Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Ndéla Fayen kolumni: Kuka kelpaa suomalaiseksi?

Toimittaja Ndéla Faye katsoo suoraan kameraan.

Käsitys suomalaisuudesta on edelleen hyvin kapea. Kuinka kauan totuttelu meihin ulkopuolelle jääviin kestää, kysyy toimittaja Ndéla Faye.

Suomalainen on valkoinen. Näin oletetaan edelleen. Kaikki muut kuin valkoiset suomalaiset ovat "toisia", joihin valkoisen valtaväestön pitää totutella pikkuhiljaa. Ja mieluiten mahdollisimman pienissä erissä.

Hyvä esimerkki on Reissumies-ruisleivän uusi mainoskampanja, jossa esiintyy rap-artisti PastoriPike. Jotkut valkoiset suomalaiset närkästyivät perisuomalaisen tuotteen mustasta mainoskasvosta niin, että vannoivat boikotoivansa Fazeria.

Jos haluat synnyttää vihapuhetta sosiaaliseen mediaan, on olemassa takuuvarma keino: laita suomalaiseen mainokseen ei-valkoinen ihminen. Aiemmin esimerkiksi koru- ja vaateyritys, ketsuppimerkki ja pankkiryhmä on julistettu pannaan sen jälkeen, kun niiden mainoksissa on esiintynyt mustia suomalaisia.

Jos haluat synnyttää vihapuhetta, laita suomalaiseen mainokseen ei-valkoinen ihminen.

Valkoisten suomalaisten identiteetti taitaa olla hyvinkin hataraa sorttia, jos se horjuu näin pienestä. Mitä he pelkäävät? Että pian valkoisten suomalaisten minäkuva katoaa – yksi ruisleipäpussi kerrallaan?

Mielenkiintoista on se, missä yhteydessä mustan ihmisen esittäminen taas on hyväksyttävää. Brunbergin suukkojen entinen nimi ja kuvitus sekä vanhojen lakupatukoiden logot olivat täysin ok, ja niitä piti suojella hinnalla millä hyvänsä woke-armeijan hyökkäyksiltä. Mutta kun me esiinnymme aivan tavallisina pulliaisina, on se osalle ihmisistä sietämätöntä.

Ajatus siitä, että minunnäköiseni ihminen ei koskaan voi olla suomalainen, on yleinen. Siitä meitä muistuttavat tasaisin väliajoin jopa eturivin poliitikot, jos se meiltä hetkeksi sattuisikin unohtumaan.

Representaatiosta ja sen puutteesta, eli siitä, miten esimerkiksi ruskeita ja mustia ihmisiä näkyy julkisuudessa, ja miten heitä kuvataan, on keskusteltu jo paljon. Viime vuosina asiaan on tullut myös parannuksia, ja sillä on suuri merkitys tasavertaisuuden kannalta.

Vanhojen lakupatukoiden logot olivat täysin ok, niitä piti suojella woke-armeijan hyökkäyksiltä.

Muutoksen hitaus tuntuu kuitenkin turhauttavalta, sillä olen koko elämäni kuunnellut sen hokemista, miten "maahanmuutto on Suomessa vielä niin uutta. Kestää vielä hetken, ennen kun me totumme teikäläisiin."

Kuinka kauan meihin pitää vielä totutella? Tai ehkäpä kysymys kuuluisi ennemminkin: mitä totuttelemista meissä oikein on?

Tuntuu uuvuttavalta, että meidän täytyy jatkuvasti puolustella ihmisyyttämme ja olemassaoloamme.

Hyvää tarkoittavatkin valkoiset suomalaiset puhuvat suvaitsevaisuudesta aivan kuin se olisi hyvä asia. Kuin suvaitsevaisuus olisi se virstanpylväs, jonne kaikkien tulisi pyrkiä. Mielestäni suvaitseminen on vähintä, mitä toiselle ihmiselle voi tehdä. Rima on asetettu todella matalalle, jos suvaitsevaisuus on se mihin tähtäämme. Jos jotain oikein erikseen pitää suvaita, niin silloinhan suvaittavassa asiassa on jotain väärää tai vastenmielistä.

Kuinka kauan meihin pitää vielä totutella?

Kuten ihmisoikeusaktivisti Javiera Marchant Aedo kiteyttää Instagram-postauksessaan: ”Suvaitsevaisuus pitää yllä valtasuhteita. Se, joka suvaitsee, määrittelee ehdot. Se, jota suvaitaan, on alisteisessa asemassa: hänen olemassaolonsa on suvaitsevaisen ihmisen hyväntahtoisuuden varassa.”

Ajatus siitä, että joku pyrkii hampaat irvessä sietämään olemassaoloani tuntuu vähintäänkin nurinkuriselta, mutta enimmäkseen huolestuttavalta.

Ehkä kyse ei olekaan siitä, että valkoisten suomalaisten pitäisi tottua meihin. Ehkä heidän on vain pysyttävä kyydissä, kun maailma muuttuu.