Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: “Hyvät ajat loppuvat sinun sukupolveesi” – ilmastokriisin lasten elämä on kuolemisen opettelua

Päivitetty 02.11.2021 17:26.
Piiretty kuva, kuolemalta näyttävä hahmo seisoo ruusut kädessään. Takana palaavaa metsää.

Ilmastokriisi muuttaa ihmisen suhdetta kuolemaan. Mitä tehdä, kun omien lasten ja koko lajin tulevaisuus on vaakalaudalla, kysyy kriitikko Maaria Ylikangas esseessään.

“Mua turhautti kun Hesarissa oli taas nuorten mielenterveyttä käsittelevä artikkeli. Siinä puhuttiin jostain opiskelustressistä ja sosiaalisesta mediasta ja koronasta, että nuoret on niistä ahdistuneita. Ikinä ei mennä juurisyihin!”

Parikymppisen lapseni mielestä nuorilla on syytä ahdistua, koska he ovat ottamassa vastuun syvenevässä kriisissä pyörähtelevästä maapallosta. Ilmastokriisistä johtuva pohjastressi ei ole mikään ohimenevä oire, vaan ongelma sen taustalla vaatii toimintaa.

Sen täytyykin tuntua hehkuvilta hiililtä. Hän ei ole pikkulapsi, jolle täytyy keksiä mikä tahansa värikäs ja rauhoittava kiinnostuksen kohde, jotta hän tulisi pois vaarasta, kuilun reunalta, lakkaisi tuijottamasta tulvavesien ja pensaspalojen limboon.

Kuilu on totta, eikä hän liioittele pelottavaa näkyä.

”Tuntuu että mitään ei tehdä”, hän toteaa. Tehdään sentään, vastaamme, keski-ikäisen viisautemme kaikella lenseydellä. Mutta liian vähän, liian hitaasti. Ja välillä sekin on totta, ettei mitään tehdä. Australia, suuri saastuttaja ja ilmastohätätilan savuava uhri, ei tosiaan näytä tekevän paljoakaan.

Jossain pinnan alla muhii epiikan, jobien ja kansarunojen laulajien kysymys: miksi synnytitkään minut tähän maailmaan. Sinä tiesit!

Tiesin! Mutta en tiennyt kaksikymmentä vuotta sitten, miten nopeasti tämä tapahtuisi.

En oikeastaan tiedä, mitä syytöstä yritän ravistaa päältäni. On oma kiero kuvitelmani, että lapset kiroaisivat synnyttäjänsä. Omistan tämän tekstin suen suuhun syntyneille, kuten Kantelettaressa sanotaan.

Puutarha on elämän puolella

”Se kesä, tämä kesä! Japaninsinisade alkoi kukkia, puutarhassa, juuri sillä kesän hetkellä, kun en voinut kuvitellakaan että mitään talven kaltaistakaan voisi olla olemassa, kun talvi tosiseikkanakin tuntuu hupaisalta, kuin jotain häijyä (lievempää kuin kuolemanvakavaa) sattuisi jollekulle, josta en jostain järjettömästä syystä pidä.”

Karibialaislähtöinen kirjailija Jamaica Kincaid osuu tekstissään siihen kesän hetkeen, jona kylmä, räntä ja pimeä ovat pelkkiä merkityksettömiä manauksia. Kukkii, hitokseen kukkii, kohti ikuisuutta eikä koskaan kuihdu.

Vanhassa eurooppalaisessa kuvataiteessa kukat ovat mukana juuri kuihtuakseen. Melankolikko katsoo rakastavan synkkäkiskoisesti maljakossa räytyviä kukkia, ja huokaa kaiken väliaikaisuutta.

Vaalenpunaisia tulppaaneja. Piirros.

Satojen vuosien ajan eurooppalaisessa taiteessa kuolema on roikkunut pitkin seiniä kuolemantansseista Andy Warholin sähkötuoliserigrafioihin. Oppineet, kuten humanistien suojelija pyhä Hieronymus, katsovat pääkalloa suoraan silmäkuoppiin. 

Puutarhassa voi tehdä tekosiaan elämän puolesta. Elämän merkitys tuntuu tiivistyvän jokaiseen istuttamaani kasviin. Siksi kai moni on ajatellut, että kasvimaalla kykkiessä olisi hyvä kuolla.

Ajatteletko sinä usein kuolemista? Saatat harjoittaa sitä, mitä 1600-luvun self help -kirjallisuus tarkoitti ars moriendilla, kuolemisen taidolla. Se vaatii jatkuvaa tarkkaamista. Oli itse kuolemantapaus hidas tai nopea, oli sen aika tuonnempana tai pikemmin, varmaa on, että olet prosessissa nyt.

Itsepäinen lakastumattomuus, hyvinvointi, kuvaa kulttuurimme suhdetta kuolemaan. Meillä on hyvä hetki nyt, ei haluta muistella kurjuutta. Ei kai ole mitään eettistä tai moraalista velvoitetta ajatella juuri loppuja. Eliniät pitenevät, hedelmien kasvuvyöhykkeet hilautuvat pohjoisemmaksi, unelma talvehtivien pensaiden laajenevasta lajivalikoimasta on kieltämättä kaunis. Unohdan, että naali saapuu Jäämeren rantaan eikä pääse kauemmas. 

