Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: Gootti vai punkkari? Eli kuinka tajusin, että molemmat vastustavat kiivaasti normaalia mutta epäonnistuvat

Kuvituskuvassa silmä jonka iiriksessä heijastuu paakallo. Silmäkulmassa on hakaneula ja vahva kajaali on maalattu koko silmän yli

Punkista on puhuttu tänä vuonna enemmän kuin aikoihin, koska se nousi kesällä esimerkiksi musiikkialan seksuaalisesta häirinnästä. Mutta mistä punkissa on perimmältään kyse? Kirjailija Artemis Kelosaari kirjoittaa esseessään, että punkkarit ovat goottien kanssa saman idean kaksi eri puolta. Kummatkin etsivät tietä tavanomaisuuden taa. 

On pakko olla jotain muutakin.

Näin mietiskelin jo hyvin nuorena. Aina siitä lähtien, kun ulkopuolisuuden tunne hiipi ensimmäisiä kertoja osaksi elämääni. Arkipäivän sääntöjen ylittäminen oli alkanut kiehtoa, koska olin huomannut tekeväni niin joka tapauksessa edes tajuamatta sitä – olemalla vain oma itseni.

Jera Hännisen romaanissa Harakkapoika teini-ikäisen päähenkilön ajatukset kuljeksivat samoja ratoja, ja törmättyään koulussa punkkareihin hän päättää ryhtyä sellaiseksi itsekin. Minua haukuttiin lukioikäisenä gootiksi – tosiaankin haukuttiin. 

En nimittäin ole koskaan ollut gootti, enkä liioin punkkari tai mikään muukaan vastaavan alakulttuurin jäsen. Tosin Gavin Baddeleyn teoksessa Goth Chic väitetään, että tosi gootti nimenomaan kieltää kuolinvuoteelleen asti olevansa gootti. Oli miten oli, goottiuteen ja punkkariuteen liittyvät asiat tuntuvat seuraavan minua. Näin siitä huolimatta, että omasta mielestäni olen aina etsinyt vain jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa.

Gootti on punkkarin hienostuneempi 2.0 -versio.

Gootit samastetaan nykyään usein metallisteihin, nykypunkkari taas on tyypillisemmin nukkavieru talonvaltaaja kuin sellainen voimakkaan visuaalinen ilmestys, joihin 1980-luvulla nuoruuttaan viettävä Harakkapojan päähenkilö ihastuu. Näillä alakulttuureilla on kuitenkin yhteinen historia.

Sekä punk että nykyisenkaltainen goottikulttuuri ovat syntyneet 1970-luvulla Yhdysvalloissa hippiliikkeen raunioista, suorastaan sen pimeänä puolena, ja levinneet sieltä maailmalle aina Suomeen asti. Kyllä, myös punk on amerikkalaista alkuperää, vaikka se yhdistetäänkin usein Isoon-Britanniaan ja Sex Pistols -yhtyeeseen. Sana yhdistettiin aluksi newyorkilaisiin renttumuusikkopiireihin, joista ponnistivat sellaiset yhtyeet kuin Velvet Underground, The Stooges ja New York Dolls. Goottimusiikin historiastakaan ei voi kirjoittaa mainitsematta ainakin Velvet Undergroundia. Samoissa porukoissa pyöri inspiraatiota hankkimassa muuan Malcom McLaren, joka myöhemmin manageroi Sex Pistolsin maineeseen.

Hakaneuloja

Rauha ja rakkaus oli kulutettu loppuun, rock oli muuttunut yhä monimutkaisemmaksi eli “progressiivisemmaksi”. Osa entisistä hippinuorista oli voinut palata vähin äänin osaksi valtakulttuuria, mutta kaikilla ei tätä mahdollisuutta ollut. Sekä Amerikassa että Briteissä oli paljon syrjäytynyttä nuorisoa.

Oli siis aika juhlia tuhoa ja rappiota. Yksinkertaisesti vain provosoida kaikin keinoin yhteiskuntaa, johon ei kelvannut kuitenkaan.

Sekä punkkarille että gootille kuuluivat musta nahka, niitit, lävistykset ja voimakas meikki, ja kaikki edellä mainitut sukupuoleen katsomatta. Stereotyyppistä punkkaria voi kuitenkin luonnehtia aggressiiviseksi ja ulospäinsuuntautuneeksi, kun taas goottia lähinnä synkisteleväksi introvertiksi. Punkkari maleksii urbaaneilla joutomailla, sivukujilla tai takapihoilla, gootti taas vaeltelee hautausmailla. Punk-rock on suoraviivaista rymistelyä, goottirock tunnelmoivampaa ja mollivoittoisempaa.

