Toimittajalta: 50 vuotta sitten nuoret miehet syrjäyttivät konkarit, sillä heillä oli "rutkasti itseluottamusta, terävät kyynärpäät sekä hillitön pyrky" – Nyt valta on naisilla
50 vuotta sitten nuoret miehet nousivat näyttävästi politiikan kärkipaikoille. Moni heistä on vielä katsomassa vierestä, kun valta siirtyy naisille. Politiikan toimittaja Unto Hämäläinen kelaa muutoksien hetkiä Politiikka-Suomen juttusarjassa.
Amerikkalainen aikakausilehti Time julkaisi vuonna 1974 listan nuorista vaikuttajista, joiden lehti arvioi seuraavina vuosikymmeninä johtavan maailmaa. Ensimmäistä kertaa listalle pääsi myös suomalainen poliitikko, 29-vuotias Ulf Sundqvist.
Sundqvist oli yksi niistä kymmenestä nuoresta miehestä, jotka nousivat alle 30-vuotiaina eduskuntaan vuonna 1970. Silloin pääsivät ensimmäistä kertaa äänestämään sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat, ja uusia äänioikeutettuja oli peräti puoli miljoonaa.
Nuoret äänestivät nuoria ehdokkaita, ja näin syntyi ”kultainen sukupolvi”. Siihen kuuluivat demareista Sundqvistin lisäksi Erkki Tuomioja ja Matti Ahde, Kokoomuksesta Ilkka Suominen, Pertti Salolainen ja Juha Vikatmaa. Muut olivat Keskustan Paavo Väyrynen, SKDL:n Terho Pursiainen, RKP:n Per Stenbäck ja Suomen Maaseudun Puolueen Olavi Tupamäki.
Heitä yhdisti paitsi ikä ja sukupuoli myös korkea koulutus. Sähköasentaja Matti Ahdetta lukuun ottamatta muut olivat akateemisesti koulutettuja. Lähes kaikilla oli myös kokemusta nuoriso- tai opiskelijapolitiikan johtotehtävistä sekä kansainvälisistä osaamista.
Heillä oli myös paljon lahjoja, rutkasti itseluottamusta, terävät kyynärpäät sekä hillitön pyrky - yhteinen piirre, joka on säilynyt tällä joukolla läpi elämän. Ryhmästä nousi viisi puoluejohtajaa ja seitsemän ministeriä, joille kertyi yhteensä 20 000 ministerivuorokautta, vuosiksi laskettuna 54.
Poliittiset broilerit!
Kun vanhemman polven edustajille eduskuntaan pääsy oli uran huipennus, nuori polvi ei jaksanut odottaa vuosia vuoroaan, vaan lähti pyrkimään valtaan heti.
Vanhempia kismitti varsinkin se, ettei nuorilla ollut juuri muuta työkokemusta kuin politiikassa hankittua. RKP:n kansanedustaja Jutta Zilliacus kutsui nuorukaisia nimellä ”poliittiset broilerit” ja siitä tuli käsite. Zilliacus kuului sotasukupolveen, joka vierasti myös nuorten miesten radikaaleja mielipiteitä. He olivat omissa puolueissaan vasemmilla laidoilla – ainakin uransa alussa.
Nuorten kansanedustajien mielipiteisiin vaikutti ajan henki. 60-luvun lopun ja 70-luvun alun nuoriso- ja opiskelijapolitiikka oli hyvin radikaalia. Vasemmiston johtamat järjestöt vastustivat ankarasti muun muassa vapaakauppasopimuksen solmimista Euroopan talousyhteisön EEC:n kanssa, ja Ahde, Sundqvist ja Tuomioja olivat aluksi hyvin sopimusta kohtaan. Lopulta vain Tuomioja äänesti loppuun saakka sitä vastaan.
