Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Laura Frimanin kolumni: Terapia ei ole muodikas luksusharrastus vaan elintärkeä oljenkorsi

Toimittaja Laura Friman

Ennalta ehkäisevä terapiassa käynti on terveiden ja äveriäiden etuoikeus, kirjoittaa kolumnisti Laura Friman. Mielenterveyden ja sen ongelmien karnevalisoinnin sijaan olisikin puhuttava itse asiasta, pahoinvoinnista.

En voi itsekään uskoa, että sanon tämän: hetkittäin tuntuu, että mielenterveyden haasteista avautuminen on mennyt liian pitkälle. Juuri nyt mielenterveysongelmista puhutaan sävyyn, joka ei tee niille oikeutta.

“Päästään terveimmät ihmiset huoltavat itseään”, suosikkiartisti Sanni kuvailee naistenlehdessä terapiaansa, eikä ole ainoa.

Ymmärrän tietenkin, mitä Sanni tarkoittaa. Sitä, että ei ole häpeällistä hakea ammattiapua psyyken oireiluun. Sitä, että osoittaa itsetuntemusta ja itsetuntoa hakea itselleen apua.

Millenniaalien viitekehyksessä terapia vertautuu kuumakivi-spa-hierontaan.

Hänen tarkoituksensa on hyvä: on kivaa, että nuorisoidoli kertoo seuraajilleen, että yksin ei tarvitse pärjätä.

Sanni ei kuitenkaan ole ihan oikeassa: jonkinlainen ennaltaehkäisevä terapiassa käyminen, joka vertautuu millenniaalien viitekehyksessä kuumakivi-spa-hierontaan, on ehkä terveiden ja äveriäiden etuoikeus, mutta harrastuksena hyvin marginaalinen.

Ennen kaikkea terapiassa käyvät ne, joiden päähän sattuu niin paljon, että tavallinen elämä ei suju, eikä olo enää ole ollenkaan terve. Heistä, tai meistä, olisi tosi ihanaa, jos elämä sujuisi ilmankin.

En todellakaan kävisi terapiassa huvikseni, jos pärjäisin hyvin ilman sitä. Käyttäisin aikani, rahani ja henkiset resurssini ihan muuhun.

Terapia ei olekaan monelle luksusharrastus, vaan elintärkeä oljenkorsi. Elämän mittainen tappelu oman mielenterveyden kanssa ei kerta kaikkiaan taivu self help -oppaaksi.

Niiden anti kun ei ilmeisesti voi olla: jotenkin tässä rämmitään hengissä, mutta ei tästä meinaa tulla hevon vittua.

Ramman mielen kanssa operoiminen on yhtä helppoa kuin urheileminen hervottomassa flunssassa.

Mielenterveyden pulmia on toki romantisoitu iät ja ajat. Vain narratiivi on muuttunut: siinä, missä oikkuileva, hauras mieli liitettiin ennen taiteilijamyyttiin, sekin on nyt kaapattu kapitalistisen koneiston osaseksi.

Burn out on pakkorasti start up -menestyjän, ammattisomettajan ja hyvinvointivalmentajan omaelämäkertaan. Coolein kerää koko sarjan ja leveilee useammalla burnoutilla.

Niistä puhutaan jälkikäteen, koska draaman kaari ei saa kärsiä: kattavassa Instagram-päivityksessä “erotetaan jo maisemassa sävyjä ja värejä” ja erikoiskahvi maistuu taas. Se oli hirveää, mutta nyt panostan palautumiseen ja opettelen vetämään rajoja!

Palautumisesta ja rajoista voikin sitten puhua loppuelämänsä, siitä hirveästä ei koskaan. Eikä ihme, sillä se hirveä tosiaan on hirveää – salaa otettuja rauhoittavia, turhia sydänfilmejä, pelkästä tuskasta oksentamista, todellisuudentajun järkkymistä. Aina uuden sairaslomajakson hakemista ja haaveita omasta kuolemasta. Ei contenttia, jota tekee mieli jakaa oikein kenenkään kanssa.

Varsinkin, kun ihailemme saavutuksia ja toimintakykyä siinä missä terapiaakin, eivätkä oireilevat aivot ole hyvä pari luovan työn kanssa.

Aletaan puhua hyvinvoinnin sijasta siitä oikeasta aiheesta. Pahoinvoinnista.

Jokainen ahdistuksesta tai masennuksesta kärsinyt tietää, että ramman tai särkevän mielen kanssa operoiminen on yhtä helppoa ja antoisaa kuin urheileminen hervottomassa flunssassa. Jos ei tyystin mahdotonta, niin vähintään toivoton idea.

Lisäksi hyväksyttyjen mielenterveyden haasteiden lista on yhä tarkkarajainen ja lyhyt: epävakaus, psykoottisuus ja elinikäinen lääkitys eivät kuulu sille. On yhä tärkeää sulkea ”oikeasti hullut” ulos salonkikelpoisten joukosta. Leikimme liberaaleja, mutta mikään ei ole muuttunut.

Mielenterveysongelmien normalisointi on hienoa ja tarpeellista. Niiden karnevalisointi on kuitenkin kaikkea muuta. Skarpataan: aletaan puhua hyvinvoinnin sijasta siitä oikeasta aiheesta. Pahoinvoinnista.