Tutkimusten mukaan hyönteiskato uhkaa

5.6.2021 Olen alkanut kiinnittää huomiota pääskyihin. Aina kun vilkaisen taivaalle, niitä tuntuu näkyvän. Olen alkanut etsiä niitä, toivoa niitä, koska niillä täytyy olla ruokaa. Jos on hyönteissyöjiä, on oltava hyönteisiä. Miksi niitä vaikuttaa olevan enemmän? Kuvittelenko?

Tänä kesänä helteet alkoivat kevään ylenpalttisten sateiden jälkeen. Tutkimusten mukaan suomalaisten asumisen suurimmat puutteet ilmastokriisin edessä tulevat esiin runsaiden sateiden lisääntyessä ja kesien kuumetessa. Matalia sokkeleita, riittämättömiä salaojituksia, tummia taloja.

Tutkimusten mukaan minun kuuluu miettiä salaojia. Tutkimusten mukaan olen varmaan kiitollinen siitä, etten asu ihan rannan tuntumassa, enkä varsinkaan kolonialistisen hallinnon perustamassa kaakkoisaasialaisessa suurkaupungissa valtameren rannalla. Vaikka Jakartassa, jossa merenpinta nousee ja maa vajoaa. En tiedä, mikä ylimielisyys tuonkin ajatuksen toi päähäni.

Kun sinä olit pieni, kesät alkoivat kuumeta...

Tutkimusten mukaan napajää… Tulvat, palot. Äkilliset katastrofit tulevat lisääntymään. Tutkimusten vittu mukaan, sanon, ja availen tietokoneen ruudulle tutkimuksia, joita en lopulta lue, koska en ymmärrä niistä tarpeeksi.

Sitten sanon nelivuotiaalle: ota kulta jätski, mennään kulta katsomaan löytyykö pihasta vielä mansikoita. Sanon, että mennään uimahalliin, siellä unohtaa hetkeksi hikoilevansa.

Hän kasvaa tietämättömänä kriisistä, hiestä jäykkä lapsentukka sojottaa, kun hän laskeutuu trampoliinilta ja haluaa paahteesta sisälle. 

Kun sinä olit pieni, kesät alkoivat kuumeta; ehkä jotenkin niin otan puheeksi tämän kukkia ja mehiläisiä vaikeamman asian, ja tuli se syksy, jona äiti ja isä ilmalämpöpumpun ostivat.

Kaikki tietävät, että ilmastokriisi ja kuudes sukupuutto etenevät. Kuin kuolema tajunnan pohjalla, jokaisella omansa. Asia, jonka ymmärtää käsitteellisellä tasolla, ja hetkittäin keholla: kuumana puuskana iholla, äkillisenä sadekuurona, joka täyttää viemärit ja kastelee kengät hetkessä.

Luja terveys voi voittaa ajan

Jokainen meistä pehmeälihaisista, ohutihoisista on altis kaikenlaiselle mätänemiselle ja kuolemiselle. Se nävertää ulkoa ja sisältä. Kun luen lehtiä ja skrollaan somea, kun katson televisiota, myydään terveyttä aineessa, laitteessa ja palvelussa. Terveys ja hyvä kunto merkitsevät vahvaa itsemääräämisoikeutta. 

Tässä on ihminen, joka tempaisee maratonin omin koivin ja seisoo purjeveneensä kannella hajasäärin. Hän ei ole kuluerä, hän tuottaa ja elää pitkään muistisairauksitta, syövittä, rappeumitta. Terveellä lihaksistolla verhottu suorituskykyinen ruumis on palvelus itselle ja koko maailmalle. 

Elää kuin jumalat kuollakseen kuin ihminen, kirjoitti anglikaanipiispa Jeremy Taylor ruhtinaista 1600-luvulla.

Toisaalla vesivirrat romahduttavat penkkoja ja hukuttavat väkeä.

Siinä on jotain mielikuvituksetonta, kuin jehovantodistajain eedenkuvissa. Paratiisiruumis osaa valita makeimmat ja terveellisimmät hedelmät tiedonpuista. Se on fitti ja funktionaalinen, se on valmis sekä aika- että avaruuskapseliin.

Silti ympärillä viikoiksi tiivistyvä kuumuus syöttää ruumiin väistämättömälle. Toisaalla vesivirrat romahduttavat penkkoja ja hukuttavat väkeä. Hurrikaani hurrikaanilta, Katrinasta Idaan, meri syö Louisianan rannikkoa Yhdysvalloissa.

Ruumis ei tullut maasta, eikä ole siksi tuleva, vaan on sitä, kaikissa hetkissään. Ruumiiden yksinkertainen volyymi ja niiden lakkaamaton aherrus ja välineiden kehittely aherruksen tueksi synnytti kokonaisen geologisen aikakauden, jota nimitetään antroposeeniksi.

Älä väitä, ettet olisi maata, koko ajan.

Muista kuolevasi

Kuoleman muistaminen, memento mori, kukoisti 1400–1700-lukujen välisenä aikana. Samaan hetkeen eurooppalaisen hengenhistorian kertomus ajoittaa uuden ajan alun, ja uudet tavat mieltää minuus. Kulkutaudit kulkivat, talousjärjestelmä muuttui. 1600-luvun tulppaanikeinottelu Hollannissa oli jo silkkaa kapitalismia. 

Kuolemisen filosofia syntyi yläluokista, kuten nykyään älykellon filosofia ja ajatus varhaisaamun voittajantunnista. Kerrotaan, että roomalaisilla olisi ollut tapana kuiskata memento mori keisarin korvaan tätä seppelöitäessä. Kuolevaisuuden muistutus tuotiin maallisen vallan juhlahetkeen. Me puolestamme ajattelemme valtaa yhdessä elinvoiman kanssa.

Perinne on korostuneen maskuliininen ja yläluokkainen. Kenellä muulla kuin riittävän hyvin toimeentulevalla on aikaa ja mielenkiintoa soittaa päässään kuolinkelloja repeatilla? Kenellä muulla on varaa keräillä syvämietteisiä asetelmamaalauksia, joiden tekijät osoittavat taitonsa terälehtien, lasiesineiden tai puisten musiikki-instrumenttien kuvaajina toinen toistaan pätevämmin?

Pääkalloa hivelemällä saat tietää miten elää. Reikäisen kristallipallon ennustus, kuolemameditaation suuri lupaus: sulla on homma hanskassa.

Mutta nyt, keskellä kesää ajatus ei taivu talveen. Keskellä vaurasta elämää se ei ulotu kuolemiseen. Vain jos on pakko ajatella, vain jos se uhkaa.

Kun kesä on mittaushistorian kuumin

2.7.2021 Helteiden ensimmäinen viikko oli vaikea, voimattomuus ja keskittymiskyvyn puute yllättävät. Hävitän kasvikuntaa lähinnä lyömällä laimin, ja silti tähdenmuotoiset valkeat  ja häikäisevänpunaiset pyöreät kukat ilmaantuvat penkkeihin. Maa rakoilee niiden alla. Vanha letku halkeaa runsaan käytön takia. Kuumuus paljastaa resurssien puutteen: vilvoitus ja varjo. 

”Pikemmin kuin taideteokseksi ajattelen puutarhaa mieluummin kuin se olisi kapitalistinen talous, sisäisesti epävakaa, altis nousukausien ja romahdusten sykleihin. Jopa varakkaammat ajat sisältävät tulevaisuuden katastrofin siemenet” kirjoittaa Michael Pollan, yhdysvaltalainen aktivisti ja tiede- ja ympäristöjournalismin professori teoksessaan Toinen luonto.

Kapitalistinen talous. En minä ole hyötytarhuri vaan sulotarhuri! Olkoon teillä rautakauppa, kuusiokoloavainta joka koossa, minulla on näyteikkuna täynnä suloisuutta hollantilaisilta kauppapuutarhoilta EU-kasvipasseineen. Olen kiinnostunut ritarinkannuksista, laventeleista, syreeneistä ja ruusuista. Muu seuraa perästä.

Otan viikon ajan joka päivä valokuvan kukkivasta valkeasta syreenistä. Suren, kun kukinnan aika on ohi, ja jäljellä on pelkkää ruskeaa.

Näin opitaan kuolemaan fatalistin lailla, katsomaan arkista kauneutta sen särkyvyyden läpi. 

Ruusun nuppuja

Kesä kuivuu kuivumistaan. Kun kävelee puutarhasta pihatielle, paahde iskee selkään, maa alkaa rahista askelten alla. Alkukesän jälkeen koiraan ei tartu enää punkkeja. Nekin piiloutuvat kuumuudelta.

Kastelen pihaa päivittäin. Muutimme hiekkalaatikon multalaatikoksi. Siinä kasvaa tomaattia ja kesäkurpitsaa. Se on lapsen kasvimaa. Hän kirkuu aina kun näkee pörriäisen, hän ei tiedä mikä pistää, mikä ei, tai miksi ja milloin ne pistävät.

Sanon, että nuo pörisijät tekevät sinulle ruokaa, ja hän tekee yhdessä niiden kanssa. Hänen kastelukannussaan on sadetta.

Poimin pihasta kymmenittäin lehtokotiloita vielä keväällä, kesällä on hiljaista. Hieman jo kaipaan pikkukavereita, joita kuitenkin tapan etikkaan. Mutta espanjansiruetanaa pelkään.

Kuvittelen tuntevani sen viileyden ihollani, ajatuskin sen kosketuksesta puistattaa. Se kuljettaa sairautta ja mätää, vaan se on ilmastokriisin sanansaattaja. Uskon vihdoin pahan voittaneen, kun tapaan ensimmäisen sellaisen puutarhastamme. Jokin minussa luovuttaa.

Ne eivät ole kaukana, vain parinsadan metrin päässä on esiintymä. Kun kymmenittäin etanoita ryömii koiranpaskojen päällä pientareella, kuulen jäätiköiden sulamisen vääjäämättömyyden korvissani. Syvän hiljaisuuden, jossa jää muuttuu mereksi pinnan alla, lohkeamisten satunnaisen jylinän.

Tänään minä, huomenna sinä, sanoo sukupuuttoaalto

Kiasmassa syksyllä 2019 taiteilija Terike Haapojan lämpökamerakuvat kuolevista eläimistä näyttivät lämmön haihtumisen ruumiista. Sen lämpötila muuttuu samaksi kuin ympäristön.

Lämpö näyttää kuvissa sielulta. Haapojan teoksessa tärkein on eläin, ei koristeena, vaan yksilönä jolla on kuolemansa. Noinko minullekin käy? Viimeisenä jäähtyy sielu.

Taide kysyy kysymyksensä: minkä arvoisia eläimen elämä tai kuolema ovat? Museossa kuvittelen arvon sijaan arvokkuuden,  mutta marketissa unohdan kylmäkaappien lihojen yksilöllisyyden.

Pystynkö suorittamaan tämän katastrofin niin, että lapsillekin jää härkäpapua pöytään?

