Hyppää pääsisältöön

Dokumentit

Apina on ihmisen kaltainen eläin, jolla on kädet – se tekee apinasta täydellisen koe-eläimen

Päivitetty 01.02.2022 10:32.
Tieteen sokaisemat - Toista Yle Areenassa

Dokumenttielokuvani Tieteen sokaisemat kertoo Suomessa tehdyistä apinakokeista. Viimeiset kokeet tehtiin 1990-luvun lopulla. Aihe on yhä arka tutkijoille. Maailmalla apinakokeet jatkuvat edelleen.

Minulla on paha taipumus päätyä tekemään dokumentteja hankalista ja kiistanalaisista aiheista. En tiedä hakeudunko itse vaikeuksiin vai löytävätkö vaikeat aiheet minut?

Kiinnostuin Helsingin yliopiston fysiologian laitoksesta jo vuosia sitten. Laitos sijaitsi aikaisemmin Kruununhaassa, lähes keskellä kaupunkia. Samalla mäellä toimi myös anatomian laitos, joka tunnetaan mm. suomalaisten rodunjalostusteorioiden hautomona. Siltavuorenpenkereellä vallitsi omintakeinen tieteellisen vapauden ja intohimon ilmapiiri, joka tuotti paitsi korkeatasoista tiedettä, myös eettisiä ylilyöntejä.

Fysiologian laitoksen historiaa penkoessani törmäsin myös apinakokeisiin. Hämmästyin, että apinoita oli käytetty Suomessa koe-eläiminä vielä 1990-luvun lopulla.

Jokaisella meistä on omat kipupisteemme: aiheet, teemat ja kuvat, jotka herättävät voimakkaimmat tunteet. Minulle se piste on Harry Harlown apinakokeet 1950-luvulta. Harlow tutki kiintymyssuhdetta eristämällä vastasynyneitä rhesus-apinoita emoistaan. En vieläkään pysty katsomaan valokuvia tai filmitaltiointeja Harlown kokeista järkyttymättä. Päätin mennä kipua kohti.

En pidä itseäni erityisen sentimentaalisena ihmisenä. Isäni teki työuransa biokemistinä, ja olen ollut mukana katsomassa hänen tekemiään eläinkokeita niin biokemian laitoksella Kruununhaassa kuin Biomedicumissa Töölössä. Vain yksi tapaus on syöpynyt mieleeni. Isä antoi rotalle lopettamisen yhteydessä väärää lääkeainetta, ja rotta ei kuollutkaan. Se ryömi eteenpäin takaruumis halvaantuneena ja kirkui. En ollut koskaan aiemmin kuullut rotan kirkuvan (rotathan ääntelevät yleensä ultraäänillä). Muistan yhä kuinka yritin katsella ikkunasta ulos ja peittää kauhuni.

Sokea piste

Apinakokeet ovat yllättävän lähellä: Suomessa apinoiden käyttö koe-eläiminä loppui 2000-luvun alussa. Viimeinen tieteellinen artikkeli fysiologian laitoksen apinoilla tehdyistä kokeista ilmestyi vuonna 2004.

Apinalaboratorio toimi Helsingin Kruununhaassa neljällä vuosikymmenellä 1960-luvulta 1990-luvun loppuun. Apinoilla oli nimet, ja niitä kohdeltiin yksilöinä. Kertomansa mukaan eläinten hoitajat ja laborantit kehittivät läheisen suhteen apinoihin. Valitettavasti tämä puoli jäi dokumentissa vähälle huomiolle, koska apinoita hoitaneet ihmiset eivät halunneet tulla kertomaan laitoksen arjesta kameralle. Eräs sanoi, että häntä on suoranaisesti kielletty osallistumasta dokumenttiin.

Yksi syy on pelko. Vuonna 1987 laitoksen koe-eläinten oloista nousi kohu. Tutkijat saivat tuolloin asiatontakin kritiikkiä ja menivät täyteen siilipuolustukseen. Asiallista keskustelua ei syntynyt.

Iltalehden artikkeli fysiologian laitoksen eläinten oloista.

