Mitä näyttelijä Petri Poikolaiselle jäi, kun hän menetti ammattinsa, näkönsä ja liikuntakykynsä? Ainakin kalareissut, kirjat ja sopivan huono huumorintaju
Nopeasti etenevä MS-tauti pisti näyttelijä Petri Poikolaisen elämän miltei kokonaan uusiksi kymmenessä vuodessa. Samalla se mahdollisti jo kuopatun haaveen pääosasta elokuvassa ja kirkasti ystävyyden ytimen.
Näyttämö huojuu. Näkö on sumeaa puuroa. Meneillään on Eila, Rampe ja palvattu onni -näytelmän esitys Helsingin Kaupunginteatterissa syksyllä 2011, ja näyttelijä Petri Poikolainen etsii lavasteista paikkoja, joihin nojailla.
Pitäisi vetää näytös loppuun niin, etteivät kollegat ja yleisö huomaisi hankaluuksia. Mies itse tietää kyllä syyn oloonsa, mutta muut eivät.
Vasta muutaman kuukauden päästä Petri on valmis kertomaan sen, minkä on tiennyt jo kolmen vuoden ajan: hän on sairastunut aggressiivisesti etenevään MS-tautiin.
- Suurin syy salailuun oli se, että oletin vielä siinä vaiheessa, että tilanne menee ohi. Pelkäsin myös, etten enää saa töitä, jos kerron olevani sairas, Petri kertoo.
Kun Petri sitten viimein uskaltautui puhumaan sairaudestaan, työryhmä otti uutisen vastaan valtavan hyvin.
– Kyllähän se oli pelkkää tukea ainoastaan. Tunsin itseni tyhmäksi, kun en ollut kertonut aikaisemmin.
Kollegat eivät olleet ainoita, joilta Petri piti vointinsa pimennossa. Hän salasi sen pitkään myös ystäviltään. Heille tilanne selvisi vasta, kun Petrin oli jäätävä työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 2013 ja hän kertoi asiasta Facebookissa.
Elokuva purkkiin pikavauhdilla
Nopeasti etenevä sairaus vei Petriltä ammatin, näön ja liikuntakyvyn. Tänä syksynä Petri on kuitenkin uransa huipulla. Hän näyttelee pääosaa kansainvälisesti palkitussa elokuvassa Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia.
Maailman ensi-illassa Venetsian elokuvajuhlilla satapäinen yleisö hurrasi Petrille ja elokuvalle seisten.
– Tämähän on ihan järjetöntä! Petri puuskahtaa edelleen liikuttuneena.
Ensimmäinen pääosarooli elokuvassa on ollut arvostelumenestys ja kaikin puolin odottamaton juttu.
– Olin lähinnä haaveillut, että voisin vielä olla mukana jossain elokuvassa vaikka kelailemassa pyörätuolilla taustalla.
Unelma elokuvasta toteutui, kun Petri törmäsi vuosien jälkeen keväällä 2019 inttikaveriinsa elokuvaohjaaja Teemu Nikkiin, joka Petrin tarinan kuullessaan päätti tarttua aiheeseen ja kirjoittaa ja ohjata fiktiivisen elokuvan Petrin kokemusten pohjalta.
Elokuva piti tehdä nopeassa tahdissa kesällä 2019, sillä Petrin vointi heikkenee koko ajan.
– Muuta diagnoosia ei ole, kuin että seuraava vuosi on aina edellistä huonompi. Teemu kirjoitti elokuvan lomallaan heinäkuussa ja se kuvattiin elokuussa.
Nyt Petri miettii, että nopea tahti oli tarpeen. Näyttelijän vointi on huonontunut vuodesta 2019 tuntuvasti.
– Enää en jaksaisi kuvauksia. Olen ihan hyvässä kunnossa, mutta nyt kyljet ja vatsalihakset ovat antaneet periksi niin, että mietimme lääkärin kanssa ratkaisuja siihen, miten mies saataisiin pysymään suorassa. En enää pysty tekemään esimerkiksi kelauslenkkejä, vaikka vielä kolme vuotta sitten kelasin puolimaratonin.
Kalaan vaikka petipotilaana
Vuonna 2011 teatterin lavalla Petrin näkö alkoi olla puuroa. Ensin sumeni toinen lyhty, pian perässä toinenkin. Nyt näkö on ollut kokonaan poissa vuodesta 2016. Vähän yllättäen Petri toteaa näön menetyksen olevan tilanteessaan kaikkein helpointa.