Ruokakaupassa on kesä. Sesongit ovat ikuisia meille, jotka olemme tottuneet saamaan juuri sen, mitä milloinkin mielimme. Vain houkka miettii talvea, etäistä ja vetistä onnettomuutta.

Samalla ilmastokriisi ja sukupuuttoaalto konkretisoivat asioiden keskinäiset kytkökset. En ole mitään ilman kumppaneitani: koiria, lampaita, pölyttäjiä, hajottajia. Säät ja tuotantotavat pyyhkivät taas pään läpi, fennovegaaniksiko tässä on ruvettava. Pystynkö suorittamaan tämän katastrofin niin, että lapsillekin jää härkäpapua pöytään?

Hodie mihi, cras tibi, luki roomalaisissa hautapaasissa. Tänään minä, huomenna sinä, sanoo vainaja kivensä avulla. Ja minusta tuntuu, että sukupuuttoaalto sanoo suunnilleen niin. Hyönteiset, linnut, nisäkkäät, kuolleena maahan pudonnut käpytikka talon itäseinustalla, samaa sanovat kaikki.

Meidän pienet hiilinielumme

14.6.2021 Mehiläinen oli rakentanut pesänsä tuuletusikkunan karmiin. Matala, pieni kennosto ahtaassa paikassa. Se mureni, kun avasin ikkunan ensimmäisillä lämpimillä. Juuri tällainen olen, hävitän tietämättäni. Haluaisin olla traaginen ja syyllinen. Haluaisin vähän diivailla ja kiukutella kotona tai kaupassa tai ravintolassa ja kiinnittää edes jonkun huomion hurjiin tuhovoimiini.

Olen ostanut kasveja. Teknis-taloudellinen suhteeni maailmaan pakottaa nimittämään pikku hyödykkeitäni hiilinieluiksi. Yritän olla tolkuttoman visu, vaikka tiedän, että hiilijalanjälki on öljy-yhtiön harhautus. Minulla on tarve ja kaava toiminnalle. Jos siihen pystyy Tuhkimo tai Tittelintuure-sadun prinsessa, pystyn minäkin nappaamaan hiililöysät pois kuin siemenet tuhkasta, pystyn minäkin kehräämään oljista kultaa yön aikana, vain avuliaat puhuvat eläimet puuttuvat. Varmaan sukupuutto vei.

Liioteltu usko omaan kykyyn säästää ja kutistua yhdistyy liioiteltuun syyllisyydentuntoon. Koksinmustaan narsismiin. Luen Katri Naukarin teosta Yhden puun tuho. Se vie äärimmilleen yksilön kokemuksen omasta tuhovoimastaan. Tämä minäkeskeisyys vaivaa minua. Ikään kuin inhimillisen tuhovoiman asettaminen korokkeelle tuottaisi muuta kuin suuruusharhaa. 

“Emme osaa juhlistaa elämän jatkumisen tärkeintä ominaisuutta, yksilön kykyä tuhoutua”, kirjoittaa Naukari ja kysyy, miksi emme juhlista. Niin – miksi emme? Kaikki tietävät, että paras tapa tehdä tilaa uudelle on tehdä itsensä tarpeettomaksi. 

Tavallisten kuluttajien globaali massa pystyy syyllisyydenkäristämän hiilijalanjälkianekaupan avulla vähentämään päästöjä vaatimattoman määrän. Oikein toimiminen on itsessään tärkeää, mutta näyttää siltä että tässä järjestelmässä se ei ratkaise mitään – edes globaalissa pohjoisessa.

Mutta ei tarvitse syödä tuhkaa ja surra omaa posketonta tuhovoimaansa. Ei tarvitse pyyhkiä pois eläviä, omia eläviään. Voi manata: Rakenteet. Muuttukaa. Minäkin muutun.

Perintönä entistä epäystävällisempi maapallo

”En mä halua lapsia”, sanoo toinen lapseni, kohta kaksikymmentä. ”Ei tähän maailmaan kannata”, hän sanoo. Käytännön ihmisenä hän ajattelee, että hänen lapsensa näkisivät sellaisen maailman, jossa eivät ehkä tahtoisi elää. Jossa hänen saattaisi olla vaikea huolehtia läheisistään. Ehkä hän ei halua vastata siihen kysymykseen: tiesit tämän, sait minut, miksi ihmeessä. Minun lapsenlapseni voisi ajatella niin.

Miksihän minulla on lapsia? En tiedä, ne tulivat jostain selkärangasta. Pidän elämästä. Yleisellä tasolla. 

Lapsettomat ikätoverinikin vetoavat huonoihin tulevaisuudennäkymiin. Aihe on hankala. Lasten hankkiminen on itsekästä, hankkimatta jättäminen on itsekästä. Suomessa syntyvyys laskee jo nyt hurjaa vauhtia, ja maapallon synkältä vaikuttava tilanne lienee yksi taustasyy.

Juuri meidän pitäisi jättää lapset tekemättä, rikkaassa pohjoisessa, tai juuri liikakansoituksen globaalissa etelässä pitäisi antaa väkimäärän sotien ja vitsausten kautta madaltua. Ekofasistisen ajatuksen taustalla on käsitys siitä, että elämän perusluonne olisi brutaali ja kurja. Ja että aina joku muu jossain muualla on liikaa.

”En mä halua lapsia. Ei tähän maailmaan kannata”, sanoo lapseni.

