Hyppää pääsisältöön

Elävän arkiston blogi

Elävän arkiston blogin kansikuva

Kommentti: Dokumenttielokuvaa tehdessä saa sukeltaa todellisiin kokemuksiin

Valokuvakollaasi Klassikkodokkarit-kokonaisuuden valokuvista.

Klassikkodokkarit-kokonaisuus sisältää viime vuosikymmenten tärkeimpiä kotimaisia dokumenttielokuvia, jotka ovat katsottavissa Areenassa toistaiseksi. Elävän arkiston toimittaja Jenny Timonen on työskennellyt dokumenttielokuvien parissa monissa tehtävissä assistentin työstä tuotantopäällikön toimeen. Millaisia havaintoja dokumenttien tekemisestä on syntynyt?

Elokuvatuotantoyhtiön toimistossa käy kuhina juuri ennen kokouksen alkamista. Kerään muistiinpanovälineet valmiiksi paikalleni ja vilkaisen pöydälle jättämääni puhelinta. Odotan soittoa ohjaaja Ville Suhoselta, jonka kanssa on tarkoitus käydä läpi seuraavia Ompelijatar-elokuvan kuvauksia. Olen lähdössä työryhmän mukaan, sillä apukäsiä on harvoin liikaa ja olen luvannut auttaa kuvaajaa. Viime kuvauksissa esitin nuorta Martta Koskista soutamassa venettä ja huvitun sitä muistellessani. Mihinkähän seuraava keikka kuvausassistenttina johdattaakaan?

Suunnittelukokouksessa pohditaan rahoituskuvioita ja juuri valmistuneen elokuvan levityssuunnitelmaa. Lehdistönäytösten aikatauluista ajatukseni harhailee toiseen kuvausryhmään, joka on jossain päin Siperiaa. Heihin on hankala saada yhteyttä, mutta viimeisimmän viestin mukaan tekniikka toimii ja kuvaukset etenevät

Kokouksen jälkeen edessäni on pitkä tehtävälista. Kiinnittäessäni sitä korkkitauluun leikkaaja pyyhältää paikalle ja pyytää lähettämään juuri valmistuneen leikkausversion säveltäjälle. “Nyt on jo runko kasassa”, hän sanoo. Se on hyvä uutinen, sillä tämän elokuvan rakennetta on työstetty monen hengen voimin pohtimalla erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. Jään miettimään, miten leikkaajilla onkin ihmeellinen taito rakentaa palapelistä ehjä teos. 

Odotellessani tiedoston latautumista säveltäjälle käyn läpi valokuvia, jotka käsittelen sotahistoriaa käsittelevään elokuvaan. Niissä on lapsia, jotka odottavat evakkomatkalle lähtöä. Olen lukenut käsikirjoituksen ja kuvia katsellessani ehdin jo hetken liikuttua, kunnes rekvisitööri soittaa. Hän on tuomassa lavasteita ja vaatteita puvustajalta seuraavan viikon Ompelijatar-kuvauksiin. 

Pohdiskelen, mihin raivaisin tilaa kaikelle tavaralle, kun sähköpostiin kilahtaa tieto myönteisestä rahoituspäätöksestä. Se on loistava uutinen, pitkään kehitelty elokuvaidea taitaa toteutua sittenkin. Tuottaja on jo reagoinut uutiseen lähettämällä seitsemän sydänemojia yhteiseen chattiin.

Ompelijattaren ateljee
Kuvateksti Ompelijattaren ateljee.

Ovikello soi. Alaovelta kuuluu kolinaa, mistä tiedän kuvaajan palauttavan kamerakalustoa takaisin. “Onko kuvausluvat?”, kysyn ja saan epämääräisen vastauksen: “siellä ne on jossain”. Repuissa, laukuissa ja laatikoissa on kuvauskalustoa ja tavaraa, joka pitää ehtiä käymään läpi ennen seuraavia kuvauksia. “Kamerajalustaan täytyy vaihtaa ruuvi, sen kierteet ovat kuluneet”, kuvaaja sanoo samalla, kun hilaa hiki otsalla kasseja sisälle. Hoida kuvausluvat ja ruuvit, kirjoitan muistiin. 

Ohjaaja soittaa. Saamme yhteistuumin seuraavan viikon kuvausjärjestelyt hyvälle mallille ja alan jo odottaa reissua. Kutkuttava innostuksen tunne saa minut hymyilemään.

