Yksityinen ja julkinen sekoittuvat somessa

Intiimiys somessa voi olla poliitikolle ja somevaikuttajalle resurssi. Meitä kiinnostaa, mitä ihmiset ymmärtävät intiimiksi, kertoo mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen Turun yliopistosta.

Sosiaalinen media vaikuttaa sosiaalisiin rooleihin ja yksityisen julkisen tilan hämärtymiseen. Digitaalinen intiimi -tutkimushanke tutkii yksityiseen ja julkisuuden rajapintoja verkossa. Tutkimus selvittää, miten julkista työtä tekevät poliitikot, näyttelijät ja somevaikuttajat tekevät rajanvetoja yksityisen ja julkisen tilan välillä ja miten he tuovat esille persoonallisuuttaan.

– Joillekin se tarkoittaa, että on vähän kovis. Jollekin taas sitä, että esittelee haurauttaan, haavoittuvaisuuttaan ja inhimillisyyttään. Kaikille on yhteistä se, että he pohtivat, mitä esitellään perheestä, parisuhteesta ja lapsista, kertoo mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen Turun yliopistosta. 

Ihmisillä on erilaisia taktiikoita siinä, mitä he jakavat sosiaalisessa mediassa ja mistä syystä, kertoo Paasonen. 

– Meitä kiinnostaa, mitä ihmiset ymmärtävät intiimiksi. Miten rajanvetoja tehdään, ja miten julkisissa ammateissa intiimiyttä käytetään resurssina, pohtii Paasonen.

Erityisesti näyttelijät pitävät somessa oloa välttämättömänä pahana ja suhtautuvat siihen skeptisesti. Samaan aikaan keikkataloudessa näkyvyys on välttämätöntä, kertoo Paasonen.

Ihmisillä voi olla julkisia tilejä, jotka liittyvät ammattirooliin, ja yksityisiä tilejä, joissa jaetaan kavereiden kanssa eri asioita.

– Jos tällaista eroa ei tee, tilanne voi olla hankalampi. Jos assistentti hoitaa somettamisen ja sähköpostit sinun puolestasi, se on merkki yhteiskunnallisesta etuoikeudesta. Näin etuoikeutettuja ovat lähinnä Hollywood-tähdet, tuotantoyhtiön pomot tai poliitikot, joilla on avaustajaresurssia, kertoo Paasonen.

”Meitä kiinnostaa, mitä ihmiset ymmärtävät intiimiksi.”

― Mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen.

Suomessa mobiilidataa käytetään enemmän kuin missään muualla. Älypuhelimien yleistymisen jälkeen vanhentui auttamattomasti ajatus siitä, että netin ja arjen maailman voisi erottaa.

Suomessa tietoyhteiskuntaa rakennettiin tietoisesti 1990-luvulta lähtien. Tavoitteena oli saada kaikki koulut nettiin vuoteen 2000 mennessä. Myös julkisia palveluita on systemaattisesti siirretty nettialustoille. 

Miltä tuntuu, kun viestintäteknologia ei toimi? Mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen on jo kahdeksan vuoden pyytänyt opiskelijoita kirjoittamaan pieniä esseitä. Viime vuosina tarinoissa korostuivat nettiyhteyden puute ja kännykän rikkoutuminen, joiden merkitys arjen tekemisiin on suuri. 

– En tiedä, mitä on Unicafessa lounaaksi, en tiedä bussiaikatauluja, en voi mennä verkko-oppimisympäristöön, en voi lähettää sähköpostia tai palauttaa esseetä. Jos  pomo soittaa työvuorosta, en tiedä sitäkään, kun puhelin on rikki, kuvailee Paasonen.

Esseemuotoon kirjoitetuissa tarinoissa tulee esille konkreettisesti se, ettei maailmassa voi toimia ilman nettiä ja kännykkää.

– Tarinoissa kuvataan, kuinka tuntuu, että minut on leikattu pois maailmasta enkä voi toimia. Tarinoissa ei ole kyse addiktiosta vaan siitä, että laitteet ja erilaiset alustat ovat osa arjen kudosta, toteaa Paasonen.

”Tuntuu, että minut on leikattu pois maailmasta enkä voi toimia”

― Opiskelijan kokemus netin toimimattomuudesta.

Suomalaisessa kulttuurissa pelkästään viihteen tai viihtymisen vuoksi tehtävää asiaa pidetään ongelmallisena. Ei ole siis mikään ihme, että esimerkiksi somen käyttöä ja pelaamista verkossa tarkastellaan huolirypyt otsalla. Paasosen mukaan moraalipaniikki liittyy lähinnä sometukseen, koska senkin ajan voisi käyttää johonkin hyödylliseen.

– Voisi kehittää itseään, opiskella kieliä ja osallistua kunnallispolitiikkaan. Jos kaikessa tekemisessä ei pyri kilvoittelemaan tai jalostamaan itseään, sitä pidetään epäilyttävänä, pohtii Paasonen.

Laitteet addiktoivat, vievät keskittymiskykymme, ja tylsistymme. Paasosta on jo pitkään ärsyttänyt yksinkertaistava aikalaispuhe, jota on toistettu journalismissa, tutkimuksessa ja itseapuoppaissa melkein parinkymmenen vuoden ajan.

Toki sovellukset suunnitellaan niin, että me käyttäisimme niitä mahdollisimman paljon. Kun juttelee ihmisten kanssa siitä, mitä he tekevät arjessaan laitteilla ja sovelluksilla paljastuukin, että se on paljon monimutkaisempi kuvio. Voi olla, että ihmiset eivät muista puhelinnumeroita, kun niitä ei tarvitse muistaa. Tämä ei kuitenkaan kerro mistään digitaalisesta dementiasta, toteaa Paasonen.

”Paljon puhutaan offline ja online -ajasta, mutta käytännössä olemme arjessa koko ajan netissä.”

― Mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen.

Digitaalinen intiimi -tutkimushanke alkoi ennen koronaa. Suomen Akatemian yhteydessä toimiva strategisen tutkimuksen neuvosto rahoittaa hanketta. Tutkimushanketta johtava Susanna Paasonen kertoo, että hankkeen lähtökohtana on miettiä datakulttuuria ja verkkoyhteyksiä arjen infrana. Kasvokkainen ja nettialustoilla tapahtuva sosiaalisuus lomittuvat toisiinsa. Ihmiset ovat jatkuvasti yhteydessä niihin, joiden kanssa elävät tai ovat läheisiä.

– Saatetaan viestiä, mitä kaupasta pitää tuoda, tai jaetaan joku tosi kiva meemi keskellä työpäivää. Paljon puhutaan offline ja online -ajasta, mutta käytännössä olemme arjessa koko ajan netissä. Kyse on siitä, millainen rooli nettialustoilla on arjessa, miten ne rytmittävät arjen eri paikkoja ja tiloja, kertoo mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen.