Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Laura Frimanin kolumni: Astu ulos vaatekomerosta ja myönnä olevasi vaateihminen

Toimittaja Laura Friman

Vaatteiden ajatteleminen on pinnallista ja typerää. Tältä vaikuttaa, kun puhuu ihmisten kanssa pukeutumisesta, kirjoittaa Laura Friman kolumnissaan.

Julkaisin tänä syksynä kirjan vuoden mittaisesta vaatteiden ostolakostani. Älä huoli, tämä ei ole mainos: kirjaa on myyty ehkä kolme kappaletta, eikä tämä kolumni tule vakuuttamaan yhtäkään uutta ostajaa. Kirjallani ei ole mitään väliä, mutta ihmisten reaktioilla siihen on. Ne ovat kertoneet minulle kaiken olennaisen suhteestamme pukeutumiseen.

“Minä en ole mikään vaateihminen” on yleisin lause, jonka olen tänä syksynä kuullut. Ihmiset selittelevät sillä paniikissa, miksi eivät ole lukeneet kirjaani (minua ei kiinnosta), mutta tahtovat joko tiedostaen tai tiedostamattaan myös erottautua minusta: minähän en ole pinnallinen! Jos sinulla on aikaa ajatella koko vaateaihetta, saatikka kirjoittaa kirja siitä, sinun pitäisi selvästi hankkia harrastuksia, tai elämä. 

“Minä en ole mikään vaateihminen” on yleisin lause, jonka olen tänä syksynä kuullut.

Pukeutumisella on yhä alhainen klangi. Laimeat latteudet “vaatteilla koreilusta” ovat valitettavasti yhä täyttä totta.

Koska olen kiva ihminen, en koskaan pyydä näitä ihmisiä painumaan vittuun tai lyö heiltä hampaita murskaksi. Sen sijaan mutisen kärsivällisen passiivis-aggressiivisesti, kuinka oikeastaan jokainen ajattelee “että ei ole vaateihminen” – minä mukaan lukien. 

Vuoden mittainen stoppi yhdenkään vaatteen ostamiselle (kyllä, tämä sisältää järkevät vaelluskengät ja kumpparit, kirppistakit ja uudet sukat tai sukkahousut) paljastaisi kuitenkin luultavasti sinullekin, että hupsistakeikkaa, olet kuin oletkin “vaateihminen”.

Ei siinä mitään: me kaikki olemme. 

Kuten kaimani ja kollegani, myös vaatesuhteestaan kirjan kirjoittanut Laura Pörsti Helsingin Kirjamessuilla kiteytti: “Pukeutuminen vaikuttaa meihin kaikkiin, sillä tässä täydessä salissakaan ei tälläkään hetkellä ole kerta kaikkiaan yhtäkään ihmistä, jolla ei olisi vaatteita päällään.” 

Pentti Linkolallakin oli varmasti lemppariruutupaitansa.

Eikä riippuvuutemme vaatteista jää pelkkään niihin pukeutumiseen: kun esiinnymme julkisesti missä tahansa, vaikka se olisi kotikadun ruokakauppa, käymme eteisessä vähintään pikaisesti läpi, mitä meillä on päällämme ja hyväksymme tai hylkäämme sen. Vaateihmisiä, siis. Kukaan ei ole tälle immuuni. Olen melko varma, että Pentti Linkolallakin oli lemppariruutupaitansa, pehmoisimmaksi kulunutta flanellia.

“Vaateihmisyys” on kirosana, mutta toisaalta jotakin etäistä ja vähän pelottavaa: se mielletään myös muotiharrastukseksi. Silloin vaateihmiseksi luetaan suomalaisista suunnilleen yksi tai kaksi, ehkä Maria Veitola, mutta intiimi ja intensiivinen vaatesuhde on myös niillä, jotka eivät pukeudu tv-ruutuun mielikuvituksellisiksi mustekaloiksi. 

Pukeutuminen ei ole pinnallista tai “naisten juttu”. Se on arkea, arvoja, statusta, toiveita, häpeää ja vielä triljoonaa muuta asiaa.

Muoti itsessään on aina ollut poliittista, muotiteollisuus ei. Alalla heräillään vasta eettisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin – ja nyt rytinällä. Herätyskellon olisi tietenkin pitänyt soida jo monta vuosikymmentä sitten. 

Emme kuitenkaan voi odottaa, että muotiteollisuus muuttuu, mutta meidän ei tarvitse tehdä mitään. Muoti on syklistä, mutta myös kaksisuuntaista: me reagoimme siihen, mutta se reagoi myös kuluttajiin. Kun lakkaamme sitomasta identiteettimme vaatteisiin ja luovumme samalla jatkuvasta itsensä uudelleenluomis- ja päivityspaineesta, kulutustottumuksemme muuttuvat väistämättä – ja muotimaailman on pakko muuttua niiden mukana.

Yksilöllinen itseilmaisu on ihanaa, mutta niin on siitä vapautuminenkin.

Miltä se sitten tuntuisi? Radikaalilta. Vietin viime viikonlopun tukholmalaisessa hotellissa, jossa jokainen asiakas – kuninkaallisia myöten – saa heti respan tiskiltä syliinsä identtisen puuvilla-aamutakin. Se puetaan päälle saman tien, ja sitä käytetään vierailun loppuun saakka kaikissa hotellin tiloissa, myös lounailla ja illallisilla. 

Japanilaishenkinen kylpylähotelli selittää protokollaa visuaalisten ärsykkeiden minimoinnilla, mutta sanellulla uniformulla oli toisenkinlainen vaikutus: se pudotti harteilta paljon paineita. Omaa lookiaan ei tarvinnut stressata sekuntiakaan (tämä on juuri Tukholmassa erityisen rentouttavaa). Toisia ihmisiä teki mieli tuijotella ja profiloida vähemmän, kun heidän pukeutumisessaan ei ollut mitään kiinnostavaa. Yksilöllinen itseilmaisu on ihanaa, mutta niin on siitä vapautuminenkin.

Totuushan on, että arvotamme, arvostelemme ja ennen kaikkea profiloimme toisiamme aamusta iltaan vaatteiden perusteella. Se on ulkonäköyhteiskuntamme lainalaisuuksia. 

Voimme pohtia, onko lainalaisuus hyvä vai huono juttu vasta, kun astumme ulos vaatekomerosta ja myönnämme olevamme kaikki tämän pelin pelaajia.

Stylisti Claudia Cifu ja muotisuunnittelija Ervin Latimer keskustelevat siitä, miten muoti muuttaa maailmaa. Muoti haluaa muuttaa maailmaa - Toista Yle Areenassa

Lisää aiheesta Yle Areenassa

Keskustelu