Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: Banksy ja Elokapina pelaavat vallankumousnostalgialla – Oikeamielisen moraalin julistamisessa piilee vaara

Banksyn kuva kukkakimppua heittävästä mielenosoittajasta

Ympäristöliike Elokapinan taideperformanssien ja maailman kuuluisimman katutaiteilijan Banksyn teosten väliltä löytyy yhteys, kirjoittaa kuvataiteilija ja valokuvaaja Joel Karppanen. Molempien juuret ovat nostalgiassa.

Pitkät ajat olin mennyt varhain nukkumaan. Nyt olin lomalla enkä saanut unta. Mielessäni pyörivät edeltävällä viikolla Banksyn näyttelyssä näkemäni julisteet vuoden 1968 mellakoista Ranskassa, jotka muistuttivat mielenosoituksista tämän päivän Suomessa.

Olen osallistunut lukuisiin mielenosoituksiin itsekin. Vuosia sitten vasemmistonuorena, myöhemmin lähinnä kameran kanssa. Aktivismini on muuttanut muotoa: olen julistautunut poliittiseksi taiteilijaksi ja vieläpä noussut nolosti kriitikkoa vastaan tämän leimattua näyttelyni epäpoliittiseksi.

Kritiikissä oli asiavirheitä, joiden vuoksi vastine oli perustelua, mutta epäpoliittisuudesta kriitikko saattoi olla oikeassa. Olen työskennellyt ulkoa opittuihin ajatusmalleihin nojaten, teeskennellen uskovani, että kuvani auttaisivat kyseenalaistamaan vallitsevia totuuksia, paljastavan jotain. 

Sumeasti näkyvä Helsingin Senaatintori.

En ole ainoa. Pedagogisen eli kasvatuksellisen lähestymistavan suosio taiteessa ihmetyttää filosofi Jacques Rancièrea. Hän muistuttaa, että näyttämötaide ajautui samanlaiseen kriisiin jo yli kaksi vuosisataa sitten. Silloin teattereissa ymmärrettiin, ettemme elä enää niitä aikoja, jolloin näytelmäkirjailijat opettavat yleisölle yhteiskunnasta.

Tietoisuuden levittäminen on tänä päivänä median tehtävä. On kuitenkin harhaluulo, että pelkkä tietoiseksi tuleminen synnyttäisi halun muuttaa asioita.

Silti uskomme iskulauseisiin niin kaduilla kuin gallerioissa.

Kuluneena vuonna fraasit ovat vallanneet Mäntässä sijaitsevan Serlachius-museo Göstan paviljongin maailman tunnetuimman katutaiteilija Banksyn näyttelyssä. Seinille ripustetut teokset ovat alkuperäisten rinnalla miniatyyreiksi jääviä yksityiskokoelmiin kuuluvia serigrafioita. Osa kuvista on jäljennöksiä, jotka sopisivat näyttelyä paremmin krääsämyymälän puolelle. Exit through the gift shop on Banksyn elokuvan nimi vuodelta 2010. Uloskäynti museokaupan kautta.

Kolmikanavaisessa installaatiossa projektori heijastaa alkuperäisiä seinämaalauksia mantereiden takaa. Maahanmuuttoa vastustavat linnut. Taivas Länsirannan muurissa. Knallipäisiä rottia. Kukkakimppua viskaava mielenosoittaja. Poliiseja, ja taas vähän lisää poliiseja.

Yksityiskohta katutaiteilija Banksyn teoksesta, jossa aseistautuneiden poliisien kasvojen tilalla on hymynaamoja.

Jaa, tämä on taas tätä, totean. Sanopa muuta, on se bänksyliini niin nokkela, sutkauttaa seuralaiseni. Mutta Jani Leinonenpa se vasta nokkela onkin, ihan kirkon rakentanut tänne museoon!

Do you want the truth or something beautiful, haluatko totuuden vai jotain kaunista, Leinosen kesällä Mäntässä esillä ollut installaatioteos kysyi. Tekstistä on tehty hiljattain myös t-paita Leinosen ja Finlaysonin yhteismallistoon. Bangladeshissa valmistettua paitaa saa ostettua Prismasta. Nuorena olisin ilman muuta valinnut “totuuden”, ummistanut silmäni räikeältä ristiriitaisuudelta, kurvannut automarketin kautta kotiin ja hehkuttanut kaikille kavereille kuinka Banksy ja Leinonen ovat oikeassa. 

Nyt palaamme ystäväni kanssa majapaikalle ja kaivan puhelimen taskusta. Se on täyttynyt banderolleja kantavista nuorista eduskuntatalon edustalla. Ympäristöliike Elokapina on sulkenut Mannerheimintien. Vallankumous instagrammataan. Onpa hienoa, että nuoret ovat yhteiskunnallisesti aktiivisia, ajattelen. Tuollahan se minäkin olisin, jos olisin teini! 

