Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Laura Frimanin kolumni: Lukematon määrä sikailija-äijiä jännittää parhaillaan iltaisin, milloin #metoo napsahtaa kohdalle

Toimittaja Laura Friman

Seksuaalisen häirinnän, ahdistelun ja väkivallan paljastukset ovat aiheetta keskittyneet kulttuurialaan, kirjoittaa kolumnisti Laura Friman. Tämä ei ollut tässä, suuri joukko miehiä odottaa, milloin napsahtaa.

”Kappas! Nainen! No niitä meillä ei ookaan, että tervetuloa.”

Viesti oli yhtä aikaa loukkaava ja ihana. Olin nipin napin parikymppinen, ja tarjoutunut lempimusiikkilehteni avustajaksi. Päätoimittaja vastasi saman tien.

Ilahduin, sillä pääsin mukaan kirjoittajaremmiin saman tien. Ohitin sen, että olin ”heidän” sijaan ”niitä”, ja mitä ilmeisimmin kiintiöerikoisuus, mukava maskotti.

En jaksa laskea, kuinka monta kertaa tekohymyilin seksistisille vitseille musiikkitoimittajana.

Samalla taktiikalla vedin koko seuraavan vuosikymmenen musiikkitoimittajana. Iloitsin niin kutsutusta bare minimumista, eli siitä, että minuun suhtauduttiin ylipäätään ihmisenä, ja lopun ohitin.

En jaksa laskea, kuinka monta kertaa tekohymyilin seksistisille vitseille huoneen ainoana naisena, vaikka poskia nyki häpeästä, tai kuinka monesti hyväntahtoinenkin muusikko räkätti takahuoneessa, että oli luullut minua jonkun tyttöystäväksi. Mitä muuta nainen voisi musiikkipiireissä olla?

En jaksa laskea, mutta en myöskään yksinkertaisesti muista. Kehitin lokerointikykyäni, ja sulloin vaikeat muistot mieleni kaukaisimpaan holviin, jonka avain on vieläkin hukassa.

Lisäksi loin itselleni reteän ja rennon muijan roolin, johon aloin uskoa itsekin. Podin kroonista hyvä jätkä -syndroomaa. Minulla oli puolellani myös se, että suomalainen musiikkimedia oli vain parin tusinan ihmisen hyppysissä.

Minulla oli omaksikin yllätyksekseni vaikutusvaltaa, eikä kukaan halua vaikutusvaltaisen huonoihin kirjoihin. Status über alles.

#punkstoo-keskustelun myötä vietin ensimmäistä ja viimeistä kertaa vartin Ylilaudalla.

Statuksesta on ollut kyse usein silloinkin, kun kulttuurialan #metoo-myrskyt ovat nostaneet viime aikoina luovan kentän ongelmatapauksia esiin.

Nimetyt ahdistelijat ja suoranaiset raiskaajat ovat todistaneet, että seksuaalinen väkivalta ja alistaminen eivät suinkaan kumpua sosioekonomisesta resurssipulasta tai alistetusta asemasta: moni tyypeistä on ollut korkeissa asemissa, suoranaisen palvonnan kohteita.

#punkstoo-keskustelun myötä vietin ensimmäistä ja viimeistä kertaa vartin Ylilaudalla. Meno pahamaineisella keskustelupalstalla on juuri niin toksista kuin kuvittelisikin.

Hätkähdin silti, kun törmäsin viestiin, jossa todetaan lakonisesti, kuinka naiset ovat aina halunneet ”nussia skenealfoja”, olivat nämä millaisia kusipäitä tahansa. Vaikka postaus ei tihku, vaan valuu inceliaanista naisvihaa, tunnistan ilmiön. Väite ei ole epätosi.

Ja tunnustan jotakin: minä olen ollut rakentamassa tätä skenealfojen kuningaskuntaa. Olen jopa ollut pitelemässä sen rakenteita pystyssä, kun ne jo sortuvat päällemme.

Minulle hän on aina ollut kiva!” on yksi typerimmistä argumenteista, mutta olen käyttänyt sitä itsekin.

Tunnustan, että minä olen ollut rakentamassa tätä skenealfojen kuningaskuntaa.

Olen roudannut herkkien, riivattujen skenealfojen levyt kirpparille, mutta selitellyt värisevällä äänellä: ”Mutta tiedätkö, hänellä on tosi paljon mielenterveysongelmia ja hän vihaa itseään!”

Vastakysymys itselleni: so what?

Minäkin vihaan itseäni ja minullakin on mielenterveysongelmia, enkä silti ole joutunut koskaan tarttumaan väkisin ketään peniksestä kadulla tai baarissa.

Arvostan jokaista, joka on viime aikoina jaksanut ja uskaltanut jakaa traumaattiset kokemuksensa yhteisen hyvän nimissä. Se on arvokasta ja monelle ilmeisen valaisevaa.

(Ihmettelen kylläkin yhä jokaista ihmistä, joka on kohujen yhteydessä käyttänyt fraaseja ”yllätyin” tai ”en voi uskoa”. Missä tarkalleen olette eläneet viimeisen vuosisadan?)

Yksittäisten mulkkujen demonisointi on kuitenkin uskomatonta ajanhukkaa. Ensinnäkin alakohtaiset avaukset ovat satunnaisia.

Lukematon määrä äijiä jännittää parhaillaan iltaisin, milloin napsahtaa.

”Jotenkin vituttaa, että leffa-alan metoo jäi siihen, että Aku Louhimies pakotti näyttelijän syömään oksennustaan”, elokuva-alalla työskentelevä puolisoni summasi taannoin.

Toisin sanoen: tämä ei ollut tässä. Lukematon määrä sekä avoimesti sikamaisia äijiä että muka-hyveellisiä julkifeministijäbiä jännittää parhaillaan iltaisin, milloin napsahtaa.

Paras neuvoni näille tyypeille: tee se itse. Reagoinnin ei tarvitse tarkoittaa uhriutuvaa Insta-anteeksipyyntöä. (Itse asiassa tällainen performanssi ei ole ainoastaan toissijaista, vaan jopa epätoivottua.) Kunhan toimii.

Kulttuurialan jälkeen on muiden vuoro, sillä tässäpä uutispommi: seksuaalista ahdistelua, väkivaltaa ja naisvihaa on ihan kaikkialla. 

Ärränmyyjät too, floristit too, poliitikot too. Koneistajat too, IT-tukihenkilöt too ja radiojuontajat too.

Savotta on loputon, joten tulosta tulee vain, jos aloitamme itsestämme. Valtaosa meistä on kuin onkin toiminut tämän kaiken kuonaisen toiminnan mahdollistajana.

Minä myös.

Keskustelu