Julkista kritiikkiä laitokselle antoi muun muassa silloinen läänineläinlääkäri. Laitoksen dosentti ja myöhemmin fysiologian professoriksi valittu Antti Pertovaara valitti läänineläinlääkärin toiminnasta Oikeuskanslerille. Pertovaaran mukaan väitteet kivuliaista eläinkokeista olivat ”törkeä valhe” ja ”noitavainoa”.

Pertovaara itse on tutkinut muun muassa kipua. Kaksi hänen kollegaansa haki lääninhallitukselta lupia hermovaurioiden ja hermojen uusiutumista tutkiviin rottakokeisiin. Kaikissa hakemuksissa rottien kokeman kivun määrä oli arvioitu vähäiseksi. Läänineläinlääkäri oli toista mieltä: ”Eläinlääkintöosasto katsoo, että koesuunnitelmissa esitettyjen hermojen murskaamisen jälkeen eläin voi tuntea huomattavaa kipua ja tuskaa ja lisäksi hermojen murskaaminen voi aiheuttaa omat jopa eläimen vakavaan sairastumiseen verrattavat vaikutuksensa kyseisen raajan toimintaan.”

On kuin eläinten kärsimys olisi ollut sokea piste, jota ei nähty eikä edes haluttu nähdä.

Apina katselee häkin läpi.
Kuva: Juho Rahkonen

Lajisortajan tunnustus

Mietin koko dokumentin tekoprosessin ajan, olenko itse sokaistunut. Eläinkokeiden historiassa apinat ovat kuriositeetti, harvinaisuus. Suomessa käytettiin apinoita huomattavasti vähemmän kuin muissa länsimaissa, jopa vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa käytettiin 1970-luvun alussa noin 56 000 apinaa vuodessa. Suomessa kokeisiin käytettiin vain muutamia kymmeniä apinoita vuosittain.

Miksi siis apinat? Yhden eläinlajin pitämistä arvokkaampana kuin toista kutsutaan spesismiksi eli lajisorroksi.

Myönnän: olen lajisortaja, kädellisten kohtalo kiinnostaa minua enemmän kuin hiirten, rottien tai muiden yleisimpien koe-eläinten.

Apinoiden aistit ja hermosto muistuttavat omiamme. Kädellisillä on, nimensä mukaisesti, kädet. Iso osa ihmisenkin aivotoiminnoista perustuu käden ja muiden aistien yhteistyöhön. Tällaisia asioita ei voida tutkia millään muulla eläimellä kuin apinoilla.

Toisaalta apinat ovat älykkäitä, itsestään tietoisia olentoja. Ja juuri siksi myös niiden kärsimys on lähellä omaamme.

Häkin päällä istuva apina ottaa makupalan eläintenhoitajalta.
Kuvateksti Santtu-niminen apina Helsingin yliopiston patologis-anotomisella laitoksella vuonna 1952.
Kuva: Työväen Arkisto


Rokotetutkimuksia Tampereella

Myös apinoiden immuunijärjestelmä on lähellä ihmistä. Apinoita tarvitaan rokotteiden kehittämiseen ja tutkimiseen. Jo 1950-luvulla Suomen valtion seerumilaitoksella testattiin rokotteita apinoilla.

Tampereen yliopistossa kehiteltiin apinoiden avulla hiv-rokotetta vielä 2000-luvulla. Siis samoina vuosina, kun itse opiskelin Tampereella. Ehkä olen kulkenut laboratorion ohi tietämättäni? Kuullut niiden häkkien kalinan?

Hiv-laboratoriota johti professori Kai Krohn. Kirjassaan Lääkäri ja tutkija muistelee Krohn kirjoittaa: ”Apinoiden saaminen Suomeen ja Tampereelle osoittautui huomattavasti vaikeammaksi kuin itse rokoteviruksen tekeminen! Olen ollut useita kertoja Intiassa ja kerran Bangkokissa ja kaikissa näissä Etelä-Aasian maissa paikat ovat täynnä makaki-apinoita. Niitä on siellä kuin rottalaumoja kaduilla, mutta heti kun siirrymme länsimaihin, apinat muuttuvat jonkinlaisiksi jumalolennoiksi, joiden toimia viranomaisten on piinallisen tarkasti valvottava.”

