Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: Työläiskuvaukset tekee keskiluokka – Valokuvataiteilija halusi rikkoa kaavan, mutta epäonnistui, sillä sankarillista työväenluokkaa ei enää ole

Tehdastyöläisten valokuvia

Kun paperikoneet sammutettiin tänä vuonna Kemissä, valokuvaaja Joel Karppanen alkoi kuvata irtisanottuja ihmisiä. Mitä 2020-luvun tehdastyöläisen kasvot kertovat, Karppanen kysyy esseessään.

“Mutta kuka välittää selluloosatehtaasta, ellei hänen tarvitse mennä sinne työhön, pyöriköön ja koliskoon vain, toiset ottavat nyt joka tapauksessa vastaan sunnuntaita.”
Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa

Kadut avautuvat leveinä ja hiljaisina. Ne on rakennettu bulevardimaisen avariksi, jotta kaupunki ei enää palaisi.

Puistokatujen päässä nousee kaupungintalo 52 metrin korkeuteen. Rakennus on pohjoisen Suomen korkein radiomastoja lukuun ottamatta. Talon ylimmän kerroksen valtuustosalin valtavista ikkunoista aukeaa näkymä kaupungille aivan kuten siinä Hugleigur Daggsonin sarjakuvassa, missä silinterihattuiset miehet nauravat rahvaalle palavan kaupungin yllä.

Kaupungintalo

Kattoterassin koruttoman kahvilan näköalatasanteelta avautuu puolestaan maisema, joka hakee Suomessa vertaistaan. Pohjoisessa tupruttaa ennen Kemi-yhtiönä tunnetun Metsä Groupin Karihaaran tehdas ja sen takana horisontissa Tornion jaloterästehdas. Idässä siintää kaivos, josta raakamateriaali toimitetaan Tornioon ja sitä kautta maailmalle, kuten Sagrada Famílian loppumattomalle työmaalle Barcelonaan. Ja kun kääntyy ympäri, näkee pohjoisessa seitsemän kilometrin päässä Veitsiluodon paperitehtaan, joka oli aikoinaan Euroopan suurin sanomalehtipaperin tuottaja.

Kemin kaupunki on työläisten rakentama. Ensimmäinen saha perustettiin Laitakariin jo 1860–luvulla. Lisää tehtaita rakentamaan saapui ihmisiä ympäri Suomea.

”Kemi on sieviläisten Amerikka”, olen kuullut sanottavan.

Muuttoliikkeen seurauksena syntyneet tiiviit työläisyhteisöt ruokkivat kaupunkia ja sen kulttuuria. Viisikymmentäluvun värielokuvissa, kuten Valentin Vaalan ohjaamassa kaupunkimainoksessa, kadut hehkuvat väriä ja loistoa; torilla ja taidemuseossa vilisee, tehtaan pillit huutavat.

Nyt yksi tehtaista on vaiennut. Satavuotisuuden kynnyksellä, keväällä 2021, Stora Enso ilmoitti YT-neuvotteluista Veitsiluodon tehtaalla. 550 työntekijää irtisanottiin. Viimeinen paperirulla valmistui syyskuun lopulla.

Stora Enso ilmoitti YT-neuvotteluista. 550 työntekijää irtisanottiin. Viimeinen paperirulla valmistui syyskuun lopulla.

Asuin Kemissä vuosina 2017–2019. Kuvasin tehdaskaupunkia, koska se on tärkeä osa suomalaisen työväenliikkeen historiaa. Kun seurasin paikallisten vasemmistolaisten arkea ja pyrkimyksiä, syntyi Alhaisolauluja-näyttely.

Tänä syksynä palasin kaupunkiin aikomuksenani luoda kuvasarjalleni jälkinäytös. Mahtipontinen ideani oli kuvata kaikki Veitsiluodon tehtaalta irtisanotut paperityöläiset. Valmistaisin sanomalehden, joka koostuisi pelkästään näistä kuvista. Rajatun edition sanomalehtiteokset annettaisiin kannanottona Stora Enson pampuille, elinkeinoelämän tahoille sekä ministeriöille.

