Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Teemu Laaksonen: Yhtenäiskulttuurin aika ei ole ohi – kuunnelkaa vaikka Arttu Wiskaria

Toimittaja Teemu Laaksonen

Maailma on räjähtänyt pieniksi pirstaleiksi ja monenkirjavien alakulttuurien ryteiköksi. Silti ihmiset etsivät myös laajempaa yhteyttä toisiinsa. Nostalgia ja muistot auttavat siinä, kuten Arttu Wiskarin jättihitti osoittaa, kirjoittaa Kulttuuricocktailin Teemu Laaksonen.

Olen bussissa. Joukko tyttöjä laulaa Leevi and the Leavingsin biisejä. Istun muutaman penkkirivin päässä. Sun villakoirasi nimi oli Rin Tin Tin. Katson ja kuuntelen erityisesti yhtä heistä. Kevyt ihastus, silloin 30 vuotta sitten. 

Muistikuvani on epätarkka, mutta Leevin biisi on edelleen loistava. Se kertoo olennaisen muistamisesta. Menneen merkitys tiivistyy satunnaiselta tuntuvaan yksityiskohtaan. Vaikka yhdessä kuunneltuun levyyn tai entisen heilan koiraan.

Olen hävittänyt kaiken, joka sinusta mua muistuttaa

Olen myynyt levyt, joita silloin kuuntelin

Ne levyt usein radiossa soivat tai ne voivat olla muitakin

Lähes kaiken sinusta jo melkein unohdin

Juuri melkein-unohtamisesta on kysymys. Näin muisti toimii. Se tiivistää ison merkityskimpun pieneen. Nuoruuden rakkaus ja siihen liittyvä haikeus tulvahtavat mieleen koiran nimestä. Oli typerä koira, joka murisi. Ja toinen elämä, joka ei koskaan tapahtunut.

Tutkija Antto Vihma kirjoittaa uudessa kirjassaan Nostalgia: teoria ja käytäntö (Teos) siitä, miten nostalgia on keskeinen osa modernin ihmisen kokemusta. Hän siteeraa kirjailija Joseph Brodskya, jonka mukaan muistilla, samoin kuin taiteella, on taipumus yksityiskohtiin. Muisti ei tallenna kokonaiskuvia. 

Mietin, muistanko sen, joka on merkittävää vai päinvastoin: kenties asioista, jotka satun muistamaan, tulee juuri siksi merkityksellisiä. Muisti kirjoittaa minulle historiaa ja identiteettiä, mutta kuinka sattumanvaraisesti?

Vihman mukaan henkilökohtaiset muistot ovat vuorovaikutuksessa kollektiivisten muistojen kanssa. Ne taas ovat jaettuja kokemuksia, asioita, jotka isompi joukko muistaa. Kollektiiviset muistot toimivat välittäjinä itsen ja toisten sekä nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Ne tuottavat tunteen kuulumisesta ja antavat kiintopisteen ajan virrassa.

Kollektiiviset muistot toimivat välittäjinä itsen ja toisten välillä.

Usein väitetään, että yhtenäiskulttuuria ei enää ole. Pinnalta katsoen väite tuntuu uskottavalta, mutta jokin siinä häiritsee. Televisiokanavia ja kaikkea muutakin on enemmän kuin kaksi, mutta seuraako siitä, että yhteisyyden alue olisi tyystin kadonnut? En usko. 

On koko joukko hetkiä, jotka liki kaikki suomalaiset muistavat. Vaikkapa Estonian uppoaminen tai ensimmäinen jääkiekon maailmanmestaruus. Myöhemmin syntyneiden suhde 1990-luvun puolivälin käännekohtiin on tietysti etäisempi, mutta heilläkin on jonkinlaista yleistietoa tapahtuneesta.

Ihan tuoreita kollektiivisia muistoja taas on syntynyt korona-ajasta maskeineen, rajoituksineen ja rokotuksineen. Korona on synnyttänyt globaalin muistoryppään, joka ei ole kenenkään mielessä ihan samanlainen, mutta josta kysellään vielä monta kertaa tulevina vuosikymmeninä. Korona yhdistää.

Ajattelen, että kollektiivisten muistojen verkosto piirtää ääriviivoja sille, millaista on ja on ollut elää Suomen niemellä. Tein parina viime vuonna Ylelle minidokumenttisarjan Ihme esineitä Suomesta, jossa tarkastelen historiaa esineiden kautta. Esimerkiksi Estonian hylystä karannut pelastusrengas tai Lahden MM-hiihtojen dopingskandaaliin liittynyt lääkärinlaukku ovat kuin alkeellisia aikakoneita. Esineet olivat paikalla, kun historia tapahtui, ja niitä katsomalla muiston voi kaivaa esiin.

Arttu Wiskari on muuten laulanut ihan samoista jutuista. Hänen kappaleensa Suomen muotoisen pilven alla hyödyntää Suomi-nostalgiaa viittaamalla jääkiekkomaajoukkueen tappioon, Nokian kompurointiin ja Lahden dopinglaukkuun. Kappale oli radioiden soitetuin biisi vuonna 2019. 

Olisiko Nokian pääkonttorille Keilaniemessä käyttöä,

Jos johtajat olisi luureihin laittaneet kosketusnäyttöjä

Wiskarin laulun on säveltänyt ja sanoittanut Janne Rintala. Kysyin häneltä, miten tutut aiheet valikoituivat mukaan. Rintalan mukaan hän ei tavoitellut niillä suurta yleisöä, vaan kirjoitti asioista, jotka herättävät hänessä itsessään tunteita. Mutta koska nokiat ja lillehammerit ovat osa suomalaisten kollektiivista muistia, biisi on oletettavasti synnyttänyt keskustelua “kaikenlaisten kommandiittiyhtiöiden kahvipöydissä”. 

Suosion perusteella Janne Rintala ja Arttu Wiskari ovat osuneet yhteisen alueelle.

Kun yhden ihmisen muisto kohtaa muiden vastaavat, alkaa tapahtua. Suosion perusteella Rintala ja Wiskari ovat osuneet yhteisen alueelle, mutta onko se osoitus yhtenäiskulttuurin olemassaolosta? 

Tavallaan, mutta yhtenäiskulttuuri on terminä huono. Kollektiivisten muistojen massa ei ole yhtenäinen, vaikka se kytkeekin yksilöitä toisiinsa. Ihminen muistaa usein väärin tai vähän sinnepäin ja antaa joskus muiston sirpaleelle kohtuuttoman ison merkityksen. Siksi omia ja muiden muistoja pitää fiilistelyn lisäksi tarkastella kriittisesti. Kuten bussissa laulettiin:

Jos etsit kadonnutta aikaa, jotain josta jouduit luopumaan

Liian usein huomaat ei se totta ollutkaan

Kulttuuricocktail Livessä keskusteltiin nostalgiabuumista 13.10.2021. Nostalgiaa, nostalgiaa! - Toista Yle Areenassa

Keskustelu