Ajatusleikkinä apinan tilalle voisi vaihtaa ihmisen. Entä jos joku kirjoittaisi, kuinka Etelä-Aasiassa kaikki paikat ovat täynnä katulapsia, niitä on siellä kuin rottia kaduilla. Kun sellaisia sitten tuo länsimaihin, viranomaiset valvovat niiden käyttöä piinallisen tarkasti. Kuulostaako julmalta? Sairaalta? Kyllä.

Insertti ohjelmasta Haastattelijana Mirja Pyykkö 29.10.2001 - Toista Yle Areenassa

Myös Helsingin yliopiston fysiologian laitoksen ensimmäiset apinat tuotiin suoraan viidakosta, ja koloniaa täydennettiin villeillä apinoilla niin kauan kuin voitiin. Esimerkiksi Lea Leinosen vuonna 1981 valmistuneessa väitöstutkimuksessa käytettiin seitsemän karhumakakia, jotka oli tuotu koetta varten suoraan Kaakkois-Aasiasta. Apinat tapettiin kokeen jälkeen (mikä oikein onkin).

Sittemmin villien apinoiden saanti vaikeutui, ja tutkijat päätyivät lisäännyttämään eläimiä vankeudessa. Löysin tutkijoiden yksityiskohtaisen raportin makakien käsittelystä ja lisäännyttämisestä. Siinä viitattiin myös Harlown kokeisiin.

LSD:tä apinoille

Fysiologian laitoksella tutkittiin erityisesti aistien ja hermoston toimintaa. Tutkimusaiheet olivat toinen toistaan mielenkiintoisempia: näköaistin kehitys, kipu, uni ja näiden häiriöt. Eläinkokeita tehtiin runsaasti: eläimiä valvotettiin ja niiden hermosoluja murskattiin, silmäluomia ommeltiin umpeen. Ja niin edelleen.

Oma dokumenttini keskittyy lähinnä aivokuoren toimintaan liittyviin kokeisiin, joita johti aluksi Juhani Hyvärinen. Hyvärinen kollegoineen tutki myös alkoholin vaikutusta keskushermostoon ja antoi apinoille muun muassa lsd:tä, amfetamiinia ja alkoholia, käytännön syistä suonensisäisesti. Tutkimuksia rahoitti Suomen alkoholitutkimussäätiö.

Apina takertuu metalliseen putkeen. Hoitajan kädet pitelevät apinaa.
Kuvateksti LSD:lle altistettu apina yhdysvaltalaisessa laboratoriossa 1970-luvulla.

Juhani Hyvärisen apinalaboratoriossa tehtiin erittäin korkealuokkaista tiedettä. Nykyään sitä sanottaisiin huippututkimukseksi. Yhdysvalloissa oli kehitetty uusi tieteellinen menetelmä, jolla saatiin ensimmäistä kertaa tietoa aivojen sisältä yksittäisten hermosolujen tarkkuudella.

Laitoksella vallitsi suoranainen hybris, vauhtisokeus, jossa eettiset kysymykset jäivät tieteellisen innostuksen ja kunnianhimon jalkoihin.

Aivotutkimuksen ihmeet

Aivotutkimus on kiehtovaa. Dokumenttia tehdessäni upposin syvälle neurotieteen maailmaan. Luin dokumenttia varten puolisen tusinaa fysiologian laitoksella tehtyä väitöskirjaa ja kymmeniä tieteellisiä artikkeleita.

Laitoksella tehtyjen väitöskirjojen teksteistä ja kaavioista saa etsiä eläintä suurennuslasilla. Elävä, tunteva ja kokeva eläin hukkuu oskilloskooppien ja sähköisten vahvistimien alle.

Pystyn ymmärtämään tämänkin.

Olen varma, että jos olisin itse päässyt tutkijaksi fysiologian laitokselle sen kulta-aikoina, olisin heittäytynyt tutkimuksen tekoon yhtä kunnianhimoisesti kuin muutkin.

Olisin painanut pitkää päivää laboratoriossa, ratkonut kuumeisesti aivotoiminnan arvoituksia.

Tiede sokaisee tekijänsä. Juuri siksi keskustelun eläinkokeista pitää olla avointa ja julkista. Juuri siksi lupien ja valvonnan pitää tulla laitoksen ulkopuolelta.