Bestsellerissään The Rule and Exercises of Holy Dying (1651) piispa Jeremy Taylor kuvaili kaunopuheisesti elämän hirvittävyyden kaikessa paiseisuudessaan, ihmiselämän katoavuuden ja yksilön surkuteltavan vähäisyyden sukupolvien ketjussa. Mikä sinäkin luulet olevasi, sanoo kuolemisen taidon opas, turvaa Jumalaasi. Sanoman körttiläisyys puhuttelee maan matosta. 

Taylorin mukaan me ihmiset olemme kuin sienet sateella, hetken ilo tai murhe vanhemmillemme. Holy Dying kietoo lumoavasti yhteen elämäntuskaa ja kuolemaan liittyvää kristillistä toivoa, Tayloria on nimitetty joskus proosakirjallisuuden Shakespeareksi.

Hän liioittelee särkyvyyttämme. Olemme geologinen muutosvoima, me väliaikaiset olennot muodostamme yhdessä luonnonvoiman, kuten vesipisaroista syntyy voima, joka jättää jälkensä kallioonkin. Olen osa tätä voimaa, olen sulaa ydintä, valtamerta, taifuunia, laattatektoniikkaa.

Olennaista ei ole yksilöiden hauraus ja väliaikaisuus, vaan jatkuvuus. Ihmisyksilöiden lähde on kyseenalaistamaton ja luonnollinen. Ihmiset tekevät ihmisiä. Kuinka muutenkaan?

Mitä jos ei? Sehän on vitsi: että joku kuvittelee oman kuolemansa olevan maailmanloppu. Mitä jos se tavallaan onkin? Hyvät ajat loppuvat sinun sukupolveesi.

Nuorille ajatus ei ole vieras. Tutkimuksen mukaan 42% suomalaisnuorista epäilee, että eivät halua lapsia ilmastokriisin vuoksi. Asiaa koskevan uutisen alla mikat, markut, erkit ja pertit kiistelevät siitä, onko ahdistus pelkkä muotivillitys vai ei, ja auttaako vegaani-ideologia vai ei. Minusta on outoa, että kun nuorten huolista puhutaan, aina ne ovat jollekulle muotia tai ideologiaa. Tämä ei ole kumpaakaan, vaan totta.

Annoin lapsilleni tyhjät kädet. Annoin heille yhä epäystävällisemmäksi muuttuvan maailman.

Pitkä päivä paratiisissa

20.7.2021 Me olemme paratiisissa, nyt. Lomalla Tammisaaressa baarin kaiuttimen Another day in paradise sekoittuu terassilta kuuluvaan trubaduurikeikkaan. Sanon puolisolle, vähän humalassa, etten olisi ikinä uskonut, että haluaisin kuulla nyt tämän biisin mieluummin (kuin minkä tahansa muun). Tanssilattia on tyhjä. Just think about it. Sillä hetkellä se tuntuu todemmalta (kuin mikään muu), mutta aamuun virta muuttuu, for you and me, in paradise. Lomalla puhaltavat viimein viileät tuulet, ensimmäiset yli kuukauteen.

Mytologiat eivät osaa kuvata paratiiseja ilman pahaa, ilman käärmettä. Ehkä kristillisen kulttuurin jälkeläisenä ajattelen, että helvetti seuraa perästä. Taju madosta, kuoleman, hävityksen ja tuhon olennosta, on vankka. Mitä ihanampi, vehmaampi päivä, sitä paremmin muistan illan kosteutta ja hämyä odottelevat lehtokotilot ruusupensaitteni juurella, sitä uhkaavampana mässäilee espanjansiruetanoiden massa. Siellä se hautuu karikkeessa, iltapäivän lämmössä, kerää virtaa valua ja syödä.

En vie koiraa sinne, se syö kaikenlaista, samalla listerian ja salmonellan, sydänmadon ja kuoleman. Ensi keväänä rehvakkaat tulppaanit odottavat varsi tanassa tappajaetanaa. Lapsi liukastuu siihen, saippuakuplaneste kaatuu nurmikolle. Katastrofi on viimein täällä saakka.

Ruusu

21.7.2021 Runsaudessa eläjän tyypillinen vastoinkäyminen: hankin liikaa ruusuja edellisvuonna. Niitä on ruukuissa ja hieman oudoissa paikoissa pihalla. En tiedä, mitä niille teen. Edellisten asukkaiden istuttamat ovat tuoksuttomia, vähäpiikkisiä ja kukkivat pitkään, meidän tuoksuvat kauniisti, raapivat ja kukkivat täysillä muutaman päivän. Luin, että Jamaica Kincaid tilasi myös liikaa ruusuja. Postimyyntiluetteloista, ei internetistä. Puutarha kai pyrkii runsauteen, ohi tarhurinsa kukkaron ja järjenkäytön. Kesä hoitaa paikalle kirvat, mutta ei yhtään leppäkerttua.

Puutarhasta kirjoittava Michael Pollan pitää ruusua metaforana, kuten varmaan kaikki muutkin. Hänelle ruusu on merkki luonnon ja kulttuurin yhteenkietoutuneisuudesta. Englannissa ruusua on jalostettu yhteiskuntamoraalin oikkujen mukaan: tuoksuvat ja täysin aukirepsahtavat barokkiruusut kertovat aivan erilaisesta suhteesta seksuaalisuuteen ja kuolemaan kuin nuppuisina pidempään kukkivat ja hillitysti tuoksuvat viktoriaaniset ruusut. 

