Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Kellomäki

Kirjailija Anneli Kannon maailmassa pääosan saavat syrjäläiset ja sodan kolhimat ihmiset – “Sivusta katsoen näkee paremmin”

Kirjailija Anneli Kanto Flinkkilä & Kellomäen haastattelussa Mediapoliksen studiolla Tampereella.
Kuvateksti Anneli Kanto Flinkkilä & Kellomäki -ohjelman vieraana.

Anneli Kanto herättää henkiin historian pyörteistä naisia, lapsia, punakaartilaisia tai lahtareita, kirkkomaalareita ja pyöveleitä. Millaiset jäljet vääryys ja väkivalta jättävät jälkeensä?

Enkelit, pirut, pululta näyttävä kotka ja saunavihdalla itsensä peittäneet Aatami ja Eeva. Siinä muutama Hattulan keskiaikaisen Pyhän Ristin kirkon parista sadasta maalauksesta, joita ihmiset ovat menneenä kesänä käyneet sankoin joukoin ihmettelemässä. 

Anneli Kanto herätti nimettömät kirkkomaalarit henkiin kirjassaan Rottien pyhimys. Kuudes painos on jo kaupoissa. Mikä ihme ihmisiä keskiajan maalauksissa kiinnostaa? 

– Vaikka itse olen täysi pakana, niin koen näiden kuvien äärellä suurta pyhyyttä. Sitä me tämän päivän ihmiset tarvitsemme. Että joku on luonut meille kauneutta tämän kaiken materian ja kiireen keskelle. Saa pysähtyä ja nauttia.

Syrjäläiset, nehän ovat Annelin lempi-ihmisiä. Ainakin yksi sellainen löytyy myös Rottien pyhimyksen sivuilta. Pelliina, tuntemattomasta suvusta.

– Samanlaisesta tuntemattomasta suvusta tulen itsekin. Ei ole pappeja, ei lehtimiehiä, ei varakkaita, kaikki on tällaisia tavallisia pulliaisia.

Mutta vaikka Pelliina on isokokoinen ja outona pidetty nuori nainen, hänellä on kuitenkin lahja. Hän osaa piirtää ja koristella. Pyhän Ristin kirkossa on poikkeuksellisen paljon naispyhimyksille omistettuja kuvia. Silti nainen kirkkomaalarina oli keskiajalla aika tavaton asia.  

– Tiedetään, että Naantalin birgittalaisluostarin nunnat ovat ehkä olleet maalaamassa niin Hattulan kuin Lohjan kirkkoja. Mutta minä halusin laittaa kirkkoon kansannaisen Pelliinan, joka oli pakko pyytää apuun sitten kun maalarimestareiden urakka oli menossa kiville. Nainen kelpaa, kun miehet sössivät.

Keskiaikaisen Pyhän Ristin kirkon sisänäkymä seinä- ja kattomaalauksineen Hattulassa.
Kuvateksti Hattulan Pyhän Ristin kirkko oli suosittu pyhiinvaelluskohde jo keskiajalla. Viime kesänä kirkkoon tuli yleisöryntäys, kun niin monet halusivat nähdä Anneli Kannon kirjassa kuvatut maalaukset.

Kun lama vei melkein kaiken 

Usein Annelin kirjojen sivustakatsojat ovat naisia. Feministi hän sanoo olevansa itsekin.

– Äiti sanoi, että naisella pitää olla omaa rahaa ja oma ammatti. Muistan, kuinka onnellinen mummu oli, kun alkoi saada kansaneläkettä. Että nyt oli omaa rahaa. 

Anneli on yrittänyt noudattaa äidin ohjeita, mutta nyt vanhemmiten hänelle on tullut mieleen, että olisi pitänyt olla itsenäisempi, eikä antaa toisten ihmisten halujen ja mielipiteiden vaikuttaa niin paljon.

– Tytöttelyä kyllä kuuli nuorena toimittajana ihan  riittävästi. 

Anneli teki uraa sanomalehdissä ja päätyi myös aikakauslehden päätoimittajaksi. Mutta sitten tuli se kuuluisa 90-luvun lama, joka romahdutti monen suomalaisen, myös Annelin elämän. Meni vakituinen työpaikka ja rahat olivat loppu.

– Hain kaikenlaisia työpaikkoja, mutta mihinkään en kelvannut. Aloin työllistää itse itseäni kirjoittajana ja niin sitten lähti ensimmäinen romaani liikkeelle. 

Anneli tunnustaa kuulevansa ääniä aina kun uusi kirja on työn alla.

– Enkä ole ainoa, erään amerikkalaistutkimuksen mukaan yli puolet kirjailijoista kuulee päässään kirjojensa henkilöiden puhuvan. 

Mutta mitä Pelliina sanoisi vaikka tämän päivän Afganistanista ja talibaneista?

– Kyllä hän kovasti ihmettelisi sitä, että onko heillä se sama jumala, josta me olemme maalanneet kirkon seiniin. Ihmettelisi kovasti.