– Näkö on jo poissa, se ei siis enää huonone. Tämä loppukropan rappeutuminen pelottaa enemmän. Mutta en minä antaudu pelolle. Teen asioita edelleen, eikä tämä estä minua nauttimasta elämästä.
Taudin luonne on sellainen, että luopumisia on luvassa jatkuvasti. Petri ei halua katkeroitua, vaan säilyttää myönteisen katsannon elämään.
– En ajattele, että tämänkin olen menettänyt, vaan katson taaksepäin hymyillen: vitsi, että tuokin oli hauskaa!
Elämästä nauttimisessa auttavat Petrin kaverit, joiden kanssa hän käy esimerkiksi kalassa – talvella pilkillä ja kesällä uistelemassa. Pyörätuoli ei menoa hidasta.
– Käytämme kaverini Janin tekemää lauttaa, joka on kaikille hirveän kätevä. Se ei keiku ja toimii hiljaisesti sähkömoottorilla. Se ei kallistu yhtään, vaikka olisimme kaikki samalla laidalla.
Kaverit ovat luvanneet, että kalaan lähdetään sittenkin, vaikka Petri joutuisi vuodepotilaaksi. Keinot kyllä keksitään. Kavereiden kanssa Petri on myös ajanut moottorikelkkaa ja jopa autoakin. Jäällä, turvallisesti tutussa paikassa.
– Onhan tuo aivan hävyttömän hienoa! Vieressä kaveri käytteli automaattista nopeudensäädintä ja Poikolainen kurvaili autolla. Se tuntui hirveän tutulta, paitsi etten nähnyt mitään. Mutta olen kuitenkin ajanut 18-vuotiaasta 35-vuotiaaksi asti.
Kaveriporukka myös roolipelaa innokkaasti.
– Se on ihan mahtavaa, koska siinä voi juosta, hypätä, olla tarkka tai sitten ihan susi. Kaikki on mahdollista. Se on mahdollista, koska olen nähnyt ennen ja pystyn kuvittelemaan asioita.
Entä miten ystävät suhtautuivat, kun Petri kertoi heille sairaudestaan vuonna 2013?
– Kaverit tulivat moikkaamaan ja katsomaan, olenko jotenkin muuttunut. Mutta ei mikään loppujen lopuksi ollut eri tavalla. Sama hölmö jätkä siellä oli sisällä, kuin muulloinkin.
Kaikilla on samat kaipuut
Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia on hurmannut katsojia monilla kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Petri ei ole omaa elokuvaansa tietenkään nähnyt, kuullut ainoastaan. Siihenkin mies suhtautuu itselleen ominaisella huumorilla.
– Se on hirtehishuumoria. Sen kerran, kun pääsee tekemään leffan, niin ei sitä tietenkään itse näe. Totta kai!
Mutta kuunnellut Petri on elokuvan monta kertaa, yhdeksän tarkkaan ottaen.
– En siksi, että kuulisin omaa ääntäni, vaan siksi, että siihen on tehty niin upeat äänet. Niistä löytyy joka kerta jotain uutta!
Katsojilta saadun palautteen perusteella monia on liikuttanut elokuvan elämänmyönteinen asenne päähenkilön vaikeuksista huolimatta. Siinä elokuvan sanoma Petrin mukaan onkin.
– Vamma ei pysäytä ihmistä. Ei ole väliä sillä, oletko pyörätuolissa, onko nilkka kipeä tai sormet poikki. Me olemme kuitenkin kaikki arvokkaita ja meillä kaikilla on mielipiteet. Ne voivat olla huonojakin mielipiteitä, mutta kaikilla niitä kuitenkin on, Petri nauraa.
Petri muistuttaa myös, että arki on kaikille ihmisille lopulta melko samanlaista. Samoin haaveet ja pyrkimykset.
– Tarvitsen apua melkein kaikkeen, mutta haaveilen edelleen kosketuksesta ja rakkaudesta. Ihminen elää hyväksynnästä, kosketuksesta ja rakkaudesta. Ei se häviä koskaan.
Flinkkilä & Kellomäki TV1 lauantaina 27.11 kello 17.10 ja sunnuntaina 28.11. kello 9.10 ja Yle Areena.
