Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: Rosa Liksomin romaanissa Hytti nro 6 on piilotettuna elokuva, joka vain odotti tekemistään – “Tapahtumien niukkuus tekee teoksesta elokuvallisen”

Piirretty junaikkuna jossa maisema menee ohi.

Juho Kuosmasen ohjaama Hytti nro 6 voitti kesällä Cannesin elokuvajuhlilla merkittävän palkinnon ja on nyt tulossa ensi-iltaan. Elokuva perustuu Rosa Liksomin romaaniin, joka on hyvin elokuvallinen, kirjoittaa toimittaja, tutkija Jani Tanskanen esseessään.

Juho Kuosmasen elokuvasta Hytti nro 6 ja Rosa Liksomin romaanista Hytti nro 6 puhutaan paljon. Tätä puhetta on sävyttänyt palkintohuuma, sillä kumpikin teos on saanut osakseen merkittävää tunnustusta.

Elokuva sai Grand Prix -palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla, ja filmiä on juhlittu myös Suomessa mestariteoksena jo ennen kuin kovinkaan moni on nähnyt sitä.

Romaani, johon elokuva pohjautuu, sai Finlandia-palkinnon vuonna 2011. Kuuden ehdokkaan joukosta voittajan valitsi teatterin- ja elokuvantekijä Pekka Milonoff.

Näin jälkikäteen asiaa arvioiden en malta olla kysymättä: aavistiko Milonoff teatteri- ja elokuva-alan ihmisenä jo tuolloin ne mahdollisuudet, jotka Liksomin romaanissa ovat odottaneet filmimaakareita?

Kolme tähteä. Välike.

Usein sanotaan, että huonoista kirjoista saadaan hyviä elokuvia. Esimerkiksi Dennis Lehanen romaani Suljettu saari on surkea tekele. Kuitenkin Martin Scorsesen ohjaama elokuvaversio siitä on tyylikäs.

Liksomin romaani on jo alun alkaen kaunista ja taiten kirjoitettua kaunokirjallisuutta. Se ei ole mikään tusinajännäri, jonka toimintaseikkailut on helppo heittää valkokankaalle.

Päinvastoin Liksomin Hytti nro 6 on romaani, jossa ei juonen tasolla tapahdu paljoa mitään – ja se juuri teoksessa on ihanaa.

Tapahtumien niukkuus tekee Liksomin romaanista elokuvallisen. Toisin sanottuna se toimii samaan tapaan kuin hyvä elokuva.

Hytti nro 6 on romaani, jossa ei juonen tasolla tapahdu paljoa mitään – ja se juuri on ihanaa.

Vaikkapa Peter Greenawayn maalaukselliset ja koskettavat elokuvat ovat sellaisia, että juoni jää niissä sivuseikaksi – jos nyt mistään juonesta brittiohjaajan tapauksessa voidaan edes puhua.

Tarinan ja juonen sijaan Greenawayn elokuvissa on panostettu kuvailmaisuun ja elokuvan keinoihin: siihen, mitä ja miten näytetään.

Greenaway onkin poleemisesti todennut: "Jos haluat olla tarinankertoja, ole kirjailija, älä elokuvaohjaaja."

Kolme tähteä. Välike.

Perusasetelma Liksomin romaanissa on yksinkertainen: nuori opiskelijatyttö kulkee junassa Moskovasta Mongoliaan, ja hän jakaa hyttinsä rasittavan venäläismiehen kanssa.

Teoksessa juodaan vodkaa ja ollaan juomatta vodkaa. Venäläismies vänkää seksiä. Välillä poistutaan junasta. Venäläismies höpöttää tauotta. Kaikki tämä kuvataan tšehovilaisittain eli niukkasanaisesti mutta yksityiskohtia kuvaillen.

Liksom kuvaa tarkasti esimerkiksi henkilöidensä ilmeitä, kuten seuraavassa: "Suuttumus nyki miehen poskipäillä. Hänen ilmeensä oli pettynyt ja pettymyksen takaa vilahti masennus."

