Sotilaat huusivat kuolemanhuutoja vieressä, mutta Hannes Tuovinen, 18, pakottautui ampumaan – nyt veteraani neuvoo johtajia: neuvotelkaa, älkää sotiko

Elämänilo ja veijarimainen hymy. Ne kuvaavat 97-vuotiasta jatkosodan veteraania Hannes Tuovista. Vakavoitumaan hänet saa vain yksi asia.

Silmiin asti yltävä virne laantuu, kun Hannes Tuovinen muistelee, millaista oli joutua ampumaan sodassa.

– Konekiväärillä ampuminen oli kauheinta. Tykistö ja kranaatinheittimet jyskyttivät, ilmasta pommitettiin. Halusimme sen hiljaiseksi. Se oli kauheaa. Tilanteet olivat vakavia.

Hannes Tuovinen palveli lokakuusta 1942 jatkosodan päättymiseen eli syksyyn 1944 asti konekiväärimiehenä. 18-vuotias Tuovinen lähti Kuopioon varusmiespalvelukseen kotoaan Pohjois-Savon Varpaisjärveltä. Alokasaika kesti vain kolme viikkoa ennen siirtymistä rintamalle Rukajärvelle.

Rukajärven alueella käytiin jatkosodan aikana merkittäviä taisteluita, erityisesti vuonna 1941 sekä vuosien 1943 ja 1944 aikana. Jälkimmäisinä vuosina Tuovinen oli Rukajärvellä, kuten myös lukuisat muut savolaiset, karjalaiset ja kainuulaiset, joista alueen joukot oli koottu. Alueen komentaja oli Korpikenraalinakin tunnettu eversti Erkki Raappana.

Tammikuussa Tuovinen täyttää kunnioitettavat 98 vuotta. Ajatus leikkaa edelleen kuin partaveitsi eikä askelkaan tunnu juuri painavan. Kalassakin Tuovinen käy poikansa Erkin kanssa. Parin vuoden takainen jättisaalis saa veteraanin silmät tuikkimaan.

– Karppi! Toistakymmentä kiloa painoi! Kalalta se ei näyttänyt, vaan porsaalta, vaikka vedestä tulikin. Kyllä oli iso, Tuovinen pudistaa päätään ja nauraa.

Nauru, tai oikeammin kiherrys, kuuluu Tuovisen suusta monta kertaa haastattelun aikana. Hän suhtautuu kaksivuotiseen rintamalla oloonsa luonteenomaisesti eli varsin huolettomasti.

– Eihän se muu olo siellä ollut sen kummempaa kuin muuallakaan, veteraani sanoo virnistäen.

40 s

Hannes Tuovisen muistot jatkosodasta ovat väkeviä: "Niitä kaikista hulluimpia juttuja oli monta" - Toista Yle Areenassa

Muulla ololla Hannes Tuovinen tarkoittaa tietenkin rauhallisia hetkiä, jolloin taistelu oli hetkeksi tauonnut. Silloin sulavasanainen sotilas rustasi kirjeitä tuttaville ja perheelle.

– Kirjoitin niin paljon, että joskus posti sanoi, että taitaa Hannekselle olla kaikki, Tuovinen sanoo ja helähtää nauramaan.

Läheisten merkitys näkyy edelleen. Isä ja poika tapaavat päivittäin. Hannes Tuovisen puoliso on jo menehtynyt, ja pojalle on tärkeää, että yhteys isään säilyy.

– Meidän suvussa on ollut aina sellainen perinne, että vanhemmista, suvun vanhimmista ja pienimmistä lapsista pidetään huoli, Erkki Tuovinen sanoo.

– Tämä on harvinaista, pitkiin aikoihin ei Suomessa ole ollut sellaista perinnettä, Hannes Tuovinen jatkaa.

Itseoikeutetusti vuoden 2015 presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla Tuovisen seuralaisena oli pojantytär Mari. Poika Erkki puolestaan toimi juhlallisen päivän autonkuljettajana isälleen ja tyttärelleen.