Sitten minua alkaa vaivata. Mitä tämä tuntemani nostalgia on?

II

Teoreetikko Mark Fisher on huomauttanut, kuinka vasemmmistolaisissa liikkeissä nojataan yhä 1960-luvun perintöön eli istutaan kadulla protestoimassa ja ajatellaan, että pelkkä tyytymättömyyden voima aiheuttaisi muutoksen. Omaa marginaalista asemaa syleilevä vetistely on Fisherin mukaan ongelmallista, sillä se tuottaa helpon tyydytyksen, mahdollisuuden valittaa ja protestoida ilman sitä riskiä, joka liittyy yhteiskunnan pyörittämiseen.

Taustalla vaikuttaa kertomus uusvasemmistolaisten vallankumouksellisten menetetystä paratiisista, kaipauksesta, jossa utopiattomassa nykyhetkessä keskitytään menneiden saavutusten muisteluun. Samalla marginaalisuus hyväksytään omaksi identiteetiksi. Asiaa on tutkinut Ulkopoliittisen instituutin tutkimusprofessori Antto Vihma, jolta on juuri ilmestynyt tietoteos Nostalgia: teoria ja käytäntö.

Teoksessaan Vihma käsittelee nostalgiaa modernina perustunteena, jota on kaikkialla, ja joka lävistää koko kulttuurimme. Se on voimavara, johon erityisesti oikeistopopulistit nojaavat, mutta sama kaipaus koskettaa vasemmistoakin. Mietin, voivatko Elokapinan protestit ja Banksyn museoidut teokset olla merkkejä tuosta vallankumousnostalgiasta. Ajaako nimenomaan nostalgia myös nuoret kaduille osoittamaan mieltään?

Krista Kiuru -maskiin pukeutunut nainen pitää köyttä kädessään.

– Kaduilla istuminen näyttää nostalgiselta, koska 60-luvun lopulla vasemmistolle tuli laajalti ottaen selväksi, ettei Euroopassa olla siirtymässä sosialismiin. Valta vähän vapisi, mutta romanttisempi vallankumous ei toteutunut isoillakaan protesteilla, Vihma kertoo minulle.

Hänen mukaan vasemmistolainen suora toiminta sekä älykköperinne ovat kipuilleet pitkään vallankumousen horisontin häviämisen kanssa. Nostalgia on siinä, että ennen sen horisontti oli enemmän auki. Oli tekemisen paloa, autenttisuutta. Käytiin toimeen ja muutettiin maailmaa. 

Nyt vallankumous sellaisena kuin se aiemmin ymmärrettiin ei ole enää korttipakassa. Vihman mukaan tästä on seurannut kummallisia ilmiöitä. Vallankumous on määritelty uudestaan. Se ei tarkoita enää vanhan vallan eli poliittisen johdon heittämistä pihalle.

Sen sijaan nykypäivänä, kun politiikka on taas in ja cool ja jokaisesta tiedostavasta nykynuoresta ja vähän vanhemmastakin on sukeutunut aktivisti, vallankumouksesta on tullut – vasemmistolaisia teoreettikkoja nykyään inspiroivan natsijuristi Carl Schmidttin termein  – vain epämääräinen tapahtuma, poliittisen teologian ilmiö. 

Meidän aikanamme se näyttäytyy yksilökeskeisenä, kapitalismin logiikalla toimivalla nettiaktivismina ja performansseina sosiaalisessa mediassa. Vallankumous on toimittaja Ina Mikkola palkitsemassa somevaikuttajia syyskuussa järjestämässään Revolutionista Awards -gaalassa.

Lukuisia ihmisiä taidenäyttelyssä.

Kollektiivina toimivan Elokapinan ongelmat eivät kuitenkaan liity nettiaktivismiin.

Elokapina on osa kansainvälistä liikettä, Extinction Rebellionia, joka perustettiin Iso-Britanniassa keväällä 2018. Suomeen se saapui samana syksynä. Vaikutteiden ottaminen on tyypillistä suomalaiselle aktivismille, jossa siirryttiin osaksi globaalia liikehdintää jo 1990-luvun lopulla. Liikkeessä on vaikutteita anarkistisesta ja antikapitalistisesta vasemmistolaisesta liikkeestä, mutta erityisesti se on osa 2000-luvulle ominaista pirstaloitunutta globaalia liikehdintää, jota luonnehtii ideologioiden loppu. Tällä tarkoitetaan sitä, että mielipiteiden moninaisuus ei ole enää itseisarvo, vaan ainoastaan se, että kaikki ovat samaa ja oikeaa mieltä.