Aasian apinalaboratoriot

Yhteiskunnallisen ilmapiirin muutos oli nopea ja raju. Vielä 1980-luvun alussa eläinkokeiden tekeminen oli vapaata ja säätelemätöntä, luvaksi riitti oma ilmoitus.

1990-luvulla kriittiset äänet voimistuivat. Nyt lainsäädäntö on Euroopassa tiukentunut niin, että kädellisten käyttäminen koe-eläiminä on vaikeaa, lähes mahdotonta. Viime syyskuussa Euroopan parlamentti hyväksyi päätöslauselman, jossa komissiota kehotetaan laatimaan toimintasuunnitelma eläinkokeiden lopettamiseksi.

Tämä turhauttaa tutkijoita. Erityisesti monet aisteihin, käyttäytymiseen ja psykologiaan liittyvät kokeet edellyttäisivät eläviä eläimiä. Niitä ei voi korvata soluviljelmillä tai tietokonemallinnuksilla.

Ohjaamani dokumenttielokuva Tieteen sokaisemat päättyy 1990-luvun lopulle, mutta apinakokeet eivät suinkaan loppuneet siihen.

Kun Helsingin yliopiston fysiologian laitos muutti Kruununhaasta Biomedicumiin Töölöön, tutkijat hajaantuivat eri korkeakouluihin. Osa laitoksen tutkijoista siirtyi Teknillisen korkeakoulun TKK:n laboratorioihin. He veivät mukanaan tieteelliset metodit ja kiinnostuksen aivojen toimintaan.

Apinat eivät muuttaneet mukana. Sen sijaan kädellisillä tehtävät kokeet ovat siirtyneet Yhdysvaltoihin ja Aasiaan. Esimerkiksi fysiologian laitoksen apinalaboratoriota pyörittänyt Synnöve Carlson on tehnyt apinakokeita yhdessä kiinalaistutkijoiden kanssa näihin päiviin asti.

Häkissä oleva apina soittaa koskettimia.


Viime vuonna kansalaisjärjestö Action for Primates nosti esiin Georgetown University Medical Centerin toteuttaman tutkimuksen apinoiden kyvystä oppia äänisarjoja. Tutkimus antoi uutta tietoa kielen kehityksestä. Tutkimuksen taustamateriaaleihin kuului video koskettimia soittavasta apinasta. Mukana oli myös kaksi suomalaista professoria Aalto yliopistosta. Koetta rahoitti Suomen Akatemia.

Koe sinänsä ei ollut kovin tuskallinen, mutta sen perusteet herättävät kysymyksiä. Kädellisiä saa käyttää vain tutkimuksiin, jotka ovat täysin välttämättömiä joko apinoiden itsensä tai ihmisen kannalta. Onko tieto apinoiden kuulo-motorisista rakenteista välttämätöntä?

Kärsimyksen rajat

Myös fysiologian laitoksella 1960-1990-luvuilla tehty tutkimus oli enimmäkseen niin sanottua perustutkimusta. Perustutkimus pyrkii lisäämään tieteellistä tietoa. Siitä ei välttämättä ole suoraa ”hyötyä” ihmisille, ei uusia lääkkeitä tai hoitokeinoja. Tällöin myös kokeisiin liittyvät eettiset ristiriidat nousevat kirkkaammin esiin.

Toisaalta ilman perustutkimusta ei ole myöskään soveltavaa tutkimusta. Fysiologian laitoksella tehdyistä eläinkokeista saaduilla tiedoilla on vuosikymmenten saatossa edistetty mm. mielisairauksien, epilepsian, Parkinsonin taudin, Alzheimerin taudin sekä aivovammojen tutkimusta ja hoitoa. Tieteen vaikuttavuutta voi usein arvioida vasta jälkikäteen.

Viime kädessä on kyse siitä, onko oikein aiheuttaa kärsimystä, jos saadusta tiedosta on ehkä joskus jotain hyötyä jollekin? Onko hyöty ylipäätään hyväksyttävä peruste?

Minä en, vieläkään, osaa vastata tähän tyhjentävästi. Eettiset kysymykset eivät ole kadonneet, ne ovat vain muuttaneet toisaalle.

Lisää aiheesta Yle Areenassa

Keskustelu