Kokoomuksessa puolestaan Salolainen, Suominen ja Vikatmaa halusivat puolueen sitoutuvan Paasikiven-Kekkosen linjaan ja tekevän pesäeron vanhoilliseen oikeistoon. Keskustassa Väyrynen tukeutui puolueen nuorisojärjestöön, jolla oli radikaaleja mielipiteitä varsinkin luonnonsuojelusta.
Sukupolvesta ensimmäisenä ministeriksi ylsi Ulf Sundqvist, josta tuli 27. syntymäpäivänään Rafael Paasion hallituksen opetusministeri talvella 1972. Ministereiksi pääsi myös muutama muu nuorehko poliitikko, ja niinpä demarien vähemmistöhallitusta sanottiin ”nappulaliigaksi”.
Ajan henkeä kuvasi myös hallituksen sukupuolijako. Seitsemästätoista demariministeristä vain yksi oli nainen.
Tamminiemen lastenkutsuilla laulettiin
Nuorten kannustaja oli myös presidentti Urho Kekkonen. Iäkäs presidentti kutsui nuoria poliitikkoja ja kulttuuriväkeä illanistujaisiin, joissa keskusteltiin, laulettiin ja ryypättiin. Niitä sanottiin Tamminiemen lastenkutsuiksi.
- Vieraat oli sijoitettu pieniin 4-8 hengen pöytiin, myöhemmin illalla pöytäkunnat hajaantuivat. Jos mukana oli joku soittotaitoinen, se auttoi spontaanissa musiikin tekemisessä, mutta ilman sitäkin pääsivät laulut jossakin vaiheessa valloilleen. Illan isäntä ei vastustanut työväenlauluja, jotka herkästi tulivat joillekin mieleen, mutta jos mentiin kovin provosoiviin numeroihin, hän mielellään tasapainotti toiselta laidalta”, Kekkosen kansliapäällikkö Antero Jyränki muistelee lastenkutsuja.
Kädet pois taskusta!
― Urho Kekkosen ohje Paavo Väyryselle
Tamminiemeen kutsuttiin vasemmistolaisia - esimerkiksi Ahde, Tuomioja ja Sundqvist - sekä keskustapuolueen ja RKP:n radikaaleja kuten Väyrynen ja Stenbäck. Avoimesti kokoomuslaisia joukkoon ei mahtunut.
Merkittävintä Kekkosen tuki oli Paavo Väyryselle, jonka Kekkonen nosti ohi kokeneempien poliitikkojen hallitukseen vain 29-vuotiaana ja ulkoministeriksi 30-vuotiaana 1977. Presidentti antoi suosikilleen jopa käytösohjeita. Kun Kekkonen havaitsi lehtikuvista nuoren ulkoministerin pitävän käsiään diplomaattisen protokollan vastaisesti, Tamminiemestä singahti myllykirje: Kädet pois taskusta!
Kekkosen ajan päättyminen oli koitua Väyrysen kohtaloksi. Uusi presidentti Mauno Koivisto syrjäytti Väyrysen vuonna 1982 ulkoministerin paikalta. Seuraajaksi nousi RKP:n puheenjohtaja Per Stenbäck – niin ikään kultaisen sukupolven edustaja. Vuoden päästä Väyrynen palasi ulkoministeriksi ja ryhtyi tarmokkaasti pyrkimään presidentiksi. Presidenttiehdokkaana hän on ollut neljä kertaa, viimeksi 2018.
Kokoomuksen nuoret ”remonttimiehet”, kuten he itse itseään kutsuivat, eivät voineet muuta kuin kadehtia demarien ja keskustan ikätoverien menestystä, sillä kokoomus pysyi oppositiossa aina vuoteen 1987. Silloin Ilkka Suominen ja Pertti Salolainen vihdoin pääsivät hallitukseen.
Kolmas kokoomuksen remonttimies oli lahjakas ja näkyvä tohtori Juha Vikatmaa. Hän ei kestänyt politiikan painetta ja teki itsemurhan 1974.