Tuollainen luonnehdinta voisi melkeinpä kuulua elokuvan storyboardiin eli kuvakäsikirjoitukseen. Voin myös kuvitella Juho Kuosmasen antamassa vastaavanlaisia ohjeita elokuvasovituksensa näyttelijöille.

Kolme tähteä. Välike.

Toki Hytti nro 6 kertoo jonkinlaisen tarinan tai ehkä useampiakin tarinoita. Opiskelijatyttö lähtee junamatkalle selvittämään levotonta mieltään – ja lopulta hän oppii jotain tärkeää itsestään ja maailmasta. Samalla tytön ja rasittavan venäläismiehen välille muodostuu ystävyyden kaltainen tila.

Oman kirjallisen ja tarinallisen kierteensä Liksomin teokseen tuovat takaumat. Junassa matkaava tyttö muistelee poikaystäväänsä Mitkaa ja tämän äitiä Irinaa. Hän on ollut rakastunut näihin kumpaankin, ja junassa hänellä onkin pohdittavana, mitä ja ketä hän todella tahtoo.

Teoksessa takaumat kulkevat tähän tapaan: "Tyttö ajatteli Mitkaa, hänen pitkiä ripsiään, täydellisiä varpaita, sisäänpäin kääntynyttä hymyä. Sitä päivää, kun he olivat juosseet rankkasadetta pakoon Asevoimien museoon, kuinka he olivat piiloutuneet panssarivaunun sisälle ja kuinka museovahti oli löytänyt heidät sieltä sulkemisajan jälkeen."

En ole vielä nähnyt Kuosmasen elokuvasovitusta, joten en tiedä, onko takaumia sisällytetty myös siihen. Takaumia olisi ainakin helppo luoda elokuvaan, sillä ne ovat hyvin vakiintuneita kerronnallisia keinoja paitsi kirjallisuudessa myös audiovisuaalisessa kulttuurissa. Esimerkiksi rikossarjoihin upotetaan jatkuvasti näkymiä siitä, mitä aiemmin on tapahtunut.

Jos haluat olla tarinankertoja, ole kirjailija, älä elokuvaohjaaja.

― Peter Greenaway

Liksomin kirjallinen tyyli Hytti nro 6:ssa on viipyilevä, joskaan ei sillä pulppuavalla tavalla kuin Fjodor Dostojevskilla tai Volter Kilvellä, vaan enemmänkin Anton Tšehovin tapaan. Hyvien elokuvien kaltaisesti myöskään Tšehov ei juuri kuvannut tapahtumia novelleissaan, ja venäläiskirjailija pisti paljon painoarvoa tärkeiden yksityiskohtien kuvaamiseen.

Oikeastaan Liksomin tyyli jopa jäljittelee Tšehovia. Tästä annetaan myös monia ilmeisiä vihjeitä, sillä esimerkiksi teoksen nimi viittaa venäläiskirjailijan novelliin Sali n:o 6. Samoin teoksen lopetussanat ovat saman kirjailijan näytelmästä Kolme sisarta: "Moskovaan! Moskovaan!"

Onkin mielenkiintoista nähdä, onko Juho Kuosmanen koettanut siirtää tekstienvälisen leikin myös elokuvasovitukseensa. Nähdäänkö elokuvassa viittauksia venäläisiin klassikkoelokuviin? Noudattaako se siis samaa toimintatapaa kuin Liksomin romaani, joka tihkuu viittauksia venäläisen kirjallisuuden klassikoihin? Liksom viittaa niin Bulgakoviin kuin Gogoliin, noin niin kuin esimerkiksi.

Kolme tähteä. Välike.

Liksomin kirjassa kerronta on viehättävän verkkaista. Hitaus luo kiinnostavan kontrastin sille, että samalla kirjan maailmassa juna jyskyttää eteenpäin (paitsi tietysti silloin, kun juna seisoo ja jököttää paikallaan).

