Hyppää pääsisältöön

Kulttuuri

”Myös minun täytyy muuttua” – kuusi askelta kohti David Byrnen ihanneyhteiskuntaa

David Byrne ja orkesteri lavalla, harmaissa puvuissa paljain jaloin, kuva konserttielokuvasta David Byrne's American Utopia.
Kuvateksti Maailman paras konserttielokuva: David Byrne's American Utopia!

Antti Lähde antoi Spike Leen ohjaaman David Byrne's American Utopian liikuttaa sisintään ja kirjasi ylös kuusi tämän ihanan konserttielokuvan herättämää ajatusta.

David Byrne’s American Utopia vie katsojat New Yorkin Broadwaylle, Hudson-teatterin typötyhjälle lavalle paljasjalkaisen Talking Heads -laulajan David Byrnen ja yhdentoista huippumuusikon seuraan. Spike Leen ohjausta on syystä kutsuttu maailman parhaaksi konserttielokuvaksi.

Minimalistinen show liikuttaa sisintä ja herättää ajatuksia. Mikä saa ihmistä kuin polkupyörää tai perunalastupussia katsovan introvertin lopulta kiinnostumaan lajitovereistaan ja avaamaan sydämensä empatialle? Sammumaton tiedonjano? Ehtymätön uteliaisuus? Vai nöyryys?

On totta, että David Byrne on kuiva ironikko. Kyllä, hän tuntuu tarkkailevan muuta maailmaa sen ulkopuolelta. Mutta elotonta, kylmää tai epäinhimillistä hänen musiikkinsa tai ajattelunsa ei ole koskaan ollut.

Ja reiluun kolmeen vuosikymmeneen se musiikki ei ole kuulostanut niin herkullisen muhkealta funkyltä kuin Once in a Lifetimen, Burning Down the Housen tai Born Under Punchesin sykkiessä vuonna 1903 perustetun Broadway-teatterin metallinharmaina kimaltevien paljettiverhojen reunustamalla estradilla.

Tässä kirjattuna kuusi amerikkalaisen utopian herättämää ajatusta. Onko David Byrne sittenkin hippi?

1. ajatus

”Nimeni on David Byrne. Se ei ole minun ansiotani. En voinut vaikuttaa asiaan.”

Ihminen on mikä on. Siihen on pakko tyytyä. 

Siihen ei voi kuitenkaan vedota, sillä ihminen voi muuttua.

Kenenkään kohtaloa ei ole hakattu kiveen. 

Mikä valtava potentiaali piileekään ihmisaivoissa; niissä miljoonissa ja taas miljoonissa hermosolujen yhteyksissä, joita ensimmäisten elinvuosiemme jokaikisenä sekuntina syntyy!

Noin puolet noista yhteyksistä osoittautuu tarpeettomaksi ja kuihtuu ennen pitkää pois. Niistä, jotka jäävät jäljelle, muodostuvat kaikki maailman davidbyrnet, eevakuuskoskivikatmaat, harukimurakamit, lolaodusogat, simonedebeauvoirit ja eskonikkarit.

Ajatuksillaan ja teoillaan ihminen vaikuttaa paitsi itseensä, myös ympäristöönsä ja muihin ihmisiin. Ja ihminen voi muuttua ja viisastua, vielä vanhanakin. Ihminen jää aina kesken. 

David Byrne pitelee kädessään aivoja. Kuva konserttielokuvasta David Byrne's American Utopia.
Kuvateksti David Byrne ja ihmisaivot.

2. ajatus

”Tämä alue elää suuren hämmennyksen vallassa. Tämä alue on äärimmäisen pikkutarkka. Tämä alue kaipaa huomiota.” (David Byrne: Here, 2018)

Aivot ovat yhteiskunta. Vaikka aivojen eri alueet ovat kiinnostuneet täysin erilaisista asioista, ne ovat rakenteellisesti yhteydessä toisiinsa ja tarvitsevat toisiaan pysyäkseen elossa. 

Samoin yhteiskunta tarvitsee kukoistaakseen erilaisia ihmisiä ja ihmisryhmittymiä – sellaisiakin, jotka eivät välttämättä ymmärrä toisiaan tai pidä ollenkaan samoja asioita tärkeinä.

”Torakka voisi syödä Mona Lisan. Paavi ei merkitse paskankaan vertaa koiralle. Eivätkä elefantit lue sanomalehtiä.” (David Byrne: Every Day Is a Miracle, 2018)

Aivan liian usein siteeratun runoilija John Donnen (1572–1632) sanoin ”yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään” (suom. Paavo Rissanen). Ihminen vaikuttaa aina myös oman itsensä ulkopuolelle, halusi tai ei. Sanojensa, tekojensa ja yhteyksiensä kautta jurottavinkin umpimieli on väistämättä osa suurempaa kokonaisuutta.

David Byrne hymyilee lähikuvassa yleisön keskellä.
Kuvateksti David Byrne kohtaa ihmisiä.

3. ajatus

”Nuorempana en oikein koskaan ymmärtänyt, miksi olisi yhtään kiinnostavampaa tarkkailla ihmistä kuin vaikkapa polkupyörää, kaunista auringonlaskua tai pussillista perunalastuja.” 

David Byrneä ei ole tiettävästi diagnosoitu, mutta hän on puhunut useissa haastatteluissa kohdallaan Aspergerin oireyhtymästä ja autismikirjon häiriöistä. Ihmisten kohtaaminen ei ole koskaan ollut hänen suosikkipuuhaansa; mieluummin hän on tarkkaillut ja opiskellut lajityypillistä käyttäytymistä televisioruudulta. 