– Hän oli asiallinen ja rohkea mies, jolle ennustin merkittävää asemaa maan politiikassa, presidentti Urho Kekkonen kirjoitti surunvalittelussa Vikatmaan omaisille.
Time-lehden vuonna 1974 tekemä ennustus ei toteutunut. Ulf Sundqvistista ei koskaan tullut Suomen pääministeriä tai presidenttiä. Oltuaan kymmenen vuotta työväen pankin pääjohtajana Sundqvist palasi vuonna 1991 politiikkaan ja valittiin SDP:n puheenjohtajaksi. Nousu huipulle jäi kesken, sillä Sundqvistin oli erottava, kun vaikeuksiin ajautuneen työväen pankin asioita tuli julki.
Erkki Tuomiojan paluu onnistui paremmin. Hänet valittiin uudestaan eduskuntaan 1991, ja ulkoministerinä hän oli yhteensä 11 vuotta. Nyt Tuomioja on viimeinen kultaisen sukupolven kansanedustaja, 75-vuotias eduskunnan ikäpuhemies.
Puheenjohtajista seitsemän kahdeksasta naisia
Amerikkalainen aikakauslehti Time julkaisi helmikuussa 2021 listan sadasta tulevaisuuden vaikuttajasta. Pääministeri Sanna Marin (SDP) pääsi listalle. Tämä oli hyvin poikkeuksellista, sillä edellisen kerran oli Timen tulevaisuuden tekijöiden listalle yltänyt suomalainen poliitikko vuonna 1974. Hän oli Marinin puoluetoveri Ulf Sundqvist.
Syksyllä 2021 naiset johtavat peräti seitsemää kahdeksasta eduskuntapuolueesta, hallituksessa on vahva naisenemmistö ja eduskunnan puhemies on nainen Anu Vehviläinen (s. 1963). Maailmassa ei liene toista maata, jossa naisten asema olisi poliittisessa johdossa yhtä vahva kuin Suomessa juuri nyt on.
Naisten nousu on tapahtunut hyvin nopeasti. Vielä huhtikuussa 2019 pidetyissä eduskuntavaaleissa puoluejohtajien kasvogalleria oli miesvoittoinen: Viittä suurinta puoluetta johti mies ja kolmea pienintä puoluetta nainen. Naispuheenjohtajat Vasemmistoliiton Li Andersson (s. 1987), RKP:n Anna-Maja Henriksson (s. 1964) ja Kristillisdemokraattien Sari Essayah (s. 1967) ovat säilyttäneet asemansa.
Tappioiden ja takaiskujen kautta miehet vaihtoon
Sitä vastoin neljä viidestä miespuheenjohtajasta on vaihtunut ja miehiä ovat seuranneet naiset. Vain kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on pysynyt puolueensa johdossa. Muut miesjohtajat ovat kokeneet takaiskuja: vaalitappio, epäluottamus, sairaus ja kyllästyminen.
Murskatappion vaaleissa kärsinyt Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä erosi heti vaalien jälkeen tehtävästään, ja hänen seuraajakseen valittiin syksyllä 2019 Katri Kulmuni (s. 1987) ja vuotta myöhemmin Annika Saarikko (s. 1983).
Pääministeriksi Sipilän jälkeen tullut SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne joutui jättämään pääministerin tehtävät joulukuussa 2019. Puolueen varapuheenjohtaja Sanna Marin peri ensin pääministerin ja myöhemmin puoluejohtajan paikan Rinteeltä.
Vihreiden puheenjohtavaihdos alkoi jo ennen vaaleja. Vain vuoden puoluejohtana ollut Touko Aalto sairastui masennukseen ja joutui eroamaan juuri vaalien alla. Heti vaalien jälkeen johtoon valittiin varapuheenjohtaja Maria Ohisalo (s. 1985).