Tunnistan romaanista saman tunnelman, jonka liitän omaan Siperian-junamatkaani vuonna 2016. Aika tuntui ikään kuin katoavan, ja kerrankin oli mahdollisuus pohtia syntyjä syviä. Tosin välillä muu matkaseura häiritsi – tämänkin kokemuksen jaan Liksomin kirjan päähenkilön kanssa.

Uskon kerronnallisen verkkaisuuden tehneen vaikutuksen Kuosmaseen. Hänen omakin tuotantonsa on tempoltaan rauhallista. Vaikkapa Hymyilevässä miehessä hymyä saadaan odottaa varsin kauan.

Kolme tähteä. Välike.

Olen tässä esseessä todennut, että Liksomin Hytti nro 6 on jo itsessään varsin elokuvallinen romaani. Kuitenkin ilmaus "elokuvallisuus" on ongelmallinen, sillä käsite kalskahtaa yksisuuntaiselta taiteidenvälisyydeltä (elokuva vaikuttaa kirjallisuuteen). Puhun mieluummin taiteidenvälisyydestä yleensä tai elokuvan ja kirjallisuuden yhteisistä keinoista (elokuva, kirjallisuus ja muut taiteet vaikuttavat toisiinsa).

Äkkiseltään kirjallisuus ja elokuva voivat vaikuttaa varsin kaukaisilta taiteenlajeilta. Usein niiden eroja myös korostetaan tarpeettoman paljon. Esimerkiksi Juha Varto, merkittävä kuvataiteen tutkimuksen ja filosofian tutkija, kirjoittaa: "Kirjallinen teos on luonteensa mukaan täysin erilainen kuin teos, joka on kerrottu kuvin."

Varto nostaa kirjallisuuden keskeiseksi tekijäksi selittävän piirteen ja toteaa, että "vain harvoin kertoja osallistuu selittävällä jaarituksellaan esittämiseen; kertojaa on totuttu pitämään epäonnistuneena keinona esittävässä taiteessa".

Juha Varto on oikeassa siinä, että niin sanottu voice over -kerronta ei ole tehokkainta elokuvailmaisua. Silti kerronnan voisi hahmottaa laajemminkin. Esimerkiksi kuvakulmien ja sommitelmien valinnoilla kerrotaan audiovisuaalisin keinoin.

Lisäksi kirjallisuuskaan ei yleensä ole selittävää jaaritusta. Vai sanoisiko joku, että vaikkapa Liksomin Hytti nro 6 on jaarittelua? Teoksen dialogiin kuuluu venäläismiehen jatkuvaa turisemista, mutta muutoin niukkasanainen ilmaisu teoksessa muistuttaa ennemminkin runoutta kuin höpöttelemistä.

Kirjallisuuden ja elokuvan eroja korostetaan tarpeettoman paljon.

Elokuva- ja televisiotutkija Henry Bacon siteeraa kollegansa Joy Gould Boyumin viisaita sanoja tämän kirjasta Double Exposure Fiction Into Film:

”Vaikka on totta, että verbaali kieli kykenee kommunikaatioon tavalla johon visuaalinen ei pysty ... on myös niin, että kirjallisuus ei yleensä kommunikoi tähän tapaan. Se pyrkii kohti ainutkertaista ja yksityiskohtaista, tavoitellen hyvin todellisella tavalla elokuvan konkreettisuutta. Dostojevski ei artikuloi teemojaan – näkemyksiään murhasta, perheestä, yhteiskunnasta, uskonnosta – sen enempää kuin Francis Coppola, hän johdattaa meitä ymmärtämään näitä asioita meille kertomansa tarinan kautta.”

Myöskään Liksomin Hytti nro 6 ei alleviivaa käsittelemiään teemoja. Lukijan on itse ne oivallettava ja löydettävä rivien välistä. Sama huomio koskee melkeinpä kaikkea kertovaa kaunokirjallisuutta, ja Liksomin teoksessa tämä tuntuu pätevän aivan erityisellä tavalla. Se ei selittele ja kerro, vaan enemmänkin kuvaa.