Pystytin pienen studioni Rytikariin, tehtaan kyljessä sijaitsevaan pieneen kylämäiseen kaupunginosaan, jonka päiväkoti, koulu ja kauppa rapistuvat hylättyinä. Palveluista pelaa enää vain apteekki. 70 neliömetrin asunnon saa 30 000 eurolla. Vastikään remontoitu työväentalo, Kemin vanhin ja nykypäivänä ainoa laatuaan, on silti voimissaan.

”Täällä näytettiin ennen elokuvia. Mutta enpä ole sitten lapsuuden käynyt”, viisissäkymmenissä oleva työmies katselee ympärilleen. Pala nousee kurkkuuni.

Kuvausten järjestäminen ideologisesti latautuneella työväentalolla ei ollut viisasta. Yli viidestäsadasta työläisestä paikalle saapui vajaan viikon kestäneiden kuvausten aikana vain noin viitisenkymmentä.

Miksi minä epäonnistuin?

II

”Työväenaate hiipuu, et ei silleen näy katukuvassa. Sana työväenluokka vie jonnekin 50–70-luvulle”, sanoo nuori metallityöläinen Veikko Aaltosen dokumenttielokuvassa Työväenluokka (2004).

Teoksessa seurataan tarkkanäköisesti tehdastyöläisten elämää Imatralla ja Valkeakoskella. Elokuvasta on jo lähes kaksikymmentä vuotta, mutta se muistuttaa minua nykypäivän Kemistä. Entisaikojen organisoitumisesta jäljellä ovat enää kulissit ja perinteiden toistaminen: puheenparsia vaaleissa, ehkä marssi vappuisin.

Yhteisöllisen ammattiyhdistysliikkeen ja yksilön välinen suhde on murtunut samaa tahtia kuin vastakkainasettelu työn ja pääoman välillä 80-luvulta lähtien. Työväki hajaantui sosiaalisesti, kun työ ja tuotantoprosessi hajosivat postfordistisessa kapitalismissa, jossa rahaa luodaan tiedon, ei tavaran avulla. Samalla talouskasvun ja työllisyyden kasvun sekä tuottavuuden ja palkkakehityksen yhteys katkesi. Vasemmisto jäi puolustamaan työpaikkoja työläisten sijaan.

Vappumarssi


Työn murroksessa maailma aukesi, ja uusille työläissukupolville syntyi entistä parempia mahdollisuuksia opiskella itsensä pois kituvilta tehdaspaikkakunnilta. Vasemmistolaisuudesta jäi usealle jäljelle vain identiteetti.

Se identiteetti ei ole tapa tehdä politiikkaa, saati kapinoida tehtaalla. Tästä kertoo viime kuntavaalien historiallinen tulos: vasemmistoliitto menetti valtapuolueen asemansa Kemissä ensimmäistä kertaa sotien jälkeen.

Menneestä on oikeastaan läsnä enää ajoittain esiin pulpahtava herraviha sekä ikuinen huoli työpaikasta ja tuotannon karkaamisesta Kiinaan.

”Paikallinen sopiminen on vitsi näin isossa monikansallisessa yhtiössä. Päätökset tehdään jossain ihan muualla kuin Suomessa”, turhautunut veitsiluotolainen sanoo minulle. Samankaltaisten pohdintojen ääressä istuu yksi Työväenluokka-elokuvan päähenkilöistä, työpöytänsä ääressä sikaria polttava pääluottamusmies Kärnä.

Menneestä on läsnä ajoittain esiin pulpahtava herraviha sekä ikuinen huoli työpaikasta.

Aaltosen dokumenttielokuvan ansio on esittää työväenluokka sellaisena kuin se todellisuudessa on eli pintapuolisesti hyvin samankaltaisena kuin mikä tahansa muukin yhteiskuntaluokka. Nuoret kuluttavat rahojaan McDonald’siin, juovat pään täyteen viikonloppuna ja murehtivat hyvin tavallisia asioita. Vaatteista ihmisten tulotasoa on turha päätellä, vaikka Helsingin Sanomat sellaista taannoin yrittikin.