Oikeastaan gootti oli punkkarin hienostuneempi 2.0 -versio. Goottirock syntyi 1970-luvun lopussa, punkin aallonharjan taituttua, ja sitä sanottiinkin myös post-punkiksi. Toiset puhuvat punkin “väsähtämisestä”, koleerisuuden viilenemisestä melankoliaksi – siinä missä punk itse oli syntynyt hippien väsähtämisestä ja katkeroitumisesta.

Tavallisuuden ulkopuolelle asettumisen trendit (niin paradoksaalinen kuin moinen termi onkin) tuppaavat kulkemaan juuri tällaista aaltoliikettä. 1600-luvun eurooppalaisessa aateliskulttuurissa “sankari” tarkoitti vuosisadan alussa hurjaa ja kiivasta soturia. Tällainen ideaali koki inflaation 30-vuotisen sodan ja Englannin sisällissodan verilöylyissä. Vuosisadan lopussa jalustalle nousikin toisenlainen sankari: äärimmäisen kurinalainen ja velvollisuudentuntoinen, kaiken mahdollisen valittamatta kärsivä marttyyri, joka saattoi olla yhtä hyvin nainen kuin mies.

Modernien alakulttuurien juurten etsiminen noin etäältä on kuitenkin turhan kaukaa haettua, joskin ylhäisten nuorukaisten ja varsinkin neitojen räikeä pukeutuminen ja sopimaton käytös herättivät jo 1600-luvulla pahennusta. On katsottava paria vuosisataa lähemmäs meidän aikaamme.

1800-luvun nuoret radikaalit

Nykyinen länsimainen kulttuuri on aatteellisesti rakentunut kahden 1700-luvun lopulla

pystytetyn pilarin varaan: valistuksen ja romantiikan. Kumpikin kyseenalaisti sääty-yhteiskunnan ja korosti yksilön vapauksia ja oikeuksia – asia erikseen oli se, millaisten yksilöiden milloinkin ajateltiin olevan vapauttamisen arvoisia. 

Siinä missä valistusajattelijat näkivät tien parempaan maailmaan löytyvän järjenkäytöstä, romantikot korostivat yksilöllisen tunteen ja mielikuvituksen ja toisaalta myös myyttien merkitystä. Koko sana ”romanttinen” viittasi romansseihin, mielikuvituksekkaisiin seikkailukertomuksiin, tavallaan nykyisen spekulatiivisen fiktion edeltäjiin. Oikeastaan jo valistuksen ja romantiikan vastakkainasettelussa on nähtävissä liike ulospäinsuuntautumisen ja sisäänpäinkääntymisen välillä.

Moni romantikkotaiteilija eli niin kuin opetti, eli esimerkiksi harrasti vapaata rakkautta, julistautui ateistiksi tai uuspakanaksi, pukeutui epäsovinnaisesti, piti loisteliaita juhlia ja kuoli nuorena joko onnettomuudessa (kuten Percy Shelley), keuhkotaudin kaltaiseen kohtalokkaaseen sairauteen (kuten John Keats) tai päihteisiin. Osa oli poliittisesti aktiivisia – ja he saattoivat olla niin nationalisteja kuin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ajavia radikaalejakin – kun taas osa keskittyi lähinnä itseensä.

Romantikot olivat 1800-luvun alussa monella tavalla samaa mitä hipit ja muut kulttuuriradikaalit olivat 1960-luvulla. Ja kuten hippiliike, myös romantiikka alkoi vähitellen katkeroitua ja kääntyä kohti rappion juhlintaa. Tuloksena syntynyt taiteellis-kulttuurinen virtaus tunnettiin dekadenssina.

Punk tarkoittaa sekä homoa että huoraa.

En ole koskaan ollut gootti tai punkkari, mutta dekadentiksi kutsuin joskus kaksikymppisenä itseäni – termillä, joka tarkoitti 1800-luvulla suunnilleen samaa kuin punk tai gootti 1900-luvun lopussa. Dekadenssi sanana voitaneen kääntää esimerkiksi ”rappiotaiteeksi”.

