Hellät tunteet keihäänteriin. Salama Balladin Haudalla

Ostin 1970-luvun alussa divarista Hannu Salaman runokoelman "Puu balladin haudalla". Tunsin aika hyvin Salaman proosaa, mutta en hänen lyriikaansa. Luin vanhan runokoelman saman tien. Tämä teos oli ilmestynyt vuonna 1963. Luettuani panin kirjan hyllyyni, jossa se rauhassa lepäsi lähes 50 vuotta.

Eräänä päivänä tuottaja J-P. Hotinen soitti ja sanoi, että säveltäjä muusikko Hepa Halme on tehnyt Ylelle ehdotuksen radio-ohjelmasta, jossa keskeisessä osassa olisi Hannu Salaman runokoelma "Puu balladin haudalla" ja tärkeassä osassa myös Hepa Halmeen musiikki. Hotinen kysyi, haluaisinko tehdä featureohjelman yhdessä Halmeen kanssa.

Hepa oli tehnyt levyjä ja live-lavarunokeikkoja Hannu Salaman kanssa: musiikki Hepa, runot ja lausunta Salama. Salaman esikoiskokoelma oli jostakin ajautunut Hepan ulottuville ja häntä olivat runot siinä määrin kiinnostaneet, että hänen sävellyshalunsa heräsi. Luin "Puu balladin haudalla" -kokoelman ja vastasin tuottajalle olevani valmis ohjelman tekoon, vaikken tuntenutkaan Hepaa. Tiesin kyllä hänen ja Salaman yhteistöistä.

Tapasin Hepan hänen työhuoneellaan Vuosaaressa. Hän kertoi Salama-projekteistaan ja soitannollisesta suhteestaan kirjailijan runoihin. Minä kerroin omasta puolestani, miten Salama ikään kuin varkain on liittynyt erilaisiin vaiheisiin elämässäni ja työssäni, alkaen ylioppilasaineesta 1965. Aiheena oli "Kirjailijan vapaus ja vastuu", joka peilasi silloin käytyä jumalanpilkkakeskustelua Salaman "Juhannustanssit"-romaanin ympärillä. Sittemmin olen tehnyt Salamasta haastatteluja ja dramatisointeja vuosien mittaan. Minusta suomalaisen todellisuuden parhaimpia kuvauksia ovat mm. romaanit "Minä, Olli ja Orvokki", "Siinä näkijä missä tekijä" sekä viiden romaanin Finlandia-sarja.

Olimme Hepa Halmeen kanssa kyllä jonkin aikaa ymmällämme. Miten kiedomme yhteen Salaman esikoiskokoelman runot, Hepan musiikin ja minun radio- ja Salama-kokemukseni?

"Puu balladin haudalla" -kokoelman aikoihin oli ilmestynyt mm. Eeva-Liisa Mannerin "Orfiset laulut", Pentti Saarikosken "Mitä tapahtuu todella", Jyrki Pellisen "Näistä asioista", Lassi Nummen "Kuusimittaa", Aila Meriluodon "Asumattomiin". Salama asettui eräänlaisena ulkojäsenenä, "tamperelaismöllinä", kuten hän itse sanoo, suomalaisen modernismin linjaan. Hänellä oli juonteita Lauri Viidan runoudesta, joissain kohdin aivan runomittaa myöten. Toisaalta hänen luonnonrunoissaan on suorastaan absurdeja elollistamisaiheita. Ja kun hänen runonsa eivät tuntuneet mitenkään aikansa eläneiltä, oli paikallaan lähteä kokeilemaan, minkälaisen ohjelman tästä kaikesta saisi kootuksi. Vanhat runot ja nykyinen Salama sekä tämän päivän äänimaailma.

Kokoelman ensimmäinen runo:

Täällä on homeen kaluamia puutaloja.
Pihoilla omenapuut
ovat räjähtäneet ympäriinsä
Ja nylkevät kaiken päivää märkäturkkisia pilviä kynsillään.
ja öisin pilvet syövyttävät reikiä kuloruohoon
kaivautuakseen aterialle päättömien juurikäärmeitten ääreen.

Lyyrinen ja idyllinen kahden rivin alkukuva. Maisema ja luonto. Homeisia taloja ja pihoilla omenapuita. Ehkä Pispala. Mutta sitten. Puut ovat räjähtäneet ja nylkevät pilviä, Ja pilvet puolestaan syövyttävät ja kaivautuvat. Ja juuretkin ovat käärmeitä. Elollistettu luonto, jonkin verran väkivaltainen, jota ä:n, ö:n ja r:n rytmillä syvennetään. Liekö nuoren Salaman silloinen sielunmaisema? Ja katsokaa välimerkitystä, modernia runoa à la 1963. Kapinaa.

Kokoelman viimeisessä runosta katkelma:

Lähdettyäni joku on väännellyt polttovaunuista
ihmishahmon ovensuuhun, katso sitä, se ainakin on totta
kuten tuhka joka maasta käsin kasvattaisi vielä oudompaa ruohoa
jos en minäkin riisuutuisi luita myöten
ja nälissäni jäisi aurinkoon,
minä muovailija,

Kokoelman alun luontokuvasta on tultu jonkin vanhan hylätyn tiilitehtaan raunioille, joka aika selvästi viittaa holokaustin jälkeiseen aikaan. Ekspressiivinen kuva, polttovaunuista väännelty ihmishahmo, ei olekaan kuva, vaan totta. Se ainakin. Tuhka, outo ruoho, riisuutuminen luita myöten, nälissään olo ja runon minä, joka on muovailija, siinä näkijä missä tekijä. Maailma on omalaatuinen ja ihmiset vääntyneitä.