Toisaalta Elokapinaa määrittää pitkälti myös ympäristöliikkeen perintö. Sen juuret ovat 1800-luvun lopun romantiikassa ja kansallistunteessa – lyhyesti sanottuna siis nostalgiassa.

– Brändi on uusi, mutta keinot aika peruskauraa. Elokapina näyttäytyy hyvin samanlaiselta toiminnalta kuin 90-luvun aktivismi, jota harjoittivat Greenpeace ja Maan ystävät, Vihma toteaa.

Myös Kuvataideakatemian dekaani ja professori Hanna Johansson on sanonut samaa Helsingin Sanomien haastattelussa. Johansson viittaa erityisesti liikkeen järjestämiin performansseihin, ”aktioihin”. 

Seuraan syyskuisena torstaina Helsingin keskustassa, kuinka Elokapina on juuri sulkenut tien Valtioneuvoston linnan edustalla. Blokin eteen tuodaan rakennelma, putkista kasattu häkkyrä. Sen pahvisiin seinämiin on tussattu provokaatioita:

Usko maagiseen irtikytkentään

Luonnonvarojen nelinkertainen ylikulutus

Spekulatiiviset CO2-kaappausteknologiat

Ryhmä elokapinalaisia tarttuu väriliituihin. He piirtävät rakennelmalle rihmastoja maahan. Sitten ministerinaamareihin pukeutunut joukko ryhtyy liikehtimään maanisesti rakennelman ympärillä. He koristelevat sitä ja peittelevät siihen kirjattuja lausahduksia.

Kokonaiskuva alkaa hahmottua: tässähän on Kalevalan myyttinen Sampo, omistajilleen rikkauksia tuottava kirjokansi. Rikkautemme perustuvat luonnonvarojen riistolle; talouskasvu ja ilmastokriisin torjunta ovat yhteensovittamattomat, Elokapina alleviivaa.

Elokapinan perfomanssissa on kyse taiteellisesta aktivismista, lyhennettynä artivismista. Taiteellista aktivismia pidetään kohtuullisen tuoreena ilmiönä, mutta sen juuret juontuvat kauas. Käyttihän jo Jeesus vertauksia vaikutuksen tekemiseen. Raamatun teksteissä on havaittavissa piirre, mikä määrittelee myös valitettavaa joukkoa nykyistä taiteellista aktivismia: moraali korvaa taiteellisen laadun.  

Ja juuri suhteessa moraaliin artivismi eroaa perinteisestä kriittisestä taiteesta. Taiteen tohtori Teemu Mäen mukaan kriittinen taide pyrkii muuttamaan ihmistä ja maailmaa. Se perustuu epäilyyn sekä maailmankatsomuksen laajentamiseen sanojen toiselle puolelle. 

Helsingin Senaatintorilla olevia rakennelmia, joiden kyljissä lukee iskulauseita.

Olennaista on myös vaihteleva suhde moraaliin, mutta Mäen mukaan suuri osa kriittisestä taiteesta on sitoutunut arvoihin eikä koe tarpeelliseksi epäillä omaa vakaumustaan. 

”Se [taide] uskoo, että riittävän universaali ja pysyvä konsensus moraalikysymyksistä on ainakin ’oikeauskoisten joukossa’ jo saavutettu”, Mäki kirjoittaa Taiteen tehtävä -esseeteoksessaan. Huomaamattaan hän tulee määritelleeksi kriittisen taiteen ja taiteellisen aktivismin olennaisen eron. 

Taiteellinen aktivismi ei pohdiskele, vaan keskittyy oikean moraalin välittämiseen.  Se ei säilytä samanlaista esteettistä etäisyyttä aiheeseensa kuin kriittinen taide, vaan sen poliittinen viesti on ilmeinen, sisältö lukittu ja täysin sanallistettavissa. Gallerioiden ja museoiden sijaan sitä esitetään usein julkisissa tiloissa, ja se hakee välitöntä vaikutusta. 

Banksyn muraalit ja graffitit ovat tästä tunnetuin esimerkki. Taidemaailma on kuitenkin imenyt anonyymiteetistä brändinsä tehneen taiteilijan itseensä. Auktorisoimaton eli ilman Banksyn lupaa toteutettu Mäntän näyttely on tästä konkreettinen esimerkki: Antikapitalistiset julkisen tilan interventiot menettävät voimansa samalla hetkellä, kun ne esitetään museossa taiteena.