Tällainen termi tuo nykyään mieleen 1930-luvun natsismin, mutta 1800-luvun lopulla sitä saattoi huudella kuka vain konservatiivi, tai yhtä hyvin myös vasemmistoradikaali, joka olisi halunnut saada kaikki mukaan rakentamaan utopiaa. Rappiotaidetta edusti kaikenlainen aistillisuus, esimerkiksi eroottiset runot tai jugend-tyylin suosimat runsaat köynnösmuodot, sekä kaikenlainen kristillisten arvojen, sukupuoliroolien ja kaiken “terveen” ja “normaalin” kyseenalaistaminen.

Lyhyesti sanottuna: dekadenssi oli individualismia ja hedonismia. Vaikka nykyaikaa sanotaan näiden täyttämäksi ajaksi, en kokenut (enkä kokisi vieläkään) edustavani mitenkään valtavirtaista tapaa elää. Pikemminkin nykyaikaan on kotiutunut dekadenssin negatiivisin puoli: kaiken kyseenalaistamisen aiheuttama lamaantuminen, tarkoituksen puute elämästä. Se, kun vanhat arvot ovat väsähtäneet ja menettäneet uskottavuutensa.

Fin de siécle, vuosisadan (eli 1800-luvun) loppu, viittasi melankoliseen mielenmaisemaan, jossa tulevaisuudella ei uskota olevan enää mitään tarjottavaa. Kulta-aika oli ja meni, on enää vain rappio. Filosofi Friedrich Nietzsche tunnetusti kuvaili tätä mielenmaisemaa metaforalla Jumalan kuolemasta.

Pelasta itsesi, älä maailmaa

Dekadenttia taidetta luotiin Suomessakin, joka ei suinkaan ollut mikään umpio maailman laidalla, vaan taiteilijat vierailivat jatkuvasti Euroopassa hakemassa vaikutteita. Ilmeisin esimerkki on symbolisti Hugo Simberg. Kirjallisuudessa niin Eino Leinolla kuin Volter Kilvellä oli nuoruudessaan dekadenssivaihe.

Belgialainen kirjailija Joris-Karl Huysmans loi hahmon, josta tuli dekadentin (mies)sankarin arkkityyppi. Romaanissa Vastahankaan (À Rebours, 1888) herttua Jean Des Esseintes vetäytyy asumaan yksinään maalaiskartanoonsa ja sisustaa sen omaksi, täysin keinotekoiseksi mikrokosmoksekseen. Des Esseintes’llä oli esikuvansa todellisuudessakin: Baijerin viimeinen kuningas Ludvig II rakennutti Alpeille useita mahtipontisen surrealistisia linnoja, joista yhdestä löytyi muun muassa maanalainen lampi keinotekoisen kuutamon kera.

Nämä sankarit eivät viihtyneet oman aikansa todellisuudessa, jota pitivät ankeana ja pikkusieluisena. 1800-luku oli teollisen vallankumouksen ja sen lieveilmiöiden aikaa sekä pikkuporvarillisen materialistisen hyötyajattelun ja usein omahyväisyydeksi kääntyneen moralismin (kyllä, juuri sen ”viktoriaanisen moraalin”) aikaa, ja dekadenssi oli kapinaa kaikkea tätä vastaan.

Aivan kuten punk nousi satakunta vuotta myöhemmin vastustamaan 1970-luvun henkeä – sekä ryppyotsaista poliittista tiedostamista että (varsinkin Yhdysvalloissa) sitä, että ”kaiken piti olla kilttiä ja kivaa”, kuten Legs McNeil luonnehti kirjassa Please Kill Me.

Aukinaisia hakaneuloja

Kyse ei ollut niinkään järjestelmällisestä toiminnasta maailman pelastamiseksi. Siihen sekä dekadentit että punkkarit olivat liian pessimistisiä. 1800-luvun moraalinvartijoita huoletti nimenomaan se, että dekadentit individualistit olivat kiinnostuneempia itsestään kuin yhteiskunnasta. Runoilija Charles Baudelaire, jota on nimitetty dekadenssin ylipapiksi, pettyi nuoruudessaan sekä yhteiskuntaan että poliittiseen radikalismiin ja keskittyi kirjoittamaan runoja, joissa kauneus ja kauhu lyövät kättä. Samalla tavalla syrjäytyneet punkkarinuoret etsivät elämälleen edes jotain merkitystä soittamalla provosoivaa rockia.

Yhdysvaltalaiset esipunkkarit, varsinkin New York Dolls, tulivat tunnetuiksi meikkaamisesta ja feminiinisistä vaatteista. Kulttuurissa, jossa miehelle on varattu ankaran koruton ja konstailematon rooli, ei ole suurempaa provokaatiota kuin loisteliaasti keikaroiva mies. 1890-luvun Englannissa tällaista provokaatiota toteutti dekadentti kirjailija Oscar Wilde, joka hankki pahamaineisuutta myös nuorten miesten rakastajana ja joutui siitä lopulta vankilaankin.