Suurimman oppositiopuolueen Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho tavoitteli kesän 2021 kuntavaaleissa suurvoittoa. Puolue menestyi vaaleissa hyvin, mutta ei kuitenkaan kovimpien odotusten mukaisesti. Halla-aho osoitti kyllästymistä ja ilmoitti yllättäen jättävänsä paikkansa. Seuraajaksi valittiin Riikka Purra (s. 1977).
Naisten asema on vankistunut eduskunnassa vaali vaalilta. Viime vaaleissa naisia valittiin 94, enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja yksitoista enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Vaalien voittajapuolueiden SDP:n, Vihreiden ja Vasemmistoliiton eduskuntaryhmiin tuli vahva naisenemmistö. Hyvä vaalitulos loi tukevan pohjan naisten menestykselle myös puoluejohtajien ja ministerien valinnassa
Kulmuni, Saarikko, Marin ja Purra on valittu tehtäviinsä äänestyksen jälkeen ja heillä on ollut kilpailijoina myös miespoliitikkoja. Vain Ohisalo on valittu yksimielisesti. Mielenkiintoista on se, että he – Saarikkoa lukuun ottamatta – nousivat puoluejohtajiksi puolueensa varapuheenjohtajan paikalta. Ja Saarikkokin on entinen varapuheenjohtaja. Eli kaikilla valituilla on kokemusta johtamisesta ja valitsijoiden silmissä näyttöä osaamisesta.
Nainen "maatalouspaikalle" ja "naispaikalle"
Valintojen takana vaikuttaa myös pitkä historia alkaen vuoden 1907 eduskuntauudistuksesta, jossa naiset ja miehet saivat yhtäläisen äänioikeuden. Politiikka oli kuitenkin miesten dominoimaa 1980-luvulle asti. Naisia valittiin puolueiden johtoon niin sanotuille kiintiöpaikoille. Keskustan ja kokoomuksen puoluekokouksissa valittiin varapuheenjohtaja ”naispaikalle” ja toinen varapuheenjohtaja ”maatalouspaikalle”.
Vasemmistopuolueissa oli tapana valita varapuheenjohtaja ”naispaikalle” ja toinen ”työläispaikalle”. Sama asenne näkyi myös ministerien valinnassa. Naisia valittiin hallitukseen vain ”pakolliset ” yksi tai kaksi ministeriä.
Mielenkiintoista on sekin, ettei puolueiden välillä ollut järin suuria eroja suhtautumisessa naisten valintoihin, pikemmin voi sanoa, että ”maan tapa” oli yhteinen. Mitään erityistä syytä naispoliitikkojen syrjintään ei ollut. Päteviä naisia olisi toki ollut tarjolla.
Ensimmäisen kerran lasikatto alkoi murtua vuosina 1994-95. Elisabeth Rehn (RKP) pääsi yllättäen presidentinvaalien finaaliin, Riitta Uosukainen (kok.) valittiin eduskunnan puhemieheksi ja Tarja Halonen (sd.) nimitettiin ulkoministeriksi, jolta paikalta hän nousi tasavallan presidentiksi vuonna 2000.
Halosen esimerkki vaikuttaa uuden polven rynnityksen takana.
– Olin eskarissa, kun Tarja Halonen valittiin presidentiksi. Hän on ollut mun suuri sankari, sanoi Kuukausiliitteen haastattelussa Iiris Suomela (s. 1994), joka lokakuun alussa valittiin Vihreiden vt. puheenjohtajaksi Ohisalon vanhempainvapaan ajaksi.
Eduskunnan kuopus Suomela on ensimmäinen viime vaaleissa eduskuntaan valituista alle 30-vuotiaista, joka on noussut puoluejohtajaksi. Ryhmään kuuluu kuusi naista ja viisi miestä.
KATSO Politiikka-Suomen kuudes jakso Maailmanparantajat Yle Areenasta:
' /%3E%3C/svg%3E)
