinen listaykkösalbumi (The Gift) ja edessä neljäs ja viimeinen listaykkössingle (Beat Surrender).

Singlen nimi kertoi paljon. ”Uuden beat-sukupolven” vastentahtoinenkin keulakuva oli päättänyt luovuttaa.

The Jam -yhtye
Kuvateksti The Jam: Paul Weller (vas.) hajotti yhtyeen 1982.

Hupsua hulluttelua heikkona hetkenä?

The Style Council on yksi omalaatuisimpia tapauksia 1980-luvun brittiläisessä popmusiikissa – jossa omalaatuisia tapauksia riittää. Vaikka yhtye oli kotimaassaan yksi 80-luvun puolivälin suosituimpia, sitä hädin tuskin mainitaan aikakauden ilmiöitä kertaavassa musiikkikirjallisuudessa tai -journalismissa.

The Style Council ei istunut sen paremmin uuden aallon, post-punkin kuin The Smithsin ympärille rakentuneen kitarapopkultinkaan tarinaan, eikä se toisaalta tuntunut mahtuvan ABC:n ja The Human Leaguen kaltaisille tekijöille kyhätyn ”New Pop” -sateenvarjonkaan alle.

Yhtye oli oma saarekkeensa. Ja vaikka se menestyi hämmästyttävän hyvin, sivuutettiin se rockin historiankirjoituksessa pitkään jonkinlaisena hupsuna hullutteluna, johon Paul Weller heikkona hetkenään sortui ennen 1990-luvun puolivälin paluuta ruotuun, Oasiksen ja kaltaistensa kummisedän, ”The Modfatherin”, rooliin ja ns. ”kunnon musiikin” pariin.

Paul Weller ulkona kävelee kohti kameraa pitkässä takissa, nuoriso katselee. Kuva dokumenttielokuvasta.
Kuvateksti Paul Weller tyylikkäänä joskus 1980-luvulla.

To me it felt like very un-rock'n'roll

― Mick Talbot

Paul Weller oli The Jamin kiistaton johtaja: bändin laulaja, lauluntekijä, kitaristi ja kasvot. The Style Councilissa hän sai rinnalleen tasavertaisemman kumppanin, The Merton Parkas -yhtyeestä bongaamansa Mick Talbotin.

Talbot oli virtuoosimainen kosketinsoittaja, jonka kanssa Weller jakoi paitsi musiikkimaun myös – mikä tärkeintä – musiikkivihan. Molemmat olivat kurkkuaan myöten täynnä rock-kulttuurin myyttejä ja maskuliinisia rituaaleja. 

Lee Cogswellin erinomaisessa dokumenttielokuvassa Long Hot Summers – Style Councilin tarina (Long Hot Summers: The Story of the Style Council, 2020) Paul Weller muistelee seitsemän vuoden ajanjaksoa yhtyeessä ”onnellisena aikana”.

Se edusti täydellistä vapautta, irtautumista The Jamin oravanpyörästä ja alakulttuurin pakkopaidasta – vapaaehtoista luopumista entisestä elämästä, joka oli alkanut jo varhaisessa teini-iässä. (Weller oli vain 13-vuotias, kun The Jam perustettiin.)

The Style Council edusti myös pakoa Englannista, esikaupunkien ankeudesta ja homeisten pubien pysähtyneestä ilmasta cappuccino-kupposten, purjehduskenkien, villaneuleiden ja huolettomasti kaulalle heitettyjen huivien mannermaiseen maailmaan. Bändin ensimmäinen EP-levy (Á Paris, 1983) oli ”musiikillinen postikortti Pariisista” ja esikoisalbumikin ihanan teennäisesti Café Bleu (1984).

Style Councilin duo lähikuvassa. Kuvakaappaus musiikkivideosta.
Kuvateksti You're The Best Thing, 1984.

Täytyy tehdä sitä, mikä kulloinkin tuntuu oikealta

― Paul Weller

Rocktähtien eksistentiaaliset kriisit ovat yleisiä, mutta tuottavat harvoin niin nautinnollista taidetta kuin Paul Wellerin ja The Style Councilin tapauksessa. Kaikki tuntuu lähtevän leikistä, musiikin loputtomista mahdollisuuksista ja pelottomasta asenteesta; välillä lopputuloksen voi olla naurettavaa turauttelua, mutta tärkeintä on yrittää, soitella erilaisia ääniä ja etsiä osaamisensa ja näkemyksensä rajoja.

Weller puhuu dokumentissa paljon vaiston merkityksestä:

”Täytyy tehdä sitä, mikä kulloinkin tuntuu oikealta. Ei voi miettiä, miltä asiat näyttävät kymmenen tai neljänkymmenen vuoden päästä.”

The Style Council lähti liikkeelle kepeästä soulista ja viihdejazzista ja maustoi keitosta milloin funkilla, chansonilla tai bossanovalla. Kuolemattomalla Our Favourite Shop -albumilla (1985) se keksi itsensä Britannian iskevimpänä vasemmistolaisena agit-pop-yhtyeenä, joka laittoi pinochetit ja thatcherit järjestykseen vastustamattomasti tanssittavien hittisinglejen voimalla – tai ainakin yritti.