Sana “punk” oli olemassa jo 1600-luvun Englannissa, missä se tarkoitti seksityöläistä. 1900-luvun puolivälin Yhdysvalloissa sanalla oli samantapainen merkitys, nimittäin miestenvälisen suhteen passiivinen osapuoli. Lyhyesti sanoen siis punk tarkoittaa sekä homoa että huoraa. Tai katutyttöä tai -poikaa kaikkine sivumerkityksineen.

Toisaalta McNeil korostaa Please Kill Me -teoksessa dekadenssin ja punkin eroa. Hänen silmissään punk ei juhlinut niinkään rappiota kuin maailmanloppua.

“Mistään ei tule mitään, joten skipataan suoraan Ilmestyskirjaan”, hän kiteyttää. 

Siellä jossain pimeällä keskiajalla

Vastahankaan-romaanin Des Esseintesistä ja hänen tosielämän vastineistaan onkin ilmeisempi yhteys gootteihin, noihin synkkämielisiin tunnelmoijiin surupuvunmustissa vaatteissaan. Kuten oman mikrokosmoksensa rakentajilla, myös gooteilla ”on maailmankaikkeus omassa päässään”, kuten Jaska Filppula tiivisti muistelmaromaanissaan Me ei oltu valtaosaa

Jo 1700-luvulla kirjailija Horace Walpole rakennutti itselleen ikioman keskiaikaista luostaria mukailevan kartanon, jossa sitten eleli omaa henkilökohtaista unelmaansa kauniimmasta ajasta. Kyseistä herraa on kiittäminen koko ”goottilainen”-käsitteen muotoutumisesta siihen merkitykseen, jossa me sen nykyään tunnemme: hän määritteli romaaninsa Otranton linna ”goottilaiseksi romaaniksi”.

”Goottilaisella” Walpole tarkoitti romaanin sijoittumista niin kutsutulle pimeälle keskiajalle, goottilaisten kirkkojen aikakauteen.

Pimeä keskiaika on käsite, johon Walpolen elinaikana uskottiin tosissaan, mutta jolla ei ole nykyhistorioitsijoiden mukaan juuri katetta. Aikakausi noin vuodesta 500 vuoteen 1500 ei suinkaan ollut niin väkivaltainen ja irrationaalinen kuin monet edelleenkin haluavat uskoa. Käsite on alun perin peräisin 1400–1500-lukujen taitteen italialaisilta renessanssioppineilta, jotka ihailivat antiikkia ja halveksuivat heitä edeltävien vuosisatojen kulttuuria, jossa tuntui barbaarikansojen, muun muassa nykyisen Saksan alueella asuneiden goottien vaikutus. 

Antiikin temppeleitä muistuttavien hillittyjen rakennusten sijaan silloin oli esimerkiksi rakennettu kaiken maailman rönsyileviä goottilaisia kirkkoja.

Gotiikka oli omanlaistaan dekadenssia eli rappiota, nimittäin antiikin kulttuurin rappiota. Tässä merkityksessä Walpole käytti termiä omasta romaanistaan, tavallaan otti sanan haltuun, ja onnistui vakiinnuttamaan sen tarkoittamaan painajaismaista romanssia, aikansa kauhukirjallisuutta. Tästä sana puolestaan kulkeutui 1970-luvulla määrittämään synkeän tunnelmoivaa, usein kauhuhenkistä rockia.

Gotiikkaa onkin sanottu ”pimeän puolen” estetiikaksi. Sen vastakohtia olivat 1700-luvulla sekä Jumalan että järjen valo. Toisin sanoen sekä valtakulttuuri että uutta järjestystä pystyttelevä radikalismi.

Goottiristejä

Olennaista ”goottilaisuuden” ymmärtämisen kannalta ei olekaan, oliko pimeää keskiaikaa koskaan todella olemassa sellaisenaan. Olennaista on se, että se on jotain ”toista”, jotain mihin projisoidaan kaikki, mitä termin käyttäjä pitää negatiivisena tai normeista poikkeavana. Esimerkiksi väkivaltaisuus, irrationaalisuus, piittaamattomuus antiikin hyveistä tai liiallinen rönsyilevä aistillisuus ja hedonismi. 

