Kolumni: Extreme-lajeissa onnettomuudet tapahtuvat usein juuri silloin, kun riski on pieni – Kuolen todennäköisemmin kotona kuin hengenvaarallisessa seikkailussa

Kuolisitko mielummin lumivyöryssä vai tippumalla keittiöjakkaralta? Tämä on kysymys, jota olen pohtinut aivan tosissani ja johon minulla on ainakin jonkinlainen vastaus.

Matkalle lähtiessäni äitini ei suinkaan toivota minulle "pidä hauskaa" vaan "ole varovainen". Ja tähän on selkeä syy – lähes joka ikinen reissuni sisältää seikkailuja, jotka ovat monen mielestä hengenvaarallisia.

Minulle nämä hetket ovat juuri niitä, jolloin tunnen olevani eniten elossa. Joudunkin usein pohtimaan sitä, millaiseen vaaraan kannattaa antautua ja miten suhteuttaa eri riskejä toisiinsa.

Rakastan luonnon keskellä harrastamista. Talvisin vapaalasken puuterihuippuisilla vuorilla ja retkiluistelen ohuilla luonnonjäillä, kesäisin laitesukellan ja maastopyöräilen. Nämä kaikki ovat lajeja, joihin liittyy riskejä. 

Suurin riskielementti on nimenomaan luonto, jonka kontrolloiminen on mahdotonta. 

Luontoharrastamisessa on hyväksyttävä se, että riski joutua lumivyöryn alle tai pudota heikkoihin jäihin on aina olemassa. Tämä luo harrastamiseen myös jännityksen tunteen, jota moni tuntuu paheksuvan.

Paheksunnan taustalla on ajatus, että riskien äärelle rynnättäisiin adrenaliinikiksien perässä. Minä taas ajattelen asian toisin päin: jännityksen ja pelon tunteet ovat lajin parissa ehdottoman tärkeitä, sillä jos et jännitä, et myöskään kiinnitä huomiota tarpeeksi riskeihin.

Täytyy toki myöntää, että ne hetket, jolloin ylitän pelon tunteet onnistuneesti, ovat ikimuistoisia.

Vapaalasku tuo minulle suurimmat vapauden tunteet, mutta samalla pahin painajaiseni on kuolla lumivyöryssä. Lumivyöryssä maa kirjaimellisesti katoaa alta lumimassojen vyöryessä kaoottisesti ympärillä.

Jos ei ruhjoudu hengiltä alas vyöryvien kivien ja puiden alle, löytää seuraavaksi itsensä lumimassojen keskeltä. Lumi painautuu betonin kovaksi vartalon ympärille, ja käsien ja jalkojen liikuttaminen on mahdotonta.

Mutta pahinta on, että sinulla on vain noin 15 minuuttia aikaa, ennen kuin tukehdut hengiltä jään muodostaessa esteen suusi eteen. Olenkin miettinyt, pitäisikö laskea syanidikapseli suussa näitä tilanteita varten. 

Toisin kuin voisi kuvitella, en ole käynyt puolisoni kanssa suurimpia riitoja siitä, kun olen vuorilla epävakaan lumen keskellä tai heikon meren jään päällä, vaan siitä, kun kiipeän villasukilla liukkaalle keittiöjakkarallemme. Tämä on puolisoni mielestä silkkaa itsemurhaa ja täysin holtitonta riskien ottamista. 

Ja näinhän se monesti on. Useimmiten onnettomuudet tapahtuvat juuri silloin, kun emme sitä odota. Liukastumme jäisellä kotipihallemme tai kaadumme kajakilla ympäri helpossa koskessa.

Tätä on itse asiassa tutkittukin.

Koskimelonnassa eniten onnettomuuksia sattuu juuri helpoissa paikoissa, eli niissä, joissa meloja ei keskity kunnolla.

Suurin osa onnettomuuksista, noin 40 prosenttia, sattuu kotonamme ja itse asiassa kaatuminen ja putoaminen ovat yleisimpiä tapaturmien syitä. Sen sijaan hurjilla seikkailuilla tapahtuu vuosittain vain muutamia vakavia tapaturmia.

Tilastoissa on myös tutkittu sitä, tapahtuiko onnettomuus riskialttiissa tilanteessa. Suurin osa tapaturmista sattuu nimenomaan silloin, kun riskielementti ei ole läsnä. 

Riskien pienentämisen kannalta onkin erityisen tärkeää, että pyrkii aina lähtemään elämänsä suurimmalle seikkailulle ja tarkistaa kaikki varusteet ja olosuhteet aina niin huolella kuin oma henki riippuisi niistä – vaikka kyseessä olisikin vapaalaskuretki lähinyppylälle tai sukellus parin metrin syvyyteen.

Minua on aina kiinnostanut se, miten sitten toimimme, kun luonnon keskellä harrastaessa tapahtuukin se kaikkein pahin. Osaammeko pelastautua tilanteesta hallitusti vai joudummeko paniikkiin? Löytyykö meistä supervoimia onnettomuuden keskellä?

Näitä kysymyksiä pohdin podcast -sarjassa Riskiretket, jossa käydään läpi seikkailuja, joissa henki on ollut hiuskarvan varassa. Monesti ne reissut, joilla jotain menee pieleen, ovat niitä, mistä me opimme kaikkein eniten.

Siksi kuuntelen aina äärimmäisen kiinnostuneena tällaisia tarinoita. 

Mikä riski sitten kannattaa ottaa? Luolasukeltajaystäväni Aleksi Kinnunen sanoi harrastavansa sellaisella riskitasolla, että pääsee aina illaksi kotiin. Tämä ajatus on todella tärkeä tehdä itselleen selväksi lajissa, johon sisältyy hengenvaaroja. 

Suurempien riskien ottaminen mahdollistaa enemmän vapauksia, mutta pienentää turvamarginaalia. Virheisiin ei ole varaa. 

Jääkiipeilyä harrastava Tapio Alhonsuo taas mietti riskin käsitystä laajemmin. Kumpi todella on suurempi riski: alkoholin hillitön käyttö vai se, että kiipeää huikaisevan korkeille jääputouksille?

Tilastoja katsoessa vastaus on selvä: alkoholin osuus tapaturmissa on ylivoimainen. Otamme elämässämme koko ajan riskejä, kuljemme autoilla tai syömme liikaa rasvaa. 

Mutta kuolisinko mielummin lumivyöryssä vai keittiöjakkaralta tippuen? 

Keittiöjakkaralta tippuminen ja pään lyöminen olisi varmasti melko kivuton tapa lähteä, mutta minulle on tärkeintä se, miten on viettänyt elämänsä viimeiset hetket. Olenko tehnyt sen kurkotellen jauhopurkkia ylähyllyltä vai lentäen lumilaudalla pöllyävän lumen päälle jylhien vuorten keskellä?

Vaikka lumivyöryyn kuoleminen pelottaa minua aivan älyttömästi, valitsen sen. 

Mielestäni jotkut riskit ovat vaan ottamisen arvoisia.

En halua kuolla onnettomana niin, etten ole uskaltanut tehdä sitä, mitä todella rakastan.

Millaisia riskejä sinä olet valmis ottamaan? Entä mitä ajattelet riskialttiista harrastuksista? Voit keskustella aiheesta perjantaihin 17.9. klo 21 asti myös tämän artikkelin kommenttiosiossa. Voidaksesi osallistua keskusteluun sinun on kirjauduttava sisään Yle Tunnuksella. Kaikki kommentit moderoidaan, joten maltathan hetken, mikäli kommenttisi ei heti ilmesty näkyviin.