Jos Aaltosen elokuva tehtäisiin tänä päivänä, pääosaan nousisivat ruokalähetit ja muun alustatalouden työntekijät, 20-luvun työväenluokka; duunarit ilman teollisuustyöläisen kasvoja.

Aaltosen teos näyttää myös ongelman, jonka kanssa vasemmisto kipuilee yhä: työläisen, joka ei enää koe kuuluvansa työväenluokkaan. Tehdastyöväestön vaurastuminen ja nykyvasemmiston keskittyminen arvopolitiikkaan ovat heikentäneet vasemmiston kannatusta kaikkialla perinteisissä tehdaskaupungeissa. Kemissä viime vaaleissa menetetyt äänet menivät perussuomalaisille ja keskustan Paavo Väyryselle.

Laskusuuntaa voisi tietysti selittää myös Karl Marxin vieraantumisteorialla. Marxin mukaan työläinen vieraantuu ensin työnsä tuotteesta, joka kuuluu kapitalistille. Tämän jälkeen hän vieraantuu ulkomaailmasta, joka alkaa näyttää vihamielisenä. Silloin on helpompi tarttua populistin lupauksiin.

Itsevieraantumiseksi Marx kutsui puolestaan omien luovien potentiaalien käyttämättä jäämistä pakkotyön ikeessä.

“Nythän meillä on vaan vapaa-aikaa tehdä mitä vaan!”, eräs eläkeputkeen päässyt irtisanottu iloitsee.

Mutta täytyykö kaiken tekemisen olla välttämättä luovaa?

”Pakkotyökin” voi tehdä ihmisen tyytyväiseksi: työpaikka on yhteisö, ja työ luo useimmille turvallisen ja varman elämän perustan. Työ voi olla toisteista ja tylsää, mutta eihän se työläisen koko maailmaa täytä. Pilluralli marketeilla viikonloppuisin tai naapurin ikäihmisen auttaminen nurmikonleikkuussa vapaailtana voivat olla oman ”luovan potentiaalin” hyödyntämistä yhtä lailla kuin osallistuminen työväenopiston puutyö- tai laulukurssille.

Käyttäisin mieluiten kaikki päiväni vain katsomalla toimintaelokuvia ja syömällä pinaattilettuja.

On nimittäin luovan luokan ylenkatsetta ylevöittää luovuutta. Me taiteilijat, jos ketkä, vieraantuneita olemmekin. Silkkaa typeryyttämme perustelemme esimerkiksi perustuloa itsevieraantumisen estäjänä. Kannatan perustuloa itsekin, mutta en usko, että sen myötä kaikki antaisivat palaa ja heittäytyisivät ”luoviksi”.

Totta puhuen käyttäisin itsekin mieluiten kaikki päiväni vain katsomalla toimintaelokuvia ja syömällä pinaattilettuja.

Juuri tähän ristiriitaan kytkeytyvät kysymykset luokkarepresentaatioista, joissa työväenluokka on aina kohde, positiivisen tai negatiivisen kertomuksen välikappale. Taiteen, populaarikulttuurin ja median tapaa esittää työväenluokkaiset ihmiset tyylittöminä ja moniongelmaisina kritisoidaankin herkästi, mutta samalla työväenluokkaan kohdistetaan kohtuuttomia, keskiluokkaisia odotuksia.

III

Samuel Oino pohtii syntyjä syviä Toivo Pekkasen romaanissa Tehtaan varjossa. Pentti Haanpään Noitaympyrässä Pate Teikka filosofoi metsätöiden keskellä ja kehittelee mielessään elokuvia. Miika Nousiaisen Metsäjätissä vanerityömies Janne, teoksen toinen minäkertoja, puolestaan kirjoittaa salanimellä teräviä kolumneja paikallislehteen.

”Ei ollut mitään intellektuellien ja työläisten välistä kuilua ylitettävänä”, filosofi Jacques Rancière huomasi myös yllätyksekseen, kun hän tutustui 1800-luvulla eläneiden työläisten kirjeenvaihtoon. Robotin lailla toimivien työkoneiden sijaan teksteistä paljastui ajattelevia ihmisiä.

