Hyppää pääsisältöön

Kumppaniblogit

Hyvin sanotusta: Riita on osapuolten omaisuutta – sovittelija voi auttaa sen ratkaisemisessa

Tutkija Mikko Hautakangas
Kuvateksti Tutkija Mikko Hautakangas.

Sovittelun mainitseminen herättää toisinaan ihmettelyä. Tärkeintä on luottaa siihen, että ihmiset kykenevät hoitamaan asioitaan puhumalla. Tarvitaan kuitenkin vastuullista apua, kirjoittaa sovittelija ja tutkija Mikko Hautakangas Tampereen yliopistosta.

”Sinulla on kyllä omituisin harrastus, mistä olen kuullut”, totesi eräs ystäväni, kun kerroin kokemuksistani vapaaehtoisena rikos- ja riita-asioiden sovittelijana. Tähän hämmästelyyn olen törmännyt useamman kerran – käyttää nyt vapaa-aikaansa sekaantumalla muiden ihmisten riitoihin! Ihmettely on toki hyväntahtoista ja arvostavaa, ”hyvä että joku tekee, itse en jaksaisi”. Epäilemättä aika samanlaisia kommentteja saa osakseen mitä tahansa vapaaehtoistyötä tekevä. 

Ehkä sovittelusta tekee kuitenkin erityistä se, että sovittelijan ajatellaan ottavan osaa niihin hankaliin tilanteisiin ja kuormittaviin tunteisiin, jotka liitämme ihmisten välisiin konflikteihin. Useimmilla meistä on omiakin kokemuksia siitä, että riitely on epämiellyttävää ja sotkuista, ja mieluummin pysyttelemme sellaisesta erossa, jos suinkin voimme. Toisaalta joku voi pitää sovittelua aikamoisena hurskasteluna: luuleeko sovittelija todella voivansa ratkaista muiden ihmisten asioita, eikö meillä ole poliisi ja oikeuslaitos sitä varten?

Paljastettakoon nyt kuitenkin, että sovittelija ei tee lopulta paljon mitään. Osapuolet itse tekevät, pitävät ohjat käsissään, ehdottavat ja hyväksyvät omasta mielestään oikeudenmukaisia ratkaisuja. Tämä on sovittelun taustalla olevan restoratiivisen oikeuskäsityksen ydin: konfliktia ei saa ottaa pois heiltä, joita asia koskee. Jos asia on sellainen, että osapuolet voivat sen itse ratkaista, heille tulisi antaa mahdollisuus siihen. 

Juuri tässä piilee se ”sovittelun voima”, josta monet sovittelijat tuntuvat oman motivaationsa ammentavan. Lopulta hyvin yksinkertaisilla järjestelyillä ja toimilla luomme puitteet, joissa ihmiset pääsevät toisinaan yllättämään niin toisensa kuin itsensäkin fiksuudellaan. Ja vaikka aina kaikki eivät sovittelussakaan käyttäydy fiksusti, sekin voi olla tärkeä osoitus voimaantumisesta oman asiansa käsittelyssä. Minulle tämä on tärkein palkinto sovittelijana toimimisesta – luottamukseni muihin ihmisiin on vahvistunut.

Sovittelu on kuitenkin paitsi yksinkertaista, myös vaativaa. Ei riitä, että kutsutaan ihmiset saman pöydän ääreen ja käsketään puhumaan asiat selviksi. Tärkeimmät vaiheet tapahtuvat jo paljon ennen yhteistä kohtaamista, kun ammattilaisina toimivat sovitteluohjaajat selvittävät, mitkä jutut ylipäätään sopivat soviteltaviksi. Osapuolten kanssa käydään taustakeskusteluja ja varmistetaan heidän vapaaehtoisuutensa ja valmiutensa sovitteluun. On rakennettava luottamus, jonka varassa osapuolet voivat kohdata myös konfliktiin liittyvät paineet ja hankalat tunteet. Niiden keskellä voi olla joskus epämukavaa, mutta sovittelun menetelmien ja sovittelijoiden koulutuksen tehtävä on varmistaa, että se on turvallista.

”Puhumalla asiat selviää” on tuttu tokaisu. Sovitteluun kohdistuvat kysymykset ja joskus jopa epäluulo kertovat kuitenkin siitä, että käytännössä puhumalla selvittäminen tuntuu usein aika raskaalta ajatukselta, ehkä riskialttiiltakin. Itse ajattelen, että lähes kuka tahansa voi osoittautua vahvaksi ja kykeneväksi käsittelemään omaa konfliktiaan, mutta kenenkään ei tarvitse kyetä siihen yksin. Tämä on sovittelijan rooli – emme osallistu muiden riitoihin, vaan rakennamme tilan puhumiselle ja kuuntelemiselle. 

Mikko Hautakangas, tutkija

Tampereen Yliopisto