Meille rauha ei tullut samana päivänä kuin mikä oli lupaus aselevosta. Vihollinen jatkoi vielä vuorokauden tykistötulta. Se pelotti. Ajattelin, että lähteekö henki vielä.

Hannes Tuovinen näki sodassa haavoittuneita ja kaatuneita. Kokemuksen kuvaileminen on vaikeaa. Puhelias veteraani on pitkään hiljaa, kasvojenkin väri kalpenee. Hän myöntää, että tiukoissa paikoissa oli tehtävä kaikkensa, jotta ei koe samaa kohtaloa.

– Vieraalta se tuntui. Ja tuntui pahalta. Jos omalle kohdalle sattuu tuo, kun mies huutaa kuoleman tuskissaan.

Silloin oli Tuovisen mukaan vain pakko keskittyä ja tarrata omasta konekivääristään lujemmin.

– Sehän on sodan laki, että jos et tapa, niin tulet tapetuksi.

Pelosta rintamalla ei puhuttu. Ehkä kyse oli pöyhkeydestä tai ehkä siitä, että pelolle ei haluttu antaa valtaa.

– Sitä sanottiin siellä itsepuolustukseksi, ei peloksi, Tuovinen virnistää ja heläyttää ilmoille rempseän naurun.

Elämän hulluimpia juttuja, niin Hannes Tuovinen kuvaa sotakokemuksiaan. Kuten sodan viimeisiä hetkiä, jotka ryhmä vietti joko korsussa tai juoksuhaudoissa. Vihollinen oli niin lähellä suomalaisten Peukaloniemen tukikohtaa, että päätä ei voinut nostaa maan tason yläpuolelle. Venäläisvartio tutki ympäristöä periskoopilla, maan alta sekin.

– Kun aselepo tuli, välimatkat mitattiin. Venäläisten vartiopaikka oli 80 metrin päässä. Se oli todellisuutta.

Tuon todellisuuden keskellä auttoi ajatus rauhasta. Rauhaa odotettiin ja sen tulemiseen luotettiin. Vaikka Tuovisen aika rintamalla venyi yli kahteen vuoteen, jaksoi hän silti uskoa.

Lopulta rauha tuli. Mutta vasta silloin Tuovista pelotti. Kauan odotettu asia sai vielä Tuovisen asemapaikalla uuden käänteen.

Kun aselepo tuli, välimatkat mitattiin. Venäläisten vartiopaikka oli 80 metrin päässä. Se oli todellisuutta.

– Meille rauha ei tullut samana päivänä kuin mikä oli lupaus aselevosta. Vihollinen jatkoi vielä vuorokauden tykistötulta. Venäläiset kertoivat meidän kysyjälle, että Moskovasta ei ollut tullut kieltoa.

– Se pelotti. Ajattelin, että lähteekö henki vielä.

Moskovan välirauha allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944. Sotatoimien piti loppua 4. syyskuuta, mutta Peukaloniemessä tulitus jatkui vielä seuraavaan päivään.

Jatkosodan päättymisen jälkeen Suomessa ei ole vastaavaa koettu. Se on Hannes Tuoviselle helpotus.

On silti päivänselvää, että sotiminen kannatti. Itsenäisyys on veteraanille niin iso asia, että sen puolesta oli syytä taistella.

Yhtä selvää Tuoviselle on, että sotimisen pitäisi nykymaailmassa loppua. Hänen mielestään sotivat nykyjohtajat toimivat väärin, sillä neuvottelu on avain rauhaan.

– Johtajat ovat tuhmia, kun eivät neuvottele. Se on älyn puutetta. Neuvottelemalla pystytään järjestämään kaikki asiat. Voi kun tuo muuttuisi.

Hannes Tuovisen pitkän haastattelun syksyltä 2021 voit katsoa Yle Areenasta ja veteraanin ajatuksia kuulee myös Kohti Linnan juhlia -lähetyksessä 6.12. kello 16 alkaen.