Ville Jankerin reilun vuoden takaisessa Metsäjätti-filmatisoinnissa Jannen älykäs ja sivistynyt puoli on kuitenkin riisuttu, ja narratiivista on tehty kokonaan keskiluokkaisen Jussin. Luokkanousukas löytää vanhasta lapsuudenystävästään Jannesta vain pinnan työstää omia traumojaan.

Työläisiä ryhmäkuvassa

Köyhyyttä kuvaavien kertomusten kysyntä on suurta. Sosiologi Beverly Skeggsin mukaan niiden tarkoitus on pitää yllä eroa ja vetää rajoja. Rajujakin tunteita – niitä, jotka keskiluokkainen itsehillintä ja ”hyvät tavat” hillitsevät – on helpompi ilmaista työväenluokkaisten kertomusten kautta. Skeggsin luokkatutkimus ei keskity ihmisen tilastointiin taloudellisten seikkojen perusteella, vaan lähestyy yhteiskuntaluokkia kulttuurin näkökulmasta.

Toinen perinteinen lähestymistapa pop-kulttuurissa on ”hyvän maun” kautta erottautuminen ja etäisyyden ottaminen työväenluokkaan. Siinä keskiluokkainen kulttuuri määritellään ainoaksi oikeaksi kulttuuriseksi pääomaksi.

Tässä minäkin astuin harhaan. En löytänyt tarpeisiini sopivaa ideaalityöväenluokkaa Kemistä, sillä sellaista siellä ei enää ole. Luokan muutokset ja erot eivät tiivisty enää nostalgiseen kuvaan sankarillisesta teollistyöväenluokan miehestä.

En löytänyt tarpeisiini sopivaa ideaalityöväenluokkaa Kemistä.

Skeggsin mukaan erityisesti 60- ja 70-luvuilla esiintyneellä kiinnostuksella valkoista työväenluokan miestä kohtaan oli kaksi puolta: sankarillinen, kovaa fyysistä työtä tekevän työmiehen kategoria, ja rasistisen, kurittoman ja tietämättämön ihmisen kategoria. Siis kunniallinen tai kunniaton ihminen.

”Se kuvasi kaikkea sitä, mitä keskiluokka halusi ja ei halunnut olla.”

Skeggsin tutkimus on vuosituhannen alusta. Sittemmin yhä polarisoituneemmassa yhteiskunnassa luokkien väliset makuerot korostuvat entisestään, kun keski- ja yläluokkien omahyväiset liberaalit pelkäävät persuuntunutta, “kunniatonta” työväenluokkaa.

Näin luokka palautetaan talouden sijasta myös moraalikysymyksiin. Työväenluokka esitetään yhä paikkana, josta täytyy paeta; juoksuhautana, jossa selviytyäkseen täytyy taistella. Elämä siellä on tarkoituksetonta.

IV


Oman valokuvaprojektini lähtökohta oli olla tunkeutumatta reportterina tehtaalle. En halunnut ”pakottaa” ihmisiä kuviin ja alistaa heitä tavanomaiseen medianarratiiviin, jossa usein myötätuntoiset tarkoitusperät muuttuvat keskiluokkaisen omahyväisiksi ja toiseuttaviksi.

En valinnut kuvauspaikaksi työväentaloa ainoastaan sen nostalgisen ja kollektiivisen merkityksen vuoksi, vaan koska halusin antaa kuvattaville mahdollisuuden valita. Halusin tehdä heistä aktiivisia toimijoita.

Tehdas

Tätä mahdollisuutta en ole aina kaikille suonut. Vuonna 2015 kuvasin Eurooppaan pyrkiviä pakolaisia Kosin saarella Kreikassa. Halusin tehdä heidän hädästään mahdollisimman hienoja kuvia, joilla voittaisin Vuoden Lehtikuvan. (Voittoa ei irronnut, mutta olin ehdolla viiden parhaan joukossa Vuoden kuvajournalistiksi.)