Kolme tähteä. Välike.

Hytti nro 6:n vahvaa visuaalista otetta havainnollistaa hyvin seuraava virke: ”Metsä vilistää villisti ohi, yksinäinen yhdeksäntoistakerroksinen talo kinosten alle peittyneiden raadeltujen peltojen keskellä.”

Siis mitä kummaa? Metsäkö todella juoksentelee jossain? Tätä Liksom ei tietenkään tarkoita, ja arvatenkin jokainen ymmärtää sen.

Kyse on liikkuvassa junassa istumisesta ja siitä näkymästä, joka junan ikkunasta avautuu. Sitä ei tarvitse erikseen selittää lukijalle.

Ikkunan näkymää kuvaavaa kohtaa on hedelmällistä verrata samankaltaiseen asetelmaan Lassi Nummen lyyristä proosaa edustavassa teoksessa ­Maisema:

”Metsä liikkuu sivuitse. Jokin kiertyy maata pitkin jalkoihin: varpu. Pensaita. Kulku tiheikössä, puiden latvoista vain aavistus. Ahdistuu, puiden välit pienenevät, oksat kiertyvät yhteen. Tukehduttavina ne yhteen kiertyvät, solmiutuvat, puita on paljon, paljon, tyhjää vain niukalti välissä.”

Tässä Nummen katkelmassa minäkertoja ei suorasanaisesti kerro, että hän juoksee. Samalla logiikalla toimii elokuva. Näyttelijän ei tarvitse sanoa juoksevansa, sillä elokuvan katsoja kyllä näkee, kun hän pistää töpinäksi.

Kolme tähteä. Välike.

Kirjallisuudella ja elokuvalla on siis yhteisiä keinoja.

Romaani Hytti nro 6 kuvaa sanoin, siinä missä elokuvat käyttävät liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Ero on ilmeinen, ja elokuvantekijöitä muistutetaankin usein siitä, että elokuvissa tulisi näyttää eikä kertoa.

Itse pidän tuota ohjetta yksinkertaistuksena. Kun puhutaan vain näyttämisestä, sivuutetaan audiovisuaalisen esittämisen toinen puoli: ääni. Lisäksi kertominen hahmotetaan ohjeessa yksioikoisen kapeasti – ikään kuin kertoa voisi vain sanoin.

Ohje "näytä, älä kerro" tuntuu myös jälleen alleviivaavan kertovan kirjallisuuden ja elokuvan välisiä eroja, vaikka yhtäläisyyksistäkin voisi puhua.

Yksi merkittävä yhtäläisyys kirjallisuuden ja elokuvan välillä on hyvin perustavanlaatuinen: kirjallisuus on peräkkäisiä sanoja ja lauseita, elokuva on peräkkäisiä kuvia ja otoksia. Kummassakin on siis kyse yhdistelemisestä.

En tietenkään väitä, että elokuvaotos tai kuvaruutu vastaisivat kielen sanaa tai tavua tai lausetta. Puhutun kielen ja elokuvakerronnan välillä on yhteyksiä mutta ei yksi yhteen.

Nykyiset semiootikotkaan eivät palauta elokuvaa eivätkä muita taiteenmuotoja tai merkkijärjestelmiä kieleen suoraan, vaikka 1960- ja 1970-lukujen semiotiikkaa hallitsi eräänlainen lingvistinen imperialismi eli kielitieteellisen ajattelun yliote. Vasta 1980-luvulla alettiin semiotiikassa kunnioittaa kunkin merkkijärjestelmän ominaislaatua enemmän.

Elokuvien tekijät pyrkivät tekemään pesäeroa kirjallisuuteen ehkä siksi, että kirjallisuus on niin paljon vanhempi taiteenlaji. Mahdollisesti heitä hävettää myöntää, että elokuva on ottanut paljon vaikutteita kirjallisuudesta – mutta mitä hävettävää siinä on?