Suosionsa huipulla The Style Council jopa kutsuttiin esiintymään vuosikymmenen suurimpaan musiikkitapahtumaan, Lontoon Wembleyllä (ja Philadelphian John F. Kennedy -stadionilla) järjestettyyn Live Aid -hyväntekeväisyyskonserttiin 13.7.1985.

Status Quon ja Ultravoxin välissä esiintynyt yhtye nähtiin lavalla myös konsertin huipentaneen Do They Know It’s Christmas -yhteislaulun aikana. Musiikin historiassa tuskin on todistettu ahnaampaa kädenliikettä kuin omaa tähtihetkeään odottaneen Bonon riuhtaistessa mikrofonin säkeensä maltillisesti laulaneen Paul Wellerin kourasta ja raivatessaan tiensä eturivin valokeilaan.

Paul Weller ja Bob Geldof studiossa. Arkistokuva dokumentista.
Kuvateksti Band Aid: Paul Weller ja Bob Geldof studiossa.

The Style Councilin ”kaikki on hyvää, kunhan se on hyvää” -eetos kiteytyy täydellisesti Our Favourite Shop -albumin kansikuvaan, jossa kiireestä kantapäähän moitteettomasti vaatturoitu kaksikko koluaa unelmiensa puodin tavarataivasta. 

Olly Ballin valokuvaamasta asetelmasta löytää muun muassa Otis Redding -paidan, homoeroottisia postikortteja, Marek Kanievskan Vakoojan tarina -elokuvan julisteen, George Best -henkarin, biljardikepin, Rave-aikakauslehtiä, George Bernard Shaw’n kirjan, brogue-kengät… ja tietysti hitokseen The Beatlesiä eri muodoissa.

”Sumea kuva jostain nuhjuisesta romaanista voi avata jollekin nuorelle ihmiselle kokonaisen maailman”, omien suosikkiartistiensa levynkansia aikoinaan syynännyt Mick Talbot muistuttaa.

Style Councilin albumin kansi auki levitettynä.
Kuvateksti Our Favourite Shop -levyn tavarataivas.

Style Council lasketteli suunnanvaihdoilla ennenaikaiseen hautaansa

Mihin The Style Council sitten kaatui? Omaan mahdottomuutensa. Sen sijaan, että bändi olisi takonut rautaa, kun se oli kuumaa, se päätti jälleen kerran vaihtaa suuntaa.

The Cost of Loving (1987) vielä myi edeltäjiensä tavoin kultaa, mutta hämmensi niin yleisön kuin kriitikot sukelluksellaan amerikkalaisen valtavirran r&b:n synteettiseen maailman. Sen jälkeen bändi lasketteli Debussystä inspiroituneen impressionistisen taidepopin ja abstraktimman jazz-ilmaisun (Confessions of a Pop Group, 1988) kautta ennenaikaiseen hautaansa.

Style Council ehti kuitenkin vielä loppumetreillään singahtaa yhdelle epätodennäköiselle tangentille ja äänittää albumillisen tyylipuhdasta elektronista tanssimusiikkia. Chicagosta kaikuva house-musiikki nimittäin yhdisti Paul Wellerin korvissa gospelin hurmoksellisuuden punkin tee-se-itse-asenteeseen.

Levy-yhtiö Polydor reagoi viimeiseen paradigmanmuutokseen täsmälleen samalla tavalla kuin Heikki Silvennoinen Kummeli-kollegansa Timo Kahilaisen vaatimukseen saada vaihtorahaa tälle ojentamastaan tuhannen markan setelistä: jäätävällä hiljaisuudella. (Lopulta levy julkaistiin vuonna 1998 nimellä Modernism: A New Decade, yhdeksän vuotta äänitystensä jälkeen.)

Artikkelin kirjoittaja Antti Lähde on loikoillut samanlaisessa punt-veneessä kuin Paul Weller Long Hot Summer -kappaleen musiikkivideossa, mutta malttoi olla rapsuttelematta hedonistisesti ylävartaloaan.

Teeman ja Areenan musiikkidokumenttien syksy alkaa Paul Wellerille omistetulla teemaillalla

Long Hot Summers – Style Councilin tarina

The Jamin hajottamisen jälkeen Paul Weller alkoi tehdä coolia musiikkia ja perusti yhtyeen nimeltä The Style Council. Uusi dokumenttielokuva kertoo Style Councilin musiikista, tyylistä, sanomasta, vaikutteista ja seitsemästä menestyksen vuodesta 1980-luvulla. Haastateltavina Paul Weller, Mick Talbot, Steve White, Dee C Lee sekä Boy George, Gary Crowley ja Martin Freeman. Ohjaus Lee Cogswell. Ensiesitys.
(Long Hot Summers: The Story of the Style Council, Britannia 2020)
Areena 28.8. alkaen 16 kk
Teema 28.8. klo 20

Paul Weller Royal Festival Hallissa

Konserttidokumentti Paul Wellerin ainutkertaisesta keikasta Royal Festival Hallissa Lontoossa vuonna 2018, ison orkesterin kanssa. Ohjaus Joe Connor. Ensiesitys.
(Paul Weller: May Love Travel With You. Live At The Royal Festival Hall London, Britannia 2019)
Areena 28.8. alkaen 60 vrk
Teema 28.8. klo 21.15

Keskustelu

Keskustelu sulkeutuu 30.9.2021.