Eräänä iltana, lähetettyäni kuvat kotitoimitukseen, join itseni niin humalaan, että heräsin seuraavana aamulla hotellihuoneeni parvekkeelta. Puhelimeni ilmoitti reilusti ylittyneestä datapaketista. Olin kuunnellut Pyhimyksen 1%-kappaletta kolmella sadalla eurolla.

“Kun en voi kaikkia pelastaa / oon vaan osa ongelmaa”

Tällainen luokkaturismi lisääntyi kirjailija Susan Sontagin mukaan maailmansotien jälkeen, kun keskiluokka kasvoi. Tietysti Yhdysvaltain maaseudun köyhyyttä laman aikaan kuvannut kuuluisa FSA-projekti on varhainen esimerkki lähestymistavasta, jossa pyrkimyksenä oli Sontagin mukaan ”osoittaa kuvattavien ihmisarvo” ja ”tulla vakuuttuneeksi, että köyhät todella ovat köyhiä”.

“Miten monet ovatkaan rikastuneet kirjoittelemalla liikuttavia kuvauksia köyhien hädästä? – – – Köyhät tulevat niin iloisiksi ja tyytyväisiksi siitä, kun joku kertoo, miten heitä ryöstetään ja kiusataan”, jo vuonna 1932 julkaistussa Toivo Pekkasen työläisromaanissa pohdittiin.

Ilmiö näkyy tänäkin päivänä suomalaisessa mediassa, jossa “ongelmalähiöiden” ja ylipäätään keskiluokkaisesta elämäntavasta poikkeavien paikkojen esittäminen on ollut suuri kompastuskivi.

Milloin pääkaupunkiseudulla asuva kuvaaja on lentänyt Kainuun korpeen kuvaamaan ihmisiä nihilistisen eksotisoivalla katseella, milloin on matkattu Oulun pahamaineiseen ”Veri-Toppilaan” ja tehty harhaisia johtopäätöksiä seksuaalirikosten yhteydestä yliopiston laskeneisiin hakijamääriin.

Asioita paisutellaan, ja ongelmallisuuden stigma vahvistuu.

Näissä tuikitavallisissa taloissa tuikitavalliset ihmiset elävät ainutkertaiset, arvokkaat elämät.

Toisenlaista luokkakuvausta edustaa valokuvaaja Sanna Krookin Oulun taidemuseossa Lumipalloefekti 2021 -näyttelyssä parhaillaan esillä oleva teossarja Teräsmiehen tytär.

Keskikoon värifilmille kuvatut teokset vievät katsojan vaurastuneen teollisuustyöväenluokan luo SSAB:n Raahen terästehtaalle ja työläisten omakotitaloalueelle Pattijoelle. Kenelläkään ei vaikuta olevan puutetta mistään, mutta ei toisaalta mitään ylimääräistäkään. Jokaisella on arkensa ja perheensä, huolensa ja haaveensa. Teos Anna-Liisan ja Raimon palmukamari (2018) on nimensä mukainen: makuuhuonetta koristaa valtava seinätapetti aurinkorannalta.

Näissä tuikitavallisissa taloissa tuikitavalliset ihmiset elävät ainutkertaiset, arvokkaat elämät, Krook tuntuu kuvillaan sanovan.

Henkilökuvissa ihmiset ovat läsnä rooleistaan riisuttuina. Ne ovat ”sosiaalisia potretteja” eli kuvia ihmisistä, joiden yhteiskunnallinen asema on vähäinen. Mutta siinä missä sosiaalinen potretti usein tutkii jotain tiettyä ihmistyyppiä esittäen ihmisen anonyymina osana yhteiskuntaa ja viiteryhmäänsä, Krook ottaa kokonaisen ihmisryhmän ja esittää heidät kaikki yksilöllisinä.

Salla, Liisa, Ari, Veikko, Jaakko ja muut työläiset katsovat Krookin kameraan kuin ystäväänsä.

Kyse on visuaalisesta etnografiasta, jossa ei olla turistina toisen todellisuudessa. Valokuvat eivät ole vain tulos kuvattavan ja kuvaajan suhteesta, vaan ne ovat osa sitä suhdetta – yhteistyön heijastuma, vaihtokauppa.