Ohjelmassamme emme halunneet ruveta mitenkään heijastelemaan Salamaa saman ajan muihin runoihin, pikemmin kiinnosti nykyinen Salama lähes 60 vuotta sitten ilmestyneen teoksensa ääressä nyt.

Ja Hepa Halme tuntui olevan samaa mieltä. Hän kuuli monet runot musiikkina. Emmekä hetkeäkään ajatelleet, että dokumentoisimme vanhoja runoja ikään kuin museaaliseen vitriiniin.

Kävin läpi Salaman teoksia ja kertasin Pekka Tarkan ja Milla Peltosen, vähän Timo Harakankin, Salama-elämänkertoja. Salaman tuotannon aiheita ja motiiveja, hänen elämäkertaansa ja yhteiskunnallisia vaiheitaan on tutkittu melko kattavasti. Tämä esikoiskokoelmakin on niissä huomioitu ja sille on annettu arvo ja sija modernismin kehityksessä.

Oli luettava paljon Salamaa, jotta tämän pienen kokoelman suhde häneen itseensä ja meihin tekijöihin paljastuisi. Hepa sävelsi paljon musiikkia ja soitti sitä yhdessä Arttu Tolosen kanssa ja imi tällä tavalla Salaman tekstiä kohti musiikkia ja äänellistä maailmaa.

Hepa Halme kertoo itse musiikin tekemisestään näin:

"´Salama balladin haudalla´ -teoksen musiikki on tehty pääosin maaliskuussa 2021. Joukossa on läpisävellettyjä kappaleita sekä Arttu Tolosen kanssa luotuja temaattisia improvisaatioita ja äänimaisemia. Työskentelyni  pohjautuu paljolti sille kokemukselle joka on kertynyt vuonna 2012 alkaneesta yhteistyöstäni Hannun kanssa, jonka tuloksena on syntynyt kolme TUM records -yhtiön julkaisemaa kirjallista äänilevyä. Mitään järjestelmällistä sävellystapaa tai metodia ei ole, lähestyn aihetta Hannun persoonan kautta, enemmän intuitiivisesti kuin analyyttisesti. 

En pyri kuvittamaan hänen tekstiään, mikä olisikin melkoisen vaativa tehtävä johtuen Hannun kielen monitasoisuudesta. En myöskään tunne kovin hyvin hänen proosatuotantoaan, oikeastaan lähtökohta on se millaisena ihmisenä hänet tunnen. Tekstien tunnelma kuitenkin siivittää sävellystyötä.

Hannu on kokonaisvaltainen taiteilija, hänen persoonansa ja kirjallinen ilmaisunsa ovat yhteneväisiä. ´Puu balladin haudalla´ -teos - joka sisältää hänen varhaisimmat julkaistavaksi tarkoitetut tekstinsä - osoittaa että hänen tapansa käyttää suomen kieltä on pysynyt oleellisilta osilta samana läpi hänen kirjallisen uransa."

Hepa ja Raimo Uunila olivat jo vuotta aikaisemmin äänittäneet Salamaa lukemassa tuon kokoelman runoja. Äänitimme sitten joitakin runoja lisää. Minä luin suuren joukon valitsemiani katkelmia Salaman tuotannosta, joista lopulta vain pientä osaa käytettiin.

Ohjelmaan oli pakko saada myös naisääni. Salama sanoi olleensa 17-vuotias päätäessään ruveta kirjailijaksi. Pyysin 17-vuotiasta Kanervaa lukemaan myös joitakin kokoelman runoja.

Hepa oli tehnyt omilla laitteillaan musiikkia ja ambientia, joita käytimme. Hän myös Arttu Tolosen kanssa veti pitkän session studiossa. Pala palalta ohjelmakokonaisuus jäsentyi, kun yhdessä Hepan ja äänisuunnittelija Marko Katajan kanssa kuuntelimme ja kokosimme erilaisia jaksoja ja kokeilimme niihin musiikkeja. Ehkä vähän hullunkurisesti materiaali työsti käsikirjoituksen, mutta yhtä kaikki ohjelma lähti syntymään sellaiseen suuntaan, joka meitä tyydytti.

Salama tietenkin muistetaan suomalaisen kirjallisuuden historiassa vielä pitkään1960-luvun jumalanpilkkaoikeudenkäynnistä. Tämä sosiaalisesti repivä vaihe kaikkine oikeusasteineen ei ole vieläkään jättänyt Salamaa aivan kokonaan rauhaan, vaikka tänään siinä parhaiten näkyvät sen koomiset piirteet. "Puu balladin haudalla" -kokoelma ilmestyi ennen "Juhannustansseja" ja sen aiheuttamaa kohua. Tuossa vaiheessa Salama nähtiin vielä taitavana ja kielellisesti rikkaana runoilijana. Vasta seuraavana vuonna hänet leimattiin törkeyksiä kirjoittavaksi pakanaksi. Niinpä tuota kohua emme tässäkään ohjelmassa aivan kokonaan voineet sivuuttaa. Mutta kuten Halme edellä siteeraamassani tekstissä sanoi, Salaman kielellinen lahjakkuus ja hänen monipuolinen ilmaisunsa ovat läpi kuuden vuosikymmenen pysyneet samana.

Pekka Kyrö