Mihinkään luontoon ei voi mennä, kirjoitti Pollan jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Mikään luonto ei valtaa omakseen yhtään soppea maapallosta, vaan ihmisen vaikutus on kaikkialla. Romantikkojen suhde luontoon oli utooppinen ja harhainenkin, jo 1800-luvulla Yhdysvaltain alkuperäinen flora oli korvautunut niillä sitkeillä sisseillä, joita varisi eurooppalaissiirtolaisista. Lännenfilmin tuulenpyörittämä piikkipallo, arokierijä, on kotoisin Euraasian aromailta, jonkun siirtolaisen siemensäkin sattumista.

Luonto on kai siinä kuhinassa, missä koti loppuu, ja alkaa kaaos.

Nyt villeyden idea tuntuu yhä kaukaisemmalta. Mutta on ruusuja, jo satoja vuosia sitten pitkälle jalostettuja.

Pollan yrittää muotoilla puutarhurin etiikkaa erääksi ratkaisuksi ihmisen ja luonnon suhteeseen. En ole varma, mitä sanon, kun sanon “luonto”.

Sanon varmaan näin: Hyönteiskadon aikakaudellakin mökkiläisen terassielämä edellyttää kaasuhanan avaajan järkkymättömyyttä. Rantatontilla puksuttaa Thermacell. Laitteen kieltämättä tehokas myrkky tepsii kaikkeen ja kaikkiin. Toukat, paarmat, kiitäjät, tervemenoa siihen hyvään yöhön. Muille: carpe diem!

Hyttynen on pieni pahanilmanlentiäinen. Iho-oireet, tartuntataudit, yleisesti riipova ininä. Mätänemisestä ja hajoamisesta muistuttaa parhaiten hyönteinen. Juoksujalkaisten silmitön vilahdus ruukkua siirtäessä. Kärpäsentoukkien fiesta pudonneen omenan hajonneella poskella. Jokakeväinen muurahaisten etujoukko samassa kohtaa olohuonetta.

Hyönteiset koettelevat kodin perustusten ja maan rajaa. Jos rajaa ei saa pidettyä puhtaana ja kuivana, hyönteiset voittavat. Mätä, home, altistus, sairaus, kuolema voittavat.

Thermacellin kaikenkattavuus tuntuu huojentavalta. Kuhina on ärsyttävää, loppukoon siis. 

Kuhinan loppuminen on pelottavinta mitä pystyn kuvittelemaan. Luonto on kai siinä kuhinassa, siinä missä koti loppuu, ja alkaa arvaamaton kaaos.

Ilmastokriisi on hyperobjekti

Golf-virta hiipuu, alkavat tiedotusvälineet sanoa elokuulla. Tarkalleen ottaen Atlantin termohaliininen kierto heikkenee, koska makean ja suolaisen, kylmän ja lämpimän tasapaino Atlantin valtameressä on järkkynyt. Epävakaus näkyy jo nyt, mutta kukaan ei pysty sanomaan milloin virtaus on lopullisesti häiriintynyt.

En tiedä mitään ilmakehän, merien ja maan prosesseista, ne ovat minulle kuin jumalten liikkeitä vetten ja vuorten päällä, kiven ja saven sisässä. Filosofi Timothy Morton puhuu hyperobjekteista, jotka ovat valtavan suuria ja vain käsitteellisesti hahmotettavissa. 

Ilmaston lämpeneminen, DNA tai vaikka mikromuovit voivat olla sellaisia. Ne eivät ole ilmiöitä, vaan olentoja, jotka ylittävät paikan ja ajan rajoitukset. Ne muodostuvat vuorovaikutteisesti, kuten tieteisfiktioissa: Morton mainitsee Voiman Tähtien sodasta, minä ajattelen Loki-sarjan maailmanloppuja. Vaikka Morton sanoo, että hyperobjektit ovat kammottavia, uhkaavia ja iholla, tuntuu niiden olemassaolo lohdulliselta. Ajatus ilmastokriisistä hyperobjektina antaa sille hahmon. Se on pelottava, mutta samalla se tekee sekalaisesta ilmiönipusta olennon.

Samalla se solauttaa yhteen ihmisen ja luonnon.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että olemme kulttuuria, emme luontoa. Luonto on kaikenlaista ei-inhimillistä elämää planeetalla: seeproja, suon röyhtäyksiä, planktonia, köynnöksiä, laiskiaisen sammaltuva selkä. Kuten valistusfilosofit aikoinaan, saatamme yhä mieltää lähteneemme luonnosta pois, ja vielä palaavamme sinne, ellemme tuhoa sitä ensin. Ehkä voimme ajatella, että luonto voittaa kun ihminen kuolee, että se on kiertokulkuun palaamisen hetki.

Mutta ei ole luontoa, minne palata. Ei siksi, että olisimme liian kaukana luonnosta, vaan juuri siksi että olemme siinä jo. Ilmastokriisi on olento, joka näyttää meidät yhtenä lajeista, samassa, häkellyttävän nopeasti muuttuvassa luonnossa. Morton huomauttaa, että ilmaston lämpeneminen on jo liian lähellä, aivan iholla. Porottaa niskaan, kastelee kengät, puree punkkina.

Puutarhurin tarmo sitoo hiiltä

”Oivalsin, ettei aikaa sellaisena kuin me sen tunnemme ole olemassa nurmikossa, koska ruoho ei koskaan kuole eikä sen sallita kukkia ja laskea siemeniä. Nurmikot ovat seksistä ja kuolemasta puhdistettu luonto,” kirjoittaa Pollan. Ilmankos nurmikolla voi kelliä kuin huovalla!