Krookin kuvasarja on omakohtainen, sillä hänen isänsä työskenteli terästehtaalla: hän on teräsmiehen tytär. Kun haastattelin Krookia kulttuurilehti Kaltioon syksyllä 2019, hän kertoi, että Raahesta saatu henkinen perintö ”on aika karua”. Tärkeintä on ollut, ettei luule olevansa mitään. Krook jatkoi mukaelmaansa Janten laista ja sanoi, että esimerkiksi kulttuuri – ennen kaikkea taide ja sen tekeminen itse – oli kuulunut aina joillekin toisille.

Paperikone

Tässä palaudutaan jälleen Skeggsin analyysiin kulttuurisesta luokasta. Keskiluokkaistuneessa yhteiskunnassa keskiluokka tekee taidetta keskiluokalle. Muille ei jää sijaa. Työläistaiteilijatkin ovat hävinneet. Ehkä myös siksi luokkanousun kokeneet duunarit käänsivät selkänsä minulle. Eiväthän he ole tottuneet osallistumaan taideprojekteihin.

Jonninjoutavaa ja omahyväistä puuhasteluahan tämä on, soimasin minäkin itseäni, kun istuin kellon ympäri tyhjällä työväentalolla odottaessani työläisiä, jotka eivät koskaan saapuneet paikalle.

Työläisiä, jotka eivät edes olleet työläisiä.

V

“Kello alkaa olla 11 niin eiköhän aloitella.”

STX Finlandin varatoimitusjohtaja on tullut kertomaan yhtiön hallituksen tekemistä päätöksistä Rauman telakalla. Puheessa toistuvat sanat lama, ylikapasiteetti, kilpailun kasvu, finanssikriisi, elinvoimaisuus. Telakka suljettiin, 700 työpaikkaa hävisi.

Kännykkäkameralla kuvattu video on katsottavissa Irtisanottu perintö -verkkonäyttelyssä. Kulttuuriperinnöllisessä hankkeessa eri alojen irtisanotut henkilöt kertovat omin sanoin irtisanomiskokemuksistaan.

Puheenvuoron antaminen irtisanotuille työläisille oli myös oman valokuvahankkeeni jalo ajatus. Minä kuitenkin epäonnistuin. Hetken se vitutti.

Työläiset



Mutta sitten oivalsin, että ehkä tärkeämpää oli kaiken aikaa ollut itse ele ja prosessi, ei mikään myytävä lopputuote. Kyseessä oli pikemminkin osallistava performanssi, joka oli samalla yhteisöllistä taideterapiaa.

Kuuntelin yksi kerrallaan työläisen murheet ja otin hänestä muotokuvan; annoin mahdollisuuden tulla kohdatuksi ja representoiduksi muutenkin kuin numeroina mediassa.

“Telkkarissa uutisissa oli aina jotain siitä, että nyt 200 irtisanotaan sieltä, 500 yt-neuvottelujen piiriin täältä ja siis se oli ahdistavaa, se uutisointi. Ja sitten aina jotenkin oli kantanut murhetta niistä, joista telkkarissa puhuttiin ja sitten yhtäkkiä me olimmekin se uutisaihe, että 650 irtisanotaan täältä. Ja tavallaan raadollista, vähän aikaa ollaan telkkarissa ja sitten se asia unohtuu…”, eräässä Irtisanottu perintö -näyttelyn tarinassa kerrotaan.

Samankaltaisia tunteita nousi pintaan myös keskusteluissani veitsiluotolaisten kanssa. Voimattomuus ja viha. Ehkä siksi niin moni jätti kuvaukset väliin: suru lamauttaa, ja olinhan monelle varmasti vain taas yksi Helsingin herra.

Suhteellisesti eniten kuvauksissa kävi eläkeputkeen päässeitä, ja heitä, jotka elelevät tyytyväisenä yksinkertaista elämäänsä peruspäivärahalla, sillä “asuntolaina on onneksi maksettu ja lapsetkin lentäneet pesästä”.

