Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Mielipide

Laura Frimanin kolumni: Esko Valtaoja ei ole typeristä repliikeistään huolimatta antikristus

Toimittaja Laura Friman
Kuva: Ilmari Fabritius / Yle

Vaikka olen vihervassarimädättäjän arkkityyppi, olen myös tavallinen maakuntien nainen, joka kokee maailman muutoksen vähän rasittavana, kirjoittaa Laura Friman pohtiessaan sananvapautta.

Mitä minä taas tein väärin?

Seuraaja kritisoi minua tällä viikolla Instagram-videoideni liian pienestä fonttikoosta. Pikkuruinen teksti syrji ja sulki kuulemma ulos näkörajoitteiset lukijat. Mitä tein? Hermostuin tykönäni totaalisesti ja manasin, että sensitiivisyys on mennyt överiksi. Tämähän on nykyään ihan mahdotonta, saatana!

Tämä tulee monelle yllätyksenä: valveutuneisuus ei ole kenellekään helppoa. Olen vihervassarimädättäjän ja suvakkihuoran arkkityyppi, mutta fiinistä korkeakoulututkinnostani huolimatta olen myös ihan tavallinen suomalainen – varhaiskeski-ikäinen maakuntien nainen, joka kokee muutoksen vähän rasittavana siinä missä iltapäivälehtien kommentoijatkin.

Hermostuin ja manasin, että sensitiivisyys on mennyt överiksi.

Tämäkin on voitava sanoa ääneen. Sukupuolipronominit, ableismi, saamelaisten eksotisointi – minä olen ollut kaiken uuden keskellä aivan yhtä hukassa kuin ne juntit, joita paheksun ystävieni kesken.

Minun ja persumoukan ero on siinä, että pysähdyn noina hämmentävinä hetkinä ajattelemaan, että tunteeni eivät välttämättä ole totuuksia. Sen sijaan olen ylpeä siitä, että olen oppinut esittämään itselleni näissä tilanteissa tiukan kysymyksen: entä, jos olenkin väärässä?

Usein nimittäin olen. Siksi olen ymmärränyt, ettei minun kannata huutaa ensireaktiotani ääneen. Se on yllättävän helppoa. Pitää vain turpansa kiinni ja korkeintaan muistuttaa itseään siitä, että ihan kaikki uusi on aikanaan tuntunut liian oudolta ja vähän uhkaavalta.

Kukaan ei ole woke syntyessään. Me kaikki sähläämme, loukkaamme ja lipsauttelemme. Se on elämää. Suhtaudun jokaiseen lipsauttelijaan lempeydellä.

Tietämätön lipsauttelu on yksi asia, tahallaan loukkaaminen toinen.

Toisaalta: minulla on lempeyteen varaa, koska he harvoin aktivoivat omia traumojani. (Ymmärrän täysin, että vaikkapa Renaz Ebrahimille n-sanan paukauttaja rikkoo saman tien lempeät linssit silmiltä. Ja hei: jos turvattomuuden kokemus on sinulle naurettava tai vieras käsite, mene terapiaan ja kohtaa omat turvattomuuden kokemuksesi. Meillä jokaisella on niitä, ja ne aktivoituvat sopivissa tilanteissa.)

Tietämätön lipsauttelu on yksi asia, tahallaan loukkaaminen toinen. Vertailun vuoksi: Aleksi Valavuori ei lipsauttele, vaan harkitsee ja tykittelee. Pekka Pouta taas on liberaali buumeri, joka on ajan virtauksista paikoittain vähän pihalla.

Mutta tiesittekö mitä: edes Aleksi Valavuori ei ole pure evil. Hän on vain hupsu, hätääntynyt ihminen.

Nyt kun nimiä pudotellaan, niin jatketaan niillä. Jos jokin, kohuissa rasittaa niiden henkilöityminen yhteen syylliseen. Silloin keskustelun fokus sumentuu ja kaikki muuttuu merkityksettömäksi sörsseliksi. Kyse ei oikeastaan koskaan ole yksittäisestä ihmisestä.

Olen aivan varma, että Esko Valtaoja on viime viikot kironnut sitä, että rasistipellet ovat valjastaneet hänet vastentahtoiseksi keppihevoseksi kuvottavalle agendalleen.

Omalle viiteryhmälleni muistutukseksi: Esko Valtaoja ei nimittäin ole typeristä talk show -repliikeistään huolimatta antikristus, tai edes pahojen puolella, vaikka se olisikin yksinkertaisempaa. Hän voi yhä olla humaani, sivistynyt tyyppi, vaikka jäikin tämän kerran kiinni ajattelemattomuudesta. Me kaikki voimme olla näitä asioita yhtä aikaa.

Olen varma, että Valtaoja on viime viikot kironnut sitä, että rasistipellet ovat valjastaneet hänet keppihevoseksi.

Ei sillä, että en olisi itse koskaan sortunut mukaan pikacancelointikarnevaaleihin.

Kun kulttuuriväki päätti taannoin ristiinnaulita Janne Reinikaisen Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -transroolin takia, menin mukaan huutelemaan, koska halusin olla kuten kaikki muut – vaikka ajattelin salaa, että nyt en kyllä oikeasti tiedä, onko Janne Reinikainen niin ajattelematon tai hirveä ihminen kuin minulle kerrotaan.

Jälkikäteen hävetti, miten vähän otin itse asiasta selvää.

Kaiken kaikkiaan ansaitsemme kuitenkin kaikki armoa, sillä epävarmuus ja tietämättömyys ovat sietämättömiä tunteita, ja nyt niiden kanssa on vain pakko elää. Olisi niin kiva olla varma, ja varmasti oikeassa.

Minä en vieläkään ihan oikeasti tiedä, voinko kuunnella enää Michael Jacksonia tai rakastaa Woody Allenia. Kyllähän se raivostuttaa!

En myöskään tiedä, onko Afrikan tähti absoluuttisesti hirveä peli vai ei. Mutta tiedän sen, että en ole varma. Toisin sanoen on mahdollisuus, että peli on kuin onkin hirveä. Helvetistäkö minä sitä päätän, kun minulla ei ole mitään tekemistä Afrikan kanssa, seison vain muina naisina kolonialistien harteilla ja katselen pelilautaa voittajan vinkkelistä.

Enkä halua kuulla enää kysymystä siitä, eikö mitään saa enää sanoa.

Sen sijaan voin kuunnella ihmisiä, joita teema koskettaa. Se saattaa olla todella ärsyttävää, mutta ei silti kovin vaikeaa.

Enkä halua kuulla alkavana vuonna enää kertaakaan kysymystä siitä, eikö mitään saa enää sanoa. Saa, kyllä saa. Eikö mitä vain saa enää sanoa? Ei, ei saa. Ja tästä olen varma: se on meille kaikille ihan hyvä juttu.

Kulttuuricocktail Livessä keskustellaan sananvapauden kipupisteistä Suomessa. Vieraina ovat toimittaja Salla Vuorikoski ja sarjakuvataiteilija Ville Ranta. Suora lähetys keskiviikkona 15.12.2021 Yle TV 1:ssä ja Yle Areenassa klo 20 alkaen.

Lisää aiheesta Yle Areenassa

Keskustelu