Toisin sanoin hallitseva luokka omii kaduille tehdyt heitä itseään kritisoivat teokset ja tuomalla näyttelytilaan neutralisoi niiden vaikutuksen. Sitten keskiluokkaiset ja keski-ikäiset suomalaiset ihmettelevät kesälomaretkellään Ylä-Pirkanmaalla, että tämä nyt on sitä katutaidetta, poliittista taidetta!

Näin politiikka estetisoidaan – ja toisin kuin filosofi Walter Benjamin on todennut, nyt sitä eivät tee fasistit, vaan liberaali eliitti ja keskiluokka. 

III

Vallankumouksilla ja taiteella on aina ollut selkeä yhteys. Moderni taide syntyi Ranskan vallankumouksen jälkeen, jota ennen taiteen rooli oli ollut lähinnä vahvistaa vallitsevia olosuhteita. Taide oli ollut muotoilua, designia. Tai kuten antiikin Kreikassa sanottiin, tekhne, vailla erottelua taiteen ja tekniikan tai taidon ja teknologian, välillä. Olennaista oli taiteen käytännöllinen soveltaminen, ennalta-asetetun päämäärän saavuttaminen.

Ranskan vallankumouksessa vanhan vallan muotoilu tehtiin hyödyttömäksi. Teoksia ja muistomerkkejä tuhottiin ja töhrittiin. Kuvainraaston seurauksena syntyi taide, jollaisena sen tänä päivänä tunnemme, “hyödyttömänä”, vailla varsinaista käyttöarvoa, teoreetikko ja taidehistorian professori Boris Groys muotoilee.

Myös sosiaalisen median ajan “vallankumoukset” ovat muuttaneet taidetta. Aktivistit ja poliitikot käyttävät visuaalisuuteen pohjaavia sosiaalisen median alustoja, joissa he luovat esteettisesti houkuttelevia julkaisuja. Työkalupakkiin kuuluvat niin piirrokset kuin nätit typografiat ja meemit. Jos en uskoisi taiteen kykyyn selvitä, voisin väittää, että on tapahtunut käänne: taiteesta on tullut muotoilua jälleen.

Vapaa taide voi purkaa yhteiskunnallisia rakenteita, mutta kun poliittisia pyrkimyksiä aletaan estetisoida, taide muuttuu helposti pelkäksi apuvälineeksi. Siinä mielessä Elokapinan syyskuinen performanssi on jatkumoa Ranskan vallankumouksen aikaiselle liikehdinnälle. Ympäristöliike kritisoi Suomen hallitusta estetisoimalla sen teokseksi. Toiminnallaan Elokapina kuitenkin luo vallankumouksesta spektaakkelin, tapahtuman. Samalla taide palautuu vanhan vallan estetisoinniksi, muotoiluksi, ja tulee vain vahvistaneeksi vallitsevia olosuhteita. 

Kaksi ihmistä seisoo taidenäyttelyssä.

Vioistaan huolimatta suora poliittinen taide viehättää minua. Omassa, suomalaista työväenliikettä käsitelleen Alhaisolauluja-näyttelyni samannimisessä videoteoksessa irrotan sanomalehtiotsikoita iskulauseiksi. Työväestö marssii kaduilla kapinalaulujen pauhatessa.

Uskoakseni kyse on siitä, että olemme oppineet näkemään vallankumoukset tietynlaisten kuvien kautta: Eugène Delacroix'n maalauksesta Vapaus johtaa kansaa (1830) Sergei Eisensteinin elokuviin ja Arabikevään kuviin somevirrassamme. Valokuvat ylipäätään voimistavat nostalgian paatosta, kuten Susan Sontag on kirjoittanut. 

– Nostalgia on myös kollektiivista. Voit hyvin olla 17-vuotias nykynuori ja kokea nostalgiaa siihen, mitä kuvittelet 70-luvulla olleen, Antto Vihma sanoo.

Ehkä siksi olen itsekin nostalgikko ja koen omituista kaipuuta kuunnellessani, kun Jukka Takalo laulaa, kuinka ennen “oli vappuisin marsseja kaks kylällä”. Tai kun katson Scorsesen ja kumppaneiden vanhoja elokuvia ja haikailen menneeseen New Yorkiin, kaupunkiin, jossa en ole koskaan edes käynyt.

Ehkä siksi Elokapinan tuottama propagandakuvasto on niin romanttista: vintage-vaatteita, hulmuavia hiuksia, ruusuja ja suudelmia. 

Myös Banksyn teokset ovat kiinni vallankumouksen nostalgisoinnissa. Tyylillisesti ne ovat velkaa 60-luvun situationisteille ja sapluunataiteelle. Mäntän näyttelyssä onkin esillä juuri Ranskan vuoden 1968 mielenosoitusten aikaan ikonisiksi nousseita protestijulisteita iskulauseineen. Kuten situationistit aikoinaan, myös Banksy käyttää hyväkseen nurinkääntämistä (detournement). Irrottamalla kuvia alkuperäisistä konteksteistaan hän rinnastaa ristiriitaisia elementtejä keskenään. 