Uteliaisuutta ympäröivää maailmaa kohtaan

Tein työurani ensimmäiset vuodet töitä elokuvatuotannon taustajoukoissa ja seurasin aitiopaikalta elokuvan tekemisen prosessia ideasta aina valmiiksi elokuvaksi. Vuosien aikana näin, miten elokuvaideat saivat alkunsa innostuksesta tai elokuvantekijän mieltä vaivaavasta kysymyksestä. Idea muotoutuu käsikirjoitukseksi, josta alkaa pitkä elokuvan tekemisen prosessi.

Elokuvanteon matkalle lähteminen vaatii uteliaisuuden ja innostuksen lisäksi rohkeutta, sinnikkyyttä ja kärsivällisyyttä. Niitä kysytään etenkin silloin, kun todellisuus näyttää myös nurjan puolensa: kuvausaikataulut muuttuvat, rahoituksen hankkiminen hankaloituu tai tarinaan tulee yllättäviä käänteitä.

Dokumenttielokuva ei ole samalla tavalla käsikirjoitettua kuin fiktiiviset tarinat, vaan sitä kirjoittaa myös ympäröivä todellisuus itse. Ei ole tavatonta, että vuosia kestävän prosessin aikana elokuva muotoutuu suuntaan, jota alkumetreillä ei olisi välttämättä osannut aavistaakaan.

Herkkyyttä ja läsnäoloa

Usein dokumenttielokuvaa tekee suuriin, fiktiivisiin tuotantoihin verrattuna pieni työryhmä. Tuotannollisissa tehtävissä olin mukana varmistamassa, että taiteellisilla visioilla on tilaa ja resursseja toteutua. 

Tuotannon reunaehdot määrittelee hyvin pitkälle raha. Laskiessani tuottajan hankkimia kolikoita pohdin samalla, kuinka monta ohjaajan, kuvaajan ja äänittäjän toivetta on mahdollista toteuttaa ja miten. Millä kameralla kuvattaisiin, monellako autolla matkustettaisiin, missä yövyttäisiin? Paljonko kuvausten jälkeen jää käteen musiikin oikeuksia, värimäärittelyä ja trailerin tekoa varten? Elokuvan tekeminen kehittää paitsi luovaa ajattelua myös taulukkolaskentaohjelmien hallintaa.

Mikäli valaisijaa ei erikseen ollut, seisoin lampunjalkana tai valmistelin kuvaajan kanssa hämärää iltavalaistusta. Pieneen työryhmään kuvauspaikalla kuului usein ohjaaja, äänittäjä ja kuvaaja sekä minä, joka toimin siinä tehtävässä, missä kulloinkin tarvittiin. Suunnitelmat saattoivat yhtäkkiä muuttua, joten suuren elokuvakoneiston sijaan pienemmän työryhmän oli helpompi mukautua yllättäviin tilanteisiin. 

Haastattelutilanteissa tai seurantadokkaria tehtäessä tiiviiksi hioutuneesta työryhmästä on paljon etua. Kameran edessä ja takana olevien ihmisten välillä on oltava syvä luottamus. Ihmisen uskallus kertoa elämästään, avata kotinsa ovet ja näyttää esimerkiksi arkielämäänsä vaatii paljon luottamusta. “Mihin tätä materiaalia käytetään?”, “Mitä minusta kerrotaan?” Jotta toinen ihminen voi avata itseään, on tekijän asettauduttava alttiiksi myös itse. Miksi haluamme kertoa juuri tästä aiheesta? Mikä meidän kokemuksemme tästä on?

Luottamuksen lisäksi jokaiselta kuvausryhmän jäseneltä vaaditaan herkkyyttä ja valppautta. Dokumenttielokuvassa ei useinkaan ole mahdollisuuksia uusintaotoille, joten jokaisen on oltava hereillä siltä varalta, että kuvaustilanne elää ja haastattelussa tuleekin esille jotain yllättävää.

Samaistuttavia tunteita

Pertti Kurikan Nimipäivät -punkyhtyeestä kertova Kovasikajuttu seuraa yhtyeen tietä tuntemattomasta bändistä yleisön tietoon. Tavarataivas ja Katastrofin aineksia -elokuvissa tekijät päättävät tehdä vuoden mittaisia ihmiskokeiluja: Petri Luukkainen elää mahdollisimman vähällä tavaralla ja John Webster päättää minimoida öljyn käytön vuodeksi yhdessä perheensä kanssa. Kuun metsän Kaisa -elokuvassa Katja Gauriloff kertoo isoisoäitinsä Kaisa Gauriloffin ja sveitsiläisen kirjailijan Robert Crottetin ystävyydestä, jolla oli lopulta merkittävä vaikutus kolttasaamelaisen kansan kohtaloon.