Taiteet ovat vuoropuhelussa keskenään, ja niin on hyvä. Kaikki taiteenlajit ovat aina ammentaneet toisiltaan.

Elokuvien leikkaus pohjautuu oikeastaan kaunokirjallisuuteen.

Niinkin perustava asia kuin elokuvien leikkaus – se, että elokuvat koostuvat toisiinsa yhdistettävistä otoista – pohjautuu oikeastaan kaunokirjallisuuteen. Aluksi elokuvat olivat vain yhden otoksen pätkiä, mutta varhaisen amerikkalaisen elokuvan mestari D. W. Griffith ja muut alkoivat yhdistellä otoksia toisiinsa 1900-luvun alkupuolella.

Griffithin vaimo Linda Arvidson ei ensin antanut arvoa miehensä tavalle leikata elokuvia. Tämä on kuvannut käymäänsä keskustelua muistelmissaan:

– Miten voit kertoa tarinan hyppelemällä tuolla tavalla? Ihmiset eivät lainkaan ymmärrä mistä on kysymys.

– Mutta eikö Dickens kirjoita sillä tavalla? Griffith kysyi.

– Kyllä, mutta hänhän on Dickens ja kirjoittaa romaaneja. Se on eri asia.

– Ei niinkään eri asia. Me teemme kuvatarinoita – se ei ole niinkään eri asia.

Merkittävä elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein on sittemmin lainannut tuota dialogia esseessään ”Dickens, Griffith ja me”.

Samassa esseessä Eisenstein lukee Charles Dickensin romaaneja elokuvantekijän silmälasein ja löytää niistä muun muassa lähikuvia, ristikuvia ja toisiinsa limitettyjen kohtausten montaasin. Tällaista on rohkea ja ennakkoluuloton taiteidenvälisyys!

Elokuva Hytti nro 6 on vasta tulossa ensi-iltaan, mutta jo nyt voimme lukea romaania Hytti nro 6 kuin elokuvaa. Kehotan kaikkia tutkimaan Liksomin kirjaa samaan tapaan kuin Eisenstein luki Dickensiä.

Kolme tähteä. Välike.

Kirjoittaja työskentelee Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Esseessä on hyödynnetty hänen aiempaa kirjoitustaan elokuvallisuudesta Lassi Nummen lyyrisessä pienoisromaanissa Maisema:

Tanskanen, Jani 2012. Valot, kamera, käy. Maiseman ja elokuvan yhteisistä keinoista. Teoksessa Elämä, kyllä. Luemme Lassi Nummea. Toim. Katriina Kajannes & Mikko Turunen. Kustannusosakeyhtiö Hai, 106–115.

Muut lähteet:

Bacon, Henry 2005. Seitsemäs taide. Elokuva ja muut taiteet. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Boyum, Joy Gould 1985. Double Exposure Fiction Into Film. New York: Universe Books.

Eisenstein, Sergei 1978: ”Dickens, Griffith ja me.” Teoksessa Elokuvan muoto. Suom. Antero Tiusanen, Vesa Oittinen, Veli-Pekka Makkonen, Timo Nieminen, Sakari Toiviainen & Anssi Sinnemäki. Helsinki: Love Kustannus Oy.

Kiesiläinen, Ismo 2015. Elokuvan kolme perusasiaa. Matkaopas elokuvaamisen ytimeen.

Tarasti, Eero 1996: Johdatusta semiotiikkaan. Esseitä taiteen ja kulttuurin merkkijärjestelmistä. Helsinki: Gaudeamus.

Varto, Juha 2007. Kymmenes muusa. Kirjallisuus kirjoittaa elokuvaa. Lahti: Elan Vital.

Kirjailija Rosa Liksom ja ohjaaja Juho Kuosmanen keskustelevat teoksistaan. Hytti nro 6 - Toista Yle Areenassa

Keskustelu