Kuvista tulee symboleita jollekin itseään suuremmalle. ”Tärkeintä Banksylle ei lopulta olekaan ilmaisun väline, vaan teoksen viesti”, kerrotaan näyttelytekstissä.  

Kuvataiteilija Jani Leinonen Prisma-kaupan nettisivuilla. Hän pitää päällä suunnittelemaansa paitaa.

Samaan kategoriaan voidaan niputtaa esimerkiksi myös aiemmin mainittu Jani Leinonen, Ai Wei Wei, Guerrilla Girls, Suophanterror sekä Nan Goldinin viime vuosien performanssit. Tai vaikkapa kesällä nähty naurettava ilmastotaideteos, jossa joku oli saanut neronleimauksen ja tuonut jääkuutioita Narinkkatorille!

Rohkaistun kyseenalaistamaan, onko edellä mainittu taide lopulta edes poliittista. Taiteen poliittisuus edellyttää toimiakseen myös oikeanlaista muotoa. Tästä muodon ja sisällön suhteesta olen kirjoittanut aiemmin Ylioppilaslehdelle.

Tutkija Maiju Loukolan mukaan Jacques Rancièren taidekäsityksessä kaikki nykytaide on lähtökohtaisesti epäpoliittista, sillä reflektoimalla maailmaa se vain ilmentää sitä mitä konsensuspolitiikka jo käytännössä toteuttaa. Taide ottaa symbolisen mielenilmauksen muodon, jolla se sohii jotain “todellista maailmaa”. Itse olen nykyään sitä mieltä, ettei edes ole olemassa mitään taiteen ulkopuolista “todellista maailmaa”.

Vailla kriittistä etäisyyttä aiheeseensa kumoukselliset eleet jäävät toteaviksi. Taiteilijat muuttuvat itsensä ja ajatuksiensa parodioiksi.

En syytä tästä taiteilijoita. Nykykulttuurimme on vain sellainen, jossa olemme niin aktivisteina kuin taiteilijoina velkaa erityisesti sosiaalisen median kuplillemme. On edistettävä oikeita asioita oikealla tavalla. Tässä palaudutaan jälleen käsitykseen yhdestä moraalista. Oikeamielisyys näyttäytyy meille päivänselvänä asiana, ja niin otamme sen annettuna. Tässä piilee vaara. 

”Kun jokin asia näyttäytyy meille itsestäänselvyytenä, tiedämme olevamme ideologian maailmassa”, toimittaja ja kirjailija Asad Haider kirjoittaa.  

Taiteilija Minna Henriksson on puolestaan tehnyt vastaavan terävän huomion poliittisen binäärin toiselta laidalta. Hänen mukaan Suomessa poliittisen ymmärretään merkitsevän vasemmistolaisuutta, kun taas oikeistolainen ja isänmaallinen nähdään epäpoliittisena ja neutraalina. Miettikääpä tätä seuraavan kerran, kun kuljette Mannerheimin patsaan ohi tai vierailette Ateneumissa.

IV

”Luulimme olevamme ehdottomasti historian oikealla puolella”, vasemmistonuorissa aktiivisesti toiminut ystäväni kertoo muistellessaan vuoden 2012 Olkiluoto Blockadea. Ei kulunut vuosikymmentäkään, kun tien tukkineet aktivistit ovat voineet yhtyä konsensukseen ydinvoiman tarpeellisuudesta ilmastokriisin ratkaisemisessa. 

En ollut itse paikalla, mutta tunnistan ystäväni silloisen ajatusmallin. Nuorenahan ollaan ehdottoman oikeassa.

Tällä taas en tarkoita uskovani, että Elokapinan toiminta osoittautuu myöhemmin millään tapaa vääräksi. Väkivallaton kansalaistottelemattomuus on varteenotettava vastarinnan muoto ja ilmastonmuutos eksistentiaalisena kriisinä todellinen.

Kyse on oikeamielisyyden eetoksesta, jolla jokainen nuorempi sukupolvi (vaikkakin käynnissä olevan Syyskapinan myötä elokapinalaisten ikähaarukka on laajentunut) haastaa vanhempansa. Se ei ole toiminut tähänkään asti enkä usko sen toimivan jatkossakaan.

Ihmisiä maskit päässään. Maskit ovat ihmisten niskojen takana.

“Hassua, mistä kaikesta ihmiset nykyisin haluavat saarnata toisille”, pohtii kertoja Jenny Offilin zeitgeist-romaanissa Ilmastoja.

