Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Mielipide

Ville Hytösen kolumni: Epäluuloinen neuvostoihminen ei kuollutkaan – väkevä nykypopulismi vahingoittaa edistyksellisen Viron kehitystä

Kirjailija Ville Hytönen seisoo harmaan tiiliseinän edessä ja katsoo kameraan.
Kuva: Sari Casal / Yle

Neuvostokoneisto muovasi ihmisestä Homo sovieticuksen. Hänestä on tullut populismin tärkein käyttövara, kirjoittaa Virossa asuva kirjailija Ville Hytönen.

Kun asuin Tallinnan Koplin aikanaan pahamaineisessa kaupunginosassa, ajattelin miltei päivittäin Homo sovieticusta.

Alun perin Uusi neuvostoihminen oli ihanne, jota Neuvostoliiton ideologit rakensivat. Pyyteetön kollektivisti, jota puna-armeijan johtaja Lev Trotski kutsui yli-ihmiseksi.

Todellisuus muotoutui toiseksi.

Homo sovieticus, pseudolatinaversio Trotskin neuvostoihmisestä, oli sosiologi Aleksandr Zinovjevin käyttämä ironinen termi, joka kuvasi sosialistisen järjestelmän pilaamaa ihmistä. Ihmistä, joka ei luota mihinkään ja joka pyrkii nappaamaan aina pienen omansa kaikesta.

Ihmistyyppi elää edelleen. Minusta tuntuu, että näen hänet päivittäin. Hän on se, joka katsoo ohi, mutta tarkkailee. Hän on se, joka ei vastaa kohteliaisuuteen. Hän on se, joka juonittelee muutaman kolikon tähden. Hän tottelee ja rakastaa auktoriteettia.

Homo sovieticus on se, joka juonittelee muutaman kolikon tähden.

Kun Neuvostoliitto sitten kaatui, oli Viro betonirautaisen ja ruostuneesta teräksestä natisevan suurvallan menestynein osa. Tallinnassa oli jopa mainostoimistoja, formulatehtaita ja muotitaloja. Silti se oli kehitysmaa verrattuna länsimaisiin verrokkeihinsa. Itsenäisyyden alkumetrien kuukausipalkalla ei juuri saanut kuin ravintola-aterian Lontoossa.

Virolaiset alkoivat päättäväisesti rakentaa uutta yhteiskuntaa markkinatalousmalliin perustuen. Vanhoja kasaan ruostuneita tehtaita yksityistettiin ulkomaalaisille vaatimuksena niiden uudistaminen ja maahan sijoittaminen. Suurin osa yhteiskuntaa pyrki puristamaan itsestään kaiken, jotta kasvavalle polvelle elämä olisi helpompaa kuin puoluediktatuurissa kasvaneille.

Samalla koulutusjärjestelmää uudistettiin, jotta passiivinen, piittaamaton ja eristynyt neuvostoihminen katoaisi Virosta. Tuolloin nopeat kehitysaskeleet tuntuivat monista menevän liiallisuuksiin, mutta tulokset näemme nyt: nuoret virolaiset ovat avoimia, ystävällisiä, aktiivisia ja kansainvälisiä ihmisiä. Pisa-tulokset ovat maailman parhaita ja IT- ja alustafirmat jylläävät. Bolt, Wise, Skype, Toggl.

Vaikka Viro on edistyksellinen ja liberaali valtio, jokin piilevä oppositiovoima jarruttaa sen henkistä kehitystä.

Nuorten vanhemmista ei aina voi sanoa samaa. Ei niin, että se näkyisi ihmisestä heti, mutta ajan myötä uudesta iloisestakin tuttavuudesta saattaa paljastua pelokkaampia puolia. Hän ei luota valtioon; hän pelkää ulkomaalaisia; hän uskoo ennemmin uskomushoitoihin kuin lääkäreiden sanomaan; hän on piittaamaton muita ihmisiä kohtaan.

Asuttuani jo lähes kymmenen vuotta Virossa, maan syvin ristiriita hämmästyttää minua yhä. Vaikka Viro on monilta osin edistyksellinen ja liberaali valtio, jokin piilevä oppositiovoima jarruttaa sen henkistä kehitystä. Jokin sellainen, joka ei juuri vaikuta nuorisoon, mutta jättää monet keski-ikäiset ja vanhemmat kummalliseen menneisyyteen.

Nykyään puhutaankin useammin Homo post-sovieticuksesta, ihmisestä joka jäi Homo sovieticuksesta jäljelle, kun punainen imperiumi kaatui maahan ja pirstaloitui.

Homo post-sovieticus tuntee, että hänet on riistetty neuvostoajan epäkansalaisen maailmastaan, mutta kaipaa silti järjestyksen palauttamista. Häntä vaivaa se, että tilanteiden ja keskustelujen keskinäiset suhteet vaihtelevat. Hän pelkää arvoliberalismia, koska siinä ei voi olla varma mistään.

Hän kaipaa valtiota, joka tekee muuta kuin sanoo, sillä vaikka hän ei usko valtion sanaan, se tuo hänelle turvaa.

Homo post-sovieticus kaipaa järjestyksen palauttamista.

Entinen naapurini Jevgeni yritti minulle kerran humalapäissään kertoa, miten hän tunsi ennen kuuluvansa johonkin. Nuoruudessaan hän oli työläinen eikä mikään yhteiskunnan laidalla rokkia soittava pitkätukkainen toisinajattelija. Kun Neuvostoliitto kaatui, hän joutui sinne yhteiskunnan laidalle, vaikkei edelleenkään soittanut rokkia.

Tähän syrjäyttämisen tunteeseen ovat osanneet tarttua oikeistopopulistit, joista monet itsekin edustavat samaa sukupolvea. Populistit korostavat kollektiivista henkeä, joka kohdistuu kollektiivin ulkopuolisiin vihana ja katkeruutena. He puhuvat liiallisesta vapaudesta ja ylistävät nurkkakuntaisuutta ja muuttumattomuutta. Usein siihen liittyy myös neuvostokulttuuriin tyypillistä sovinismia.

Oman asuinmaani arkkipopulisti, entinen sisäministeri ja puoluejohtaja Mart Helme, on kutsunut Suomen pääministeriä myyjätyttöseksi, omaa presidenttiään “emotionaalisesti kiihtyneeksi naiseksi” ja kehunut itseään alfaurokseksi.

Se ei sinänsä ole ihme. Kyseinen herra toimikin neuvostoaikana valtion kirjakustantamon marxismi-lenismin osaston sekä Pioneer-lehden toimittajana.

Hän on täydellinen esimerkki Homo post-sovieticuksesta.

Lisää aiheesta Yle Areenassa

Keskustelu