Kysymys suhteesta luontoon alkaa olla puutarhurin kysymys, kun hiilinielutkin pitää istuttaa. Elokuussa Juha Sipilä tulee julkisuuteen puutarhurin ratkaisun kanssa. Kun istutetaan tarpeeksi puita jokaista suomalaista kohti, niin tarttee vain odotella ja hiilinielut ratkaisevat ekokriisin suomalaisten osalta. Ajatus naittaa hyödyllisen ja ihanan, mutta omassa mahdottomuudessaan osoittaa, ettei puutarhuri-istuttajan tarmo ratkaise kriisiä edes kansallisvaltion rajoissa. Jotkut laskevat, että puita jouduttaisiin halutun vaikutuksen saamiseksi istuttamaan sellainen määrä, että valtion rajat tulevat kirjaimellisesti vastaan.

Osapuilleen näin epätoivoista tämä on. Pihlaja ja tammi sitovat hiiltä, mutta vaikka kuinka vaalisin niitä, ne eivät riitä sitomaan edes pikkuvarpaani hiiltä.

Puutarha kuulostaa silti paremmalta ”luontosuhteelta” kuin puupelto. Kirjoitan luontosuhteen lainausmerkkeihin, koska se saa luonnon kuulostamaan jonkinlaisen järjestelyn toiselta osapuolelta. Taidamme vain olla sama osapuoli. 

Seuraavien sukupolvien mahdottomuudesta

16.8.2021 Ihana hieman syksyhtävä aamu, koiran kanssa ulkoillessa puoliso sanoo että toivottavasti lapset ovat jo poissa kun alkaa mennä tosi pahaksi. Ajattelen, miten lapset sitten huolehtivat itsestään, omista lapsistaan ja iäkkäistä vanhemmistaan, ehkä meistä!, jos menee tosi pahaksi. Olemmeko kaikki poissa silloin? Mutta kaikki kuviteltavissa olevat henkilöt ovat tulevia sukupolvia. Kun mä kuolen, vanhan piippuni sä saat, laulahtaa fossiilipolttoaineäiti.

Haastattelin dramaturgi Klaus Maunukselaa viime vuonna näihin aikoihin, koska hän on ajatellut kuoleman ja ilmastokriisin yhteyttä. Hän osoitti ristiriitaa nykyisessä elämänmuodossa: ”Se on viemässä meidän tulevaisuuden ja samalla pitää yllä ajatusta siitä, että kansakunta uusintaa itseään ja pitäisi lasten kautta tuottaa tulevaisuutta.” (Nuori Voima 5/2020).

On toive, tai tarve, tulevaisuudelle. Se kuulostaa vähintääkin kohtuulliselta. Ajatus siitä, että aikakausi nimeltä ”kuoltuani” uhkaa poistua, aiheuttaa minussa oikosulun. Eikö minulla ole ikiaikaista oikeutta kuolla hyvässä uskossa siihen, että elämä jälkeeni jatkuu kuten ennenkin?

Ympäristötoimittaja Pasi Toiviaisen Ilmasto on peto -podcastin viimeisessä jaksossa jutellaan lasten hankkimisesta ja heidän kanssaan juttelemisesta. Kaisa Kosonen, Greenpeacen ilmasto- ja energiavastaava sanoo, että meillä on vahva vietti hankkia lapsia, vaikka vastoin parempaa tietoamme.

Muistutan pian-kaksikymmentävuotiasta siitä, että hän sanoi ettei halua lapsia. “En kai ajattele noin jyrkästi enää. Niin monenlaisissa olosuhteissa voi elää, ei kai mun sitä tarvi ennalta päättää.” Niin. Jokainen tulevaisuus on riski.

Eikö minulla ole oikeutta kuolla uskoen, että elämä jälkeeni jatkuu kuten ennenkin?

Kun nyt on tämä kesä, kokonainen elämän kesä, oivallinen resoluutio ja ajatusta nopeampi netti, suhteellisen edulliset kasviproteiinivalmisteet ja lennot, niin ajatus niukkuuden talvesta tuntuu kaukaiselta.

Jos ainoa kuva tulevaisuudesta on menettäminen, jonkin abstraktin elintason heikentyminen, väistämättömiltä tuntuvat konfliktit, joissa rikkaat linnoittautuvat viileämpiin maihin ja köyhät jäävät tulvien ja kuivuuden väliin, ei ole ihmekään, ettei tee mieli ajatella niitä, jotka tulisivat aikuisiksi noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Samalla lapsista on tullut yksilön haitallisuuden jälkiä. Yksi tapa mitata sitä, kuinka juuri sinun lämpösi matkaa ilmakehään. Laskemme lapset omina haittavaikutuksinamme sen sijaan, että ajattelisimme heidät tulevaisuutena. Sen sijaan, että rakenteet alkaisivat muuttua, yksilöt miettivät lisääntymistään öljy-yhtiön kehittämä hiilijalanjälkimittari kourassa.

Miksi syntymän ja seuraavan sukupolven kaltaisia asioita täytyy kyseenalaistaa ennemmin kuin massatuotantoja?

Jatkuuko maailma?

26.7.2021 Tammessa, oksanhangassa, pesii harmaasieppo. Se taitaa hoitaa toista poikuettaan. Kaikki perhoset näyttävät lentävän kerralla, se kuulemma johtuu kuumuudesta. Heinäsirkka kuuluu pihasta, ehkä vadelmapuskasta. Odotellaan sataisiko pian.