Vuonna 1967 pitämässään luennossa Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin sosiologi ja filosofi Theodor W. Adorno huomautti, ettei vastarinnan pitäisi perustua vaatimukseen eettisyydestä tai inhimillisyydestä. Adornon mukaan jo pelkkä sana ”inhimillisyys” saa ihmiset raivon partaalle. 

Tämä ei voisi pitää enempää paikkaansa nykymaailmassa, jossa uutisoinnit ilmastonmuutoksesta ja rasismista keräävät Facebookissa valtavasti naurureaktioita, ja hiljaisuus on väkivaltaa -tyyppiset moralisoivat ulostulot saavat naapurin painamaan vihainen-nappulaa. Kirjoitushetkellä Helsingin Sanomat uutisoi fossiliyhtiöiden mainontaa vastustavasta Greenpeacen vastamainoksesta. Uutinen on kerännyt enemmän suuttumusreaktioita kuin sydämiä tai tykkäyksiä. 

Sama ongelmallisuus leimaa myös Elokapinan retoriikkaa, jossa puhe ”totuuden” kertomisesta on kuin suoraa lainaa salaliittoteoreetikoilta.  

Tuomalla identiteettipolitiikkaa toimintansa ytimeen liike maalaa itseään nurkkaan; syvemmälle Fisherin varoittamaan marginaaliin, jossa toimiminen on valitettavan tehotonta. Tässäkin mielessä Elokapina toistaa vasemmistolaisille liikkeille ominaista bunkkeripolitiikkaa, jossa omia juoksuhautoja kaivaessa vastakkainasettelu vain kasvaa. Näin esimerkiksi 2010-luvun Occupy-mellakat päätyivät lopulta vahvistamaan muureja.

Yksimielisyys tarpeettoman kärsimyksen poistamisesta on lähtökohta kaikelle globaalille poliittiselle toiminnalle. Olemme auttamattoman myöhässä ilmastokriisin estämisessä, joten meidän on keskityttävä vaikutusten minimointiin, kärsimyksen vähentämiseen. Se taas vaatii yhtenäisyyttä. Siksi on outoa, että Elokapina toisintaa toiminnassaan vasemmistolaista separatismia ja tiukkaa oman käytöksensä valvontaa. Taistelu ilmastonmuutosta vastaan – mutta vain oikeamielisten kesken!

Miksi emme rakenna siltoja niiden polttamisen ja omien rajojen valvomisen sijaan? Liittykää yhteen, tiesivät jo entisaikojen sosialistit julistaa.

Mielenosoittajia banderollien takana. Banderolleissa lukee, että "on vedettävä hätäjarrusta" ja että on "ympäristöhätätila".

Samaan aikaan, kun Elokapina osoittaa mieltään Valtioneuvoston linnan edessä, Senaatintorille omaan mielenosoitukseen ovat kokoontuneet maa- ja metsätaloustuottajat – eli he, jotka kärsivät ilmastonmuutoksesta konkreettisesti ensimmäisenä. Mielenosoitusten agendat ovat kuitenkin erilaisia. Erityisen vaikeaa olisi kuvitella nuoria elokapinalaisia seisomaan lihantuottajien rinnalla. 

”Elämäntapaenvironmentalismi ei voita puolelleen työläisiä – ja juuri heitä tarvitsemme pelastaaksemme planeetan”, Matt Huber kirjoittaa Jacobinissa, vasemmistolaisessa aikakauslehdessä. Huberin mukaan vasemmisto kompuroi puhumalla sloganinomaisesti vain ”siirtymästä” eli fossiilisen alan työntekijöiden uudelleenkouluttamisesta tai siirtämisestä puhtaamman energiantuotannon pariin. Sama kaava pätee soveltaen myös lihantuotantoon.

Kaikille sähkö ei ole vain jotain, joka tulee pistorasiasta, ja ruoka jotain, joka ilmestyy lautaselle. Siksi tarvitaan konkretiaa sekä dialogia, josta hyvä kriittisen taiteen esimerkki on Miikka Pirisen fossiilista työtä dokumentoiva kuvasarja.

Konkretian puute vaivaa ironisesti myös Elokapinaa, joka vaatii hallitukselta konkretiaa. Ilmastohätätilan julistamisen voi nimittäin nähdä vain symbolisena taisteluna. Kansalaisfoorumin kasaaminen ja hiilineutraaliuden tavoittaminen vuoteen 2025 mennessä ovat jo paperilla yhteen sovittamattomat. 