Kuinka Kemi selviää?

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Eräs kuvaamistani nuorista kertoo, kuinka hän oli kolmea kuukautta ennen tehtaan lopetuspäätöstä saanut vakinaistettua sopimuksensa. Siinä välissä hän oli ehtinyt käydä pankissa ja synnytyslaitoksella.

Miten hänen kaltaisten käy? Kuinka Kemi selviää?

Metsä Groupin uusi biotuotetehdas työllistää rakennusvaiheessa, mutta suoria lisätyöpaikkoja se ei kaupunkiin valmistuessaan tuo. Yksi toive on saada alueelle pk-yrityksiä, kuten Metsäjätti-elokuvan nostattavassa loppukohtauksessa. Sellaista toimintaa on muun muassa Voikkaalla. Tai ehkä joku voisi vielä ostaa Stora Enson koneet, ja paperin tuotanto jatkuisi.

Tällaiset toiveet on kuitenkin haudattu jo esimerkiksi Myllykoskella, jossa kymmenen vuotta sitten suljetun tehtaan koneet on purettu ja tyhjiin halleihin etsitään yhä yhtä isompaa vuokralaista, joka pelastaisi kaiken.

Toistaiseksi Veitsiluodossa toimintaansa jatkaa ainoastaan viisikymmentä henkilöä työllistävä saha.

”Kerran talvessa joku auraa tien sinne”, yksi kuvaamistani työläisistä tuhisee.

Tanssit työväentalolla

Erään kuvauspäivän päätteeksi jään kuuntelemaan, kun neljän eläkeläismiehen karaokekerho kokoontuu työväentalolle. On elokuun viimeisiä lämpimiä päiviä ja äijäköörin ensimmäinen biisivalinta on Junnu Vainiota. Se kajahtaa komeasti stemmoissa.

Järjestelmä tarpeeksi on mua lypsänyt.

Luulen, että aika alkaa olla kypsä nyt.

Tulkaa viekää sitten vaikka tuhkat pesästä,

Mut' minä nautin kesästä.

Kotiin palattuani katson ottamiani valokuvia. Vaikka kulttuuri ympärillä on muuttunut, ovat tehdastyöläisen kasvot päällisin puolin niin kuin ennenkin: vuorotyön uurtamat, silti aina eloisat.

Aivan kuten Roland Barthes hämmästeli valokuvaa Napoleonin veljestä (“Katson silmiä, jotka ovat nähneet Keisarin!”), minä hämmästelen silmiä, jotka ovat nähneet ehkä niin Juri Gagarinin kuin Mauno Koivistonkin.

Ja kuten kaikki koskaan eläneet ihmiset ovat nähneet saman auringon, ovat kaikki Kemissä eläneet nähneet saman tehtaan, sen saman savun. Se perintö elää näissä kuvissa, näissä katseissa, näissä ihmisissä – työläisissä.

Esseen kuvat ovat Joel Karppasen luomia kuvansiirtoteoksia, jotka hän on valmistanut käyttäen materiaalinaan vanhoja arkistokuvia Kemistä ja Veitsiluodon tehtaalta.

Kirjallisuutta:

Barthes, Roland: Valoisa huone (Suomen valokuvataiteen museon säätiö 1985, suom. Martti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto)
Nousiainen, Miika: Metsäjätti (Otava 2011)

Ojajärvi, J., Sevänen, E, Steinby, L. (toim.): Kirjallisuus nykykapitalismissa – Suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin näkökulma (SKS 2018)
Pekkanen, Toivo: Tehtaan varjossa (WSOY 1932)

Haanpää, Pentti: Noitaympyrä (Otava 1956)

Ranciere, Jacques: Vapautunut katsoja (Tutkijaliitto 2016, suom. Anna Tuomikoski ja Janne Porttikivi)

Skeggs, Beverly: Elävä luokka (Vastapaino 2014, suom. Lauri Lahikainen ja Mikko Jakonen)

Sontag, Susan: Valokuvauksesta (Love-kirjat 1984, suom. Kanerva Cederstöm ja Pekka Virtanen)

Keskustelu