Pimeän puolen estetiikan ohella voisikin puhua transgression estetiikasta. Transgressio tarkoittaa kirjaimellisesti rajojen tuolle puolen astumista, tässä tapauksessa normaaliuden rajojen. Siksi gootteja, dekadentteja ja punkkareita on nimitelty paradoksaalisesti sekä eläimellisiksi barbaareiksi että luonnottoman ylihienostuneiksi – ja “gootti” on vieläpä tarkoittanut eri aikakausina vuorotellen molempia. Vastahankaan-romaanikin on käännetty englanniksi muun muassa nimellä Against Nature

Sekä eläimellisyys että luonnottomuus voidaan nimittäin yhtä hyvin selkokielistää yhdeksi sanaksi: “epänormaali”. 

On tietysti mahdollista, että epänormaaleiksi leimatut yksilöt löytävät paikkansa jonkinlaisina narri- ja veijarihahmoina. Sellaisina kuin uuden ajan alun Italian rahvaanteatterista, commedia dell’artesta, tutut Harlekiini (Arlecchino) ja Pierrot (Pedrolino). Ensin mainittu oli räikeisiin vaatteisiin pukeutuva rääväsuu, jälkimmäinen kalpea melankolikko mustavalkoisessa röyhelökauhtanassa.

Yllättävän tutulta kuulostaa, kun vertaa 1900-luvun jälkipuoliskon alakulttuureihin. 

Ironia ei pystytä uutta järjestystä

Transgressiossa on kuitenkin se ongelma, että se on sellaisenaan pelkän valtavirtaisen järjestyksen ympärikääntämistä. Se on olemassa vain suhteessa muihin. Ei ole narria ilman herraa. Ei todellista vapautta olla oma itsensä.

Tämän huomaa esimerkiksi siitä, miten Goth Chic -teoksessa käytetään taajaan sellaisia sanoja kuin ”synti” ja ”perversio” – omasta mielestäni vaivaannuttavan vanhentuneita käsitteitä. Vanhat arvot ovat säilyneet, ne vain on käännetty ympäri ainakin hetkeksi. Jumala mitä ilmeisimmin ei ole kuollut, korkeintaan mennyt päivätorkuille.

Oikeastaan ongelma on sama kuin käsitteessä ”camp”. Termi yhdistetään usein gootti- tai homokulttuuriin, mutta se viittasi alun perin pukeutumisensa ja suurieleisyytensä överiksi vetäneisiin 1600-luvun aatelisnuorukaisiin (oman aikansa goottia tai punkkaria?) Susan Sonntagin nykymerkitykseensä vakiinnuttama termi kuitenkin kiistää mahdollisuudenkin kannattaa ylenpalttista keinotekoisuuden estetiikkaa täysin vakavissaan. Siinä täytyy olla jokin ironian häivähdys.

En ole gootti enkä punkkari.

On tietysti mahdollista ottaa sanoja haltuun, nimittää itseään vaikkapa ylpeästi ”dekadentiksi” tai kirjaansa ”goottilaiseksi” sen jälkeen kun joku on sellaiseksi nimitellyt. Se kuitenkin vaatii omilla jaloillaan seisomista, positiivista uskoa omaan asiaansa. Ei niinkään jonkin vastustamista. 

Koska “rajojen rikkominen” ei kerro itsessään mitään, se on tarkoittanut milloin hyökkäävää estottomuutta (eläimellinen barbaari), milloin taas omaan maailmaansa vetäytymistä (luonnoton ylihienostelu). Nämä ääripäät kiehtoivat myös edellä mainittua filosofi Nietzscheä kovasti. Hän nimitti niitä dionyysiseksi ja apolloniseksi voimaksi. Ja tietenkin Nietzsche lukeutui sekä dekadenttien että myöhemmin natsien suosikkiajattelijoihin.

Hän itse kuitenkin halveksi dekadenttien lamaantuneisuutta ja olisi todennäköisesti halveksinut natsien kollektivismia, jos olisi ehtinyt elää näkemään sen. Tunnetusti hän haaveili “yli-ihmisestä”, joka ylittäisi dekadenssin. Tällä hän tarkoitti juuri sitä, että Jumalan kuoleman jälkeen ihmisen olisi kyettävä seisomaan itseriittoisesti omilla jaloillaan – rakentamaan itse uuden individualistisen järjestyksen. Ei väsähtänyttä ironiaa. Ei mitään post-alkuista.

En ole gootti enkä ole punkkari. Apollo-Pierrot’lta puuttuu voima, Dionysos-Harlekiinilta kauneus. Minä olen juuri niin itseriittoinen, että haluan molemmat.

Keskustelu