"Puut eivät menehdy, ne vain sulkevat silmänsä" – Yle tapasi runoilija Kirsi Kunnaksen vähän ennen hänen kuolemaansa

Ylen toimittaja Minna Joenniemi tapasi Kirsi Kunnaksen (1924–2021) ja vei hänelle tiedon Kulttuurigaalan Elämänura-palkinnosta puolitoista viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Julkaisemme rakastetun runoilijan viimeisen haastattelun.

On lokakuun viimeinen perjantai. Runoilija Kirsi Kunnas katsoo Ylöjärvellä ulos entisen kesäpaikkansa ikkunasta. Nyt talo on Kunnaksen pojan Martti Syrjän koti, jonne Kunnas on muuttanut koronan aikana Tampereen keskustasta.

– Olen tässä seurannut puiden ikään kuin laskeutumista lepoon. Eivät ne menehdy. Ne vain sulkevat vähäksi aikaa silmänsä ja nukkuvat – kuvittelisin.

Tupluureja eli nokosia hän sanoo ottavansa päivän mittaan paljon itsekin.

– Me kyllä tarvitsemme unemme – ja tuotamme niitä. Nythän puhun asiasta, jonka asiantuntijoita olemme; omista unelmistamme ja niiden tarpeellisuudesta, ja siitä työstä, mitä me teemme.

Kunnaksen ajatukset vaeltavat. Niiden mutkittelua on ilo seurata.

Olen tosissani onnellinen. Meidän kaikkien, jotka teemme erilaista työtä maailmassa, on lupa olla onnellinen silloin, kun saa kiitoksen.

Olemme kuvaajan kanssa tulleet tupaan kertomaan Kirsi Kunnakselle, että hänet palkitaan ensimmäisessä Kulttuurigaalassa Elämänura-palkinnolla. Se annetaan siitä lähtemättömästä ja ikimuistoisesta jäljestä, jonka Kunnas on jättänyt suomalaiseen kulttuuriperintöön.
Kunnas kuuntelee palkinnon perusteluja keskittyneenä ja alkaa nauraa.

– Toivottavasti se on totta!

Kun tarttuva nauru tasaantuu, on ilmeistä, että palkinto ilahduttaa aidosti.

– Tässähän tuntee itsensä eläväksi. Olen tosissani onnellinen. Meidän kaikkien, jotka teemme erilaista työtä maailmassa, on lupa olla onnellinen silloin, kun saa kiitoksen. Eikös olekin?

No on! Kiitos muistutuksesta. Kunnas kiittää palkinnosta ja arvostaa Kulttuurigaalan ajoitusta.

– On eletty mullistuksia – sairauksia ja pandemia, joka asettaa rajan kaikelle – niin kulttuuri nostetaan nyt ymmärtääkseni tässä elämän tärkeäksi pilariksi. Hyvänen aika tässähän ihan itkettää.

Liikutus on läsnä, mutta kasvoja valaisee kuitenkin hymy.

Olen kuvitellut jopa, että metsä, puut tai metsäluonto ja mitä kaikkea siihen voi liittää voisi olla meidän ratkaiseva pelastusväylämme tulevaisuuteen.

Puhe kääntyy puihin ja toiseen kunnianosoitukseen, joka yhä lämmittää mieltä. Luonnonperintösäätiö ja Kunnaksen kustantaja WSOY perustivat viime syksynä Kirsi Kunnaksen kunniaksi Tiitiäisen metsäksi nimetyn suojelualueen Ylöjärvelle.

– Olen kuvitellut jopa, että metsä, puut tai metsäluonto ja mitä kaikkea siihen voi liittää voisi olla meidän ratkaiseva pelastusväylämme tulevaisuuteen.

Kunnas toivoo, etteivät ihmiset unohtaisi puiden olleen iät ajat tässä maailmassa. Ne ovat kärsineet ja kokeneet erilaisia muodonmuutoksia.

Puut ovat esiintyneet monissa muodoissa myös Kunnaksen tuotannossa. Kirsi Kunnas kirjoitti pitkän uransa aikana niistä niin lapsille kuin aikuisille. Ensimmäinen lastenrunojen kokoelma Tiitiäisen satupuu ilmestyi 1956 ja 13-vuotiaan Martti Syrjän kuvittama Puupuu ja käpypoika 1972.

Olen tuntenut itseni puuksi, mutta olen vähän enemmän kuin puu. Olen ihminen.

Kirsi Kunnaksen vuosina 1947–86 kirjoittamat runot on koottu teokseen Puut kantavat valoa, jonka nimikkorunosta säveltämänsä laulun Hiljaisuus Essi Wuorela esitti Kunnaksen muistoksi Kulttuurigaalassa.

– Olen tuntenut itseni jotenkin puuksi. Toivoisin, että ihmiset löytäisivät itsensä jonain puuna, jolla on rakenteellinen tarve kasvaa siksi, miksi se tulee. Minä olen se puu, mikä minä olen. Hengitän niillä aisteilla, jotka minulla on. Mutta olen vähän enemmän kuin puu. Olen ihminen.

Runoilija Kirsi Kunnas kuoli nukkuessaan 8. marraskuuta 2021 Ylöjärvellä.