Pertti Kurikan nimipäivät -punkyhtye.
Kuvateksti Pertti Kurikan nimipäivät -punkyhtyeen jäsenet Kari, Pertti, Sami ja Toni.

Elokuvat esittelevät aiheita, joista yleisöllä ei välttämättä ole samanlaista kokemusta, mutta tarinoiden välittämät tunteet ovat samaistuttavia. Joskus ne tulevat esille jo kuvaustilanteessa. 

Olen usein pohtinut, miten monenlaisiin elämäntarinoihin työ dokumenttielokuvissa onkaan minut johdattanut. Olen saanut tutista kyynel silmässä mikkipuomin varressa ja toisinaan purra huuliani lujaa, ettei hillitön hihitykseni kantaudu ääniraidalle. Sellaisina hetkinä usein odotti sitä, että muutkin pääsevät näkemään saman ja kokemaan saman tunteen.

Dokumenttielokuvan kautta saa tutustua ihmisiin ja tarinoihin, joita ei muuten välttämättä koskaan kohtaisi.

Todellisuuden uudelleen rakentamista

Klassikkodokkarit-kokonaisuudessakin on elokuvia, joiden kohtauksia on dramatisoitu. Se on yksi kerronnan keino silloin, kun todellisiin, usein menneisiin, hetkiin ei enää päästä kuvaamaan: esimerkiksi Arto Halosen Takaisin valoon -elokuvassa Marissan kokemuksia on kuvitettu näyttelijöitä hyödyntämällä.

Dramatisointi on todellisuuden uudelleenrakentamista. Etsiskellessäni antiikkikaupoista oikeanlaisia samppanjalaseja ja kynttiläjalkoja 30-luvun juhliin, penkoessani teattereiden puvustamoa tai askarrellessani eväspaketteja evakkolasten matkaan, sain konkreettisesti sukeltaa johonkin aikaan ja hetkeen, mihin en muuten pääsisi.

Elokuvan rakentaminen jatkuu kuvausten jälkeen. Leikkaaja työstää tarinaa, säveltäjä alleviivaa tunnemaailmoja musiikillaan ja äänisuunnittelija luo autenttista äänimaailmaa kerronnan tueksi. Nähdessäni valmiissa elokuvassa kohtauksen, jossa hevoskärryt kulkevat kadulla ja naiset kävelevät korkokengät kopisten mukulakivillä, tunnen iloa siitä, että viitsin nähdä vaivaa juuri oikeanlaisten nahkakenkien etsimiseen.

Ensi-illassa jännittävät tavalliset ihmiset

Ohjaaja lähettää viestin, jossa toivoo jokaiselle työryhmäläiselle jaettavaksi ruusuja. Haen ruusut ja suuntaan elokuvateatteriin viemään kukat maljakkoon. Astuessani hämärään saliin näen elokuvan pyörimässä kankaalla, sillä nopea tekninen tarkistus on juuri käynnissä. 

Työryhmän ensi-ilta on alkamassa. Jokainen eri vaiheissa elokuvaa tehnyt näkee valmiin elokuvan, samoin siinä itse esiintyneet ihmiset. Tähtinäyttelijöiden sijaan etupenkissä tärisevät tavalliset ihmiset, tämän elokuvan päähenkilöt.

Teatterin valojen himmetessä koittaa helpottava hetki: elokuva on valmis. Valkokangas näyttää vaikuttavalta ja tuntuu hienolta nähdä vuosien työn jälkeen valmis teos. Viimeistään ensi-illan aplodien jälkeen kaikki ovat unohtaneet kuvausreissulla keskelle metsää hajonneen auton tai monta kertaa muuttuneet lentoaikataulut, joiden vuoksi kuvaussuunnitelmaa rukattiin vielä aamuyön tunteina.

Kiitospuheiden ja kukitusten jälkeen elokuva itse vasta aloittaa varsinaisen taipaleensa: se saavuttaa suuren yleisön. Klassikkodokkarit ovat yleisönsä jo aiemmin löytäneet, mutta nyt ne löytyvät Areenasta pysyvästi, tarjoten ihastuttavia, kiinnostavia ja samaistuttavia kokemuksia vielä monille uusille yleisöille.