Työläistyttöjä ja lahtareita    

Anneli on avannut teoksissaan Suomen historian vaikeita vaiheita, erityisesti sisällissotaa. Kun hän 80-luvulla toimittajana sai käsiinsä punakaartissa olleen tytön kirjeitä, hän ajatteli että noiden tyttöjen kohtalosta pitäisi kirjoittaa romaani.

– En kyllä ajatellut, että itse sen kirjoittaisin, mutta niin vain kävi.

Veriruusuissa kasvot ja äänen saavat nuoret valkeakoskelaiset ja tamperelaiset tytöt, jotka tempautuvat mukaan sotaan. Tytöt ovat kapinallisia ainakin kahdella rintamalla: porvarillinen yhteiskunta ja oma luokka, molemmat katsovat heitä vinoon.

– Puhuttiin punttipersepataljoonista, ja heitä nöyryytettiin tekemällä sukupuolitautitarkastuksia. Ei niitä miehille tehty.

Sitten tuli eteen eräs valokuva, joka pakotti kirjoittamaan myös valkoisen puolen nuorista miehistä, niistä lahtareista.

– Tampereella Vapriikin näyttelyssä oli kuva, jossa joukko nuoria miehiä seisoo kirkon portailla Tampereen valtauksen jälkeen. Katsoin tarkemmin ja Yrjö Jaakkohan se siinä, isoisäni Kannon suvun puolelta. 

Anneli sanoo pohtineensa paljon niin ihmisen hyvyyttä kuin pahuuttakin. Mitä ihmettä oikein tapahtui, että nuoret tavalliset pohjalaispojat raaistuivat kolmessa kuukaudessa niin, että tappaminen ei enää tuntunut miltään. 

– En tiedä, onko siinä joku joukkopsykoosi vai mikä. Olihan se vihapuhe molemmin puolin aivan hirveää. Eipä isoisä sodasta mitään puhunut. Ja minä olin nuorena niin tyhmä, etten kysynyt.    

Mutta taakkasiirtymän Anneli tunnistaa.

– Olen miettinyt, miksi väkivaltaiset aiheet vetävät minua puoleensa ja olen tullut siihen tulokseen, että kannan sitä kuuluisaa taakkasiirtymää, ylisukupolvista traumaa. Suvussa on paljon sotien aikaista puhumattomuutta.

Barn leker på gata strax efter slaget om Tammerfors 1918.
Kuvateksti Tampereen taistelun tuhoja keväällä 1918.

Huonoilta äideiltä lapset pois 

Sisällissodan jälkeen punaorpoja sijoitettiin valkoisiin perheisiin, että heistä saataisiin kitkettyä pois punainen perintö. Anneli on huomannut, että tänä päivänä emme taida olla yhtään viisaampia.    

– Taannoin puhuttiin siitä, että Al-Holin pakolaisleireillä olevia suomalaislapsia pitäisi tuoda turvaan Suomeen, mutta äidit saisivat jäädä sinne, etteivät aivopesisi lapsiaan. Huonoilta äideiltä lapset pois.  

Vihapuhe, valeuutiset ja noitavainot olivat arkipäivää jo keskiajalla. Anneli kertoo kirjassaan Pyöveli, kuinka naisia syytettiin salaliitosta itsensä sielunvihollisen kanssa tarkoituksenaan tuhota vallitseva maailmanjärjestys. Eikö ihminen siis ole oppinut mitään?

– Tekisi mieli sanoa, että ei, mutta en sano. Onhan meidän yhteiskunta toki turvallisempi kuin vaikkapa keskiaikainen maailma. Meillä on laki ja laillisuus. Se on minusta tärkeä asia. 

Mutta aggressiivisuus, sitä Anneli on paljon miettinyt. 

– Voiko olla niin, että aggressio on se voima, jonka vuoksi ihmiskunta on pysynyt hengissä ja kehittynyt. Toisaalta aggressiivisuuden voi nähdä energiana, jonka voi suunnata hyvään tai pahaan. Se on siten se ihmisen valinta.

Särky on taiteilijan voimavara ja yleisön lohtu
Särky on taiteilijan voimavara ja yleisön lohtu - Toista Yle Areenassa

Maalarin särky, Annelin särky

Annelin maalarimestari Andreas Pictor pohtii Rottien pyhimyksessä taiteilijan särkyä. On se hetki, kun pitää päästä irti omasta luomuksestaan, antaa se muille katsottavaksi ja arvioitavaksi. Mutta on myös se oma särky, oma särö ja oma epätäydellisyys, joka auttaa meitä ymmärtämään paremmin myös muita ihmisiä. 

Mikä siis on Annelin oma särky?

– Kyllä se suurin särky on, kun rakas äitini sairastui muistisairauteen ja hiipui pala palalta pois. Se oli surullista ja kamalaa. Nyt särky jo vähän hellittää, mutta ei se koskaan katoa.

Flinkkilä & Kellomäki TV1 lauantaina 18.9. kello 17.10 ja lauantaina 19.9. kello 9.10 sekä Yle Areena.