Byrne onkin yksi rockin klassisimmista sivullisista. Hän on viitannut itseensä ”marsilaisena antropologina”. Mieluummin kuin ihmisistä saati rakkaudesta, Byrne on laulanut vaikkapa rakennuksista ja ruoasta, kuten erinomaisen täsmällisesti nimetyllä Talking Heads -albumilla Songs About Buildings and Food (1978).

Ensi keväänä Byrne täyttää seitsemänkymmentä. Hänenkin aivopoimujensa synapseista ovat siis kaikkein tarpeettomimmat ehtineet kuihtua vuosikymmenten varrella pois. 

Yllätyksekseen hän on kuitenkin huomannut: ihminen kiinnostaa – lopulta enemmän kuin mikään muu!

American Utopia -konsertteja suunnitellessaan Byrne mietti, mitä jäisi jäljelle, jos esiintymislavalta karsisi pois kaiken muun paitsi kaikkein kiinnostavimman. Mitä jäi: metalliverhojen rajaama suorakaiteen muotoinen alue, jolla esiintyy kaksitoista ihmistä identtisissä harmaissa puvuissa, paljain jaloin ja instrumentteineen. Kaikki mitä tarvitaan.

Paljasjalkaisia esiintyjiä harmaissa puvuissa, kuvattu lavan takaa.
Kuvateksti Kaikki mitä tarvitaan.

4. ajatus

Ihmisten ajatusten ja sanomisten tulkitseminen on aina vaikeaa, vaikka ei olisi David Byrne. 

Toisille Road to Nowhere on elämän perimmäisen merkityksettömyyden riemukas ylitys, toisille ihmiskunnan vääjäämättömän tuhon dystooppinen julistus.

Toisille This Must Be the Place (Naive Melody) on romanttisin mahdollinen rakkauslaulu, toiset eivät voi kuvitella lannistavampia säkeitä kuin: ”Olen vain eläin, joka etsii kotia / tilaa, jonka jakaa jonkun kanssa parin minuutin ajaksi”.

Kaikki on kiinni näkökulmasta. Kun kana kuvittelee taivaan, Jumala on kukko ja Jeesus on muna. Ja se mikä on toiselle koti, on toiselle vain rykelmä lasia, sementtiä ja kiveä.

Kun David Byrne kirjoittaa ammutusta miehestä, hän kirjoittaa ruumiin lävistävän luodin näkökulmasta; luodin, joka maistaa vastalaukussa sulavat ateriat ja sydämeen kätketyt suudelmat.

Sanat voivat johtaa tahtomattaan harhaan, mutta kieltä voidaan käyttää myös tarkoituksellisesti väärin. Sanojen merkitykset voidaan tyhjentää, sanat voidaan valjastaa aseiksi.

1930-luvulla dadaistit yrittivät ymmärtää järjettömäksi käyvää maailmaa käyttämällä järjetöntä kieltä, nonsensea. Tarvittiin toisenlaisia sanoja kertomaan, että maailmassa on myös toisenlaisia ihmisiä – niitä, jotka eivät suostu puhumaan sodan ja nationalismin kieltä.

”A bim beri glassala grandrid / E glassala tuffm I zimbra” (Talking Heads: I Zimbra, 1979; sanat Hugo Ball, 1916)

David Byrne ja orkesteri lavalla, harmaissa puvuissa, kuva konserttielokuvasta David Byrne's American Utopia.
Kuvateksti A bim beri glassala grandrid...

5. ajatus

”Ja voit löytää itsesi / toiselta puolelta maailmaa” (Talking Heads: Once in a Lifetime, 1980)

David Byrne on mamu. Hän syntyi Skotlannissa, ja perhe muutti Kanadaan Davidin ollessa kaksivuotias. Yhdysvaltain kansalainen hänestä tuli noin kymmenvuotiaana.

Hudson-teatterin lavalla Byrnen rinnalla nähdään muusikoita muun muassa Brasiliasta, Ranskasta ja  Kolumbiasta. 

”Suurin osa meistä on maahanmuuttajia, emmekä selviäisi ilman heitä”, Byrne sanoo.

Maailma on yhteinen, ja se voi tuntua pelottavalta.

”Nyt kaikki tulevat minun luokseni / enkä ole enää koskaan yksin / kaikki tulevat minun luokseni / eivätkä enää koskaan palaa kotiin” (David Byrne: Everybody’s Coming to My House, 2018)

Kun Byrne laulaa edellämainitut säkeet, hän tietää itsekin kuulostavansa epävarmalta ja ahdistuneelta. 

”Myös minun täytyy muuttua”, hän sanoo.

6. ajatus

Käytä pyöräilykypärää.

David Byrne pyöräilykypärä päässä kadulla.
Kuvateksti David Byrne ja pyöräilykypärä.

Artikkelin kirjoittaja Antti Lähde näkee David Byrnen kasvoissa paitsi itsensä, myös Charles Chaplinin ja Pepe Willbergin. 

David Byrne's American Utopia on Teeman elokuvafestivaalin ohjemistoa.
Koko ohjelmisto löytyy tämän linkin takaa Areenasta.

Lisää aiheesta Yle Areenassa

Keskustelu

Keskustelu sulkeutuu 18.12.2021.