Kesä on kohdellut itseään huonosti, se röhnöttää kuin eilistä nestehukkaa kärsivä krapulainen, joka yrittää nyt parantaa oloaan juomalla kaikki taivaan vedet.

Ruusut kukkivat. Suosikkini, Munstead Wood -ruusut, avautuvat. Niiden tuoksu on näännyttävän ruusuinen, väri juhlavaan keikahtava purppura. Ne on nimetty Gertrude Jekyllin kotitalon mukaan. Hän oli nykyaikaisen puutarhasuunnittelun edelläkävijöitä.

Kukkaan katoavaisuuden motiivina ei liity mitään lopullisuutta. Se on kesääkin kevyempi, se palaa takaisin, kukkii ja kuihtuu.

Ruusu voi lohduttaa, koska se muistuttaa elämän kiertokulusta. Syklinen katoamisen ja ilmaantumisen logiikka herättää luottamusta. Maailma, jonka jatkuvuutta voi pitää itsestäänselvänä, on turvallinen maailma.

Mutta jatkuuko maailma? Tietojeni perusteella se vaikuttaa mahdolliselta, silti ainakin ihmiselle sopivat alueet vähenevät. Lajeja katoaa, hyvällä tuurilla seuraukset eivät ole katastrofaalisia kaikille muille. Moni lämpenemisen seurauksille alttiista paikoista on runsasväkisiä, mikä lisää globaalia siirtolaisuutta. Merkitsisipä se vain uusia koteja uusissa paikoissa.

Filosofi Morton huomauttaa, että maailman hallinta, sen näkeminen työstettävänä materiaalina, ei toimi siitä yksinkertaisesta syystä, että maailma olentona vaikuttaa meihin.

Tieto lämpenemisestä olisi varmasti nykyistä polttavampi, ellen tietäisi asuvani eräässä maapallon vakaimmista kolkista. En tarvitse pakosuunnitelmaa, luulisin.

Intialaislähtöinen kirjailija Amitav Ghosh on eri tavalla hädissään. Hänen teoksensa The Great Derangement (2015) on suomeksi suunnilleen suuri harhautuminen. Ghosh ajattelee sitä, miksi ilmastokriisi ei näy kirjallisuudessa ja kulttuurissa laajemmin. Ehkä se jo alkaa näkyä. Kirjailija Antti Hurskainen nimitti podcastissa tällaista kirjallisuutta “huoliproosaksi”, ikään kuin kukaan voisi pysyä coolina kun sää sulattaa jään.  

Syyllisyys on sellaisen tunne, jolla on kontrolli. Huoli on avuttoman rinnassa. Siis: olkaa hyvät, tässä tulee huoliproosaa!

Ghosh yrittää vakuuttaa äidilleen, että tämän pitäisi muuttaa pois Kolkatasta. Kaupunki on altis tuhoisille tulville. ”Äiti katsoi minua kuin olisin tullut hulluksi”, sanoo Ghosh. Raporttien tietoa on vaikea muuttaa toiminnaksi. Se on hullua.

Tulppaaneja

17.8.2021 Rankkasadetta illalla; lehtokotilot ovat taas virkeitä ja oikovat somia sarviaan sulatellessaan kasveista lehdet. Koirankäytön jälkeen täytyy huolehtia että lapsi menee nukkumaan, kesäloman loppuminen ei ole vielä täysin kohdannut varhaisteinin aivoja.

”Hei nyt tietokone jo kiinni, pelit piti sammuttaa jo!”

”Emmä pelaa. Mä katon ilmastodokumenttia.”

“The Climate Exodus. Mass Migration – The Real Environmental Disaster” on dokumentin nimi. Se käsittelee ilmastotuhosta johtuvaa muuttoliikettä ja sen syitä.

Kuvissa näkyy ihmisten tuhoutuneita koteja, myrskyjen, tulvien ja kuivuuden jälkiä. Suurin osa uhreista asuu globaalissa etelässä, sanoo vakava kertojanääni. Tulvien toistuvasti huuhtoma koulu Indonesiassa haisee äänen mukaan mädälle. Opettaja veikkaa, että muutaman vuoden kuluessa kylä täytyy jättää.

Varmaan nukut hyvin tämän katsottuasi, sanon. 

Lapsi kohauttaa olkiaan. Sade ulkona polkaisee jalkaa, ja purskauttaa vähän vettä kellariin. Salaojat eivät vedä.

Kulttuuricocktail Livessä keskustellaan 3.11.2021 siitä, miten ilmastokriisi muuttaa taidetta. Vieraina ovat näyttelijä Marja Salo ja museonjohtaja Pauli Sivonen.

Kirjallisuusluettelo:

Ghosh, Amitav: The Great Derangement. Climate Change and the Unthinkable. University of Chicago Press, 2015

Kincaid, Jamaica: My Garden (Book). Farrar, Straus & Giroud, 1999

Morton, Timothy: Hyperobjects. Philosophy and Ecology after the End of the World. University of Minnesota Press, 2013

Naukari, Katri: Yhden puun tuho. WSOY, 2021

Pollan, Michael: Toinen luonto: Puutarhurin oppivuodet. (1991, suom. Tapani Kilpeläinen). Eurooppalaisen filosofian seura, 2018.

Taylor, Jeremy: The Rule and Exercises of Holy Dying. 1651

Kuinka kertoa lapselle ilmastonmuutoksesta ja lajikadosta? Äiti, kuolevatko jääkarhut? - Toista Yle Areenassa

 

Keskustelu