Banksyn teokset sohivat vitsikkäästi, mutta itsestään selvällä tavalla ampiaispesää eivätkä lopulta onnistu sanomaan mitään uutta. Ne eivät ole radikaaleja kuten eivät ole elokapinalaisetkaan.

Samankaltainen naiivi yhteiskuntakäsitys ja parlamentaarisen demokratian kritiikki toistuu myös Banksyn teoksissa, joissa kärjistettynä pankit, kapitalismi ja sota ovat pahoja, sosialismi, ympäristö ja rauha hyviä.

Keskeistä on oman antagonismin korostaminen. Banksyn teokset sohivat vitsikkäästi, mutta itsestään selvällä tavalla ampiaispesää eivätkä lopulta onnistu sanomaan mitään uutta. Ne eivät ole radikaaleja kuten eivät ole elokapinalaisetkaan.

Vaisu satiiri ja latteat iskulauseet syöpyvät myös vastaanottajiin. Siksi kai minustakin on tullut kaiken jo kaksikymmentävuotiaana nähnyt postmoderni ironikko idealisminsa kriisissä. On helppo huudella nojatuolista jotain nasevaa ja jatkaa elämää sen jälkeen niin kuin ennenkin.

Sekin on vaarallista. Itse asiassa juuri vallitsevien olosuhteiden passiivinen hyväksyminen jos mikä on radikalismia maailman palaessa ympärillämme.

V

Lopuksi haluan etsiä toivoa. Mitäpä jos esimerkiksi hyväksyisimme oman vaillinaisuutemme, sen että olemme välillä eksyksissä? Taiteilija-tutkija Elaine Gan asettelee sanat kauniisti:

“Suuri osa asiantuntemuksesta perustuu oikeassa tai väärässä olemiseen: siihen, että voi tuntea jonkin yleismaailmallisen totuuden.  […]  Entä jos päämäärä olisikin vaatimattomampi: yrittäisi vain ymmärtää ja ottaa vakavasti sen mitä tapahtuu sen sijaan, että julistaisi ja sanelisi, mikä on oikein ja mikä väärin.”

Kieli luo todellisuutta, jossa elämme. Toivoisin, että keskustelumme voisi olla muutakin kuin Elokapinan leimaamista ääriliikkeeksi – tai vastaavasti pelkkää nuorison varauksetonta fiilistelyä. Toivoisin, että tunnistaisimme moderniin aikaamme perustavanlaatuisesti kuuluvan ambivalenssin, ristiriitaisuuden.

Otetaan esimerkiksi talouskasvun ja päästöjen irtikytkentä: yksiselitteistä ja kaiken ratkaisevaa vastausta ei ole. Harvaan asiaan on. Hyvä tai paha, kyllä tai ei: polarisaatio hävittää nyanssit, ja iskulauseiksi kirjailtuna se banalisoi myös taiteen. 

Palataan vielä nostalgiaan. Sana juontaa juurensa kreikan kielen sanoihin nostos (kotiinpaluu) ja algos (kärsimys, menetys). Se tunnettiin koti-ikävää kuvaavana sairautena, jonka oirekuvaan kuului diagnoosin keksineen sveitsiläinen lääkäri Johannes Hofferin mukaan muun muassa ”jatkuvaa surumielisyyttä, pakkomielteistä kotimaan ajattelua, unettomuutta, voimattomuutta, ruokahalun menetystä…”

Kun kotimaan korvaa maapallolla, ollaan lähellä ilmastoahdistusta. Ehkä siis vaatiessamme tekoja ilmaston puolesta, koemme jonkinlaista ennakoivaa nostalgiaa – kärsimystä ja ikävää menetetystä maapallosta; kodista, jonne emme voi enää palata. 

Maantie, jonka laidalla on Banksyn näyttelyn mainos.

Nostalgiasta puhuttaessa on Antto Vihman mukaan hyvä eritellä nostalgian eri lajit: entistävä, pohdiskeleva ja banaali nostalgia. Entistävä nostalgia pyrkii palauttamaan vanhat hyvät ajat, ja on yleistä erityisesti oikeistolaisessa politiikassa. Banaali nostalgia taas värittää arkeamme pop-kulttuurin ja markkinoinnin välityksellä. Pohdiskeleva nostalgia puolestaan analysoi ajan kulkua ja maailman muuttumista lähtökohtanaan ettei mennyttä voi rakentaa uudelleen. Muistoista voi löytää lohtua. 

Vihma näkee pohdiskelevassa nostalgiassa valtavasti luovaa potentiaalia. Se voi kyseenalaistaa vaihtoehdottomuuden, ruokkia mahdollisuuden tajua ja antaa toivoa. Pohdiskeleva yhteys menneisyyteen voi avata uusia polkuja ja muodostaa kuvia potentiaalisista tulevaisuuksista.

Tärkeintä on, ettei suhtaudu nostalgiaan entistävällä tavalla. Siis vaikkapa niin, että nyt tuodaan 60-luvun katuprotestit ja iskulausetaide takaisin! Sen sijaan meidän täytyy pohtia hienovaraisemmin sitä, mikä mennessä on ollut toimivaa ja mikä ei.   

Kyyninen voisi kohauttaa olkiaan, ja sanoa, että turvaudumme nostalgiaan, koska kaikki toivo on jo menetetty. Voisi todeta historian opettavan, että vaikuttavimmatkin vallankumoukset ovat tuomittuja epäonnistumaan, että olemme tuhoon tuomittuja, kun nojaamme nostalgiaan niin taiteessa kuin aktivismissa. Ymmärrän kyllä, että nykyisessä toivottomassa maisemassa joillekin on mukavampaa elää banaaleissa kuvitelmissa kuin hyväksyä todellisuus. 

Avain on mielestäni kuitenkin päinvastaisessa – nimittäin oman epätäydellisyyden ja epäonnistumisten hyväksymisessä. Kirjassaan Vihma määrittelee nostalgian tarkoittavan myös esteettistä epäonnistumista. Samoin taidemaalari Gerard Richter on kertonut teoksiensa käsittelevän yleistä dilemmaa, sitä, millaista on taistella aatteen puolesta ja epäonnistua. To work for the revolution and fail. 

Tästä on mielestäni kyse koko ihmisyydessä. Että elää ja yrittää, vaikka tietää lopulta kuolevansa. Sitä on myös nostalgia, ja siksi se lävistää niin ihmisyyttä kuin taidetta: se koittaa saada meidät hyväksymään, että eilinen ei palaa enää koskaan.

Taide taas on tapa käsitellä nostalgiaa ja kuolevaisuutta. Katsomme vanhoja kuvia, ja niin luomme menneisyyden joka päivä uudelleen ja uudelleen. Pohdiskelevan nostalgian ja taiteen avulla voimme samalla kuvitella radikaalin muutoksen, vallankumouksen mahdollisuuden. Voimme kuvitella tulevaisuuden. Ja siellä saatamme tarvita kaduilla protestoivia aktivisteja jälleen.

Esseen kuvat ovat Elokapinan aktioista ja mielenosoituksista syyskuussa 2021 sekä Banksyn näyttelystä “A Visual Protest” (esillä Serlachius-museossa Mäntässä 10.10.2021 saakka).

Keskiviikkona 13.10. Kulttuuricocktail Livessä puhutaan nostalgiasta. Vieraina ovat tutkija Antto Vihma ja ohjaaja Lauri Maijala. Yle TV1 ja Areena klo 20.

Kirjallisuutta ja lähteitä: 

Adorno, Theodor: Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (Vastapaino 2020)
Benjamin, Walter: Taideteos teknisen uusintamisen aikakaudella (1935, suom. Raija Sironen teoksessa Messiaanisen sirpaleita, Kansan Sivistystyön Liitto & Tutkijaliitto 1989)
Gan, Elaine: Miten olla väärässä. Teoksessa Nuppukirja. Toim. Gustaffson, Laura & Haapoja, Terike: Nuppukirja (Helsingin Taidemuseo 2020)
Groys, Boris: On Art Activism (E-flux Journal #56, 2014)
Haglund, Mia & Roiha, Taija: Aktivismin uusi nousu. Omaa luokkaa -podcast. 13.4.2021.
Haider, Asaf: Mistaken Identity. Race and Class in the Age of Trump (Verso Books 2018)
Henriksson, Minna: Minun taiteeni. Teoksessa Taidetta ja politiikkaa tekemässä (Omakustanne 2015)
Huber, Matt: Lifestyle Environmentalism Will Never Win Over Workers (Jacobin 42, 2021)
Järvensivu, Paavo: Mark Fisherin haastattelu. Väistyykö kapitalistinen realismi? (Mustarinda Keynes 2013)
Loukola, Maiju: Eripuran tiloissa. Teoksessa Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt. (Tutkijaliitto 2017)
Monti, Anton & Purokuru, Pontus: Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016. (Into 2018)
Mäki, Teemu: Taiteen tehtävä (Into 2017)
Rancière, Jacques: Vapautunut katsoja (Tutkijaliitto 2016)
Sontag, Susan: Valokuvauksesta (Love Kirjat 1977)
Vaarakallio, Teemu (toim.): Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään. (S&S 2021)
Vihma, Antto: Nostalgia: teoria ja käytäntö. (Teos 2021)
Offil, Jenny: Ilmastoja (Gummerus 2020, suom. Marja Luoma)