Kulttuuricocktail kysyi taiteilija Juhani Palmulta kaikesta siitä, mistä häneltä ei yleensä kysytä – ja hän vastasi

Juhani Palmu on ollut viime vuosina julkisuudessa lähinnä terveys- ja talousongelmiensa vuoksi. Tavoitteena oli kohdata hänet tässä haastattelussa taiteilijana – ei niinkään julkisuuden henkilönä, kirjoittaa Tuomas Karemo.

Juhani Palmun taiteessa on kiehtovaa sen poikkeuksellisen ristiriitainen vastaanotto. Palmun parhaimpina vuosikymmeninä eli 1980– ja 90-luvuilla hänen teoksista saatettiin pulittaa helposti kymmeniä tuhansia markkoja.

Jo tuolloin museoväki piti häntä latomaalauksien mainosmiehenä – aivan kuin kuvataiteilijat olisivat tarvinneet oman rennyharlininsa, ulkomailla menestyneen suomipojan, jonka taiteelliselle tasolle voi naureskella.

Olin haaveillut pitkään Palmun haastattelusta. Tapaaminen oli toteutumaisillaan viime talvena, kunnes taiteilijan vaimo Leila Palmu vastasi puheluuni: “Haastattelu ei tule onnistumaan, koska Juhani on syttynyt uudestaan palamaan!”

Olin varma, että Palmu kuolee. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaikka hänen sydämensä pysähtyi tulipalon jälkeen kahdesti ja raajoja on amputoitu.

Haastattelu toteutui syystalvella. Pidin ehtona sitä, ettei Palmu ole voimakkaasti lääkittynä haastattelua tehtäessä. Istuin kaksi päivää hänen vierellään ja sytyttelin keskustelun ohessa taiteilijan pikkusikaria.

Tuomas Karemo: Aloitetaan lopusta. Pelkäätkö kuolemaa?

Juhani Palmu: En. Haluan elää, parantua ja maalata.

TK: Miten haluaisit kuolla?

JP: Taiteilija Onni Ojaa lainatakseni: “Hiljaisuudessa ja omenoiden tuoksussa.”

TK: Tuo on kauniisti sanottu. Eikö siteeraamasi Onni Oja (1909–2004) opettanut sinua, kun olit nuori taiteilija?

JP: Kyllä. Opin häneltä paljon hiljaista tietoa, mutta myös käytännön juttuja maalaamisesta 1970-luvulla. En laittanut teoksiini vuosilukua signeeraukseni viereen, koska Ojakaan ei laittanut. Hän opetti minulle, että maalauksessa komposition pitää olla oikeassa suhteessa työn värimaailman kanssa. Hän antoi myös tärkeän ohjeen: lopeta liika yrittäminen.

TK: Mitä hiljainen tieto on?

JP: Sellaista, minkä voi oppia vain silloin, kun kohtaa Ojan kaltaisen mestarin kasvotusten. Taidekoulusta voi saada ihan hyvän pohjan tekemiselleen. En missään tapauksessa väheksy taidekouluja, oikeastaan päinvastoin. Mutta hiljaisen tiedon saa vain olemalla lähellä kahden kesken, elämällä toisen vaikutuspiirissä ja oppimalla tämän olemuksesta. En haluaisi kuulostaa turhan salaperäiseltä, mutta joitain taiteen tekemiseen liittyviä asioita on vaikeaa pukea sanoiksi. Ja toisaalta, hiljainen tieto on hiljaista sen vuoksi, ettei sitä pysty kuvaamaan sanoin toisin kuin jotain teknisempää seikkaa maalauksessa.

TK: Entä mikä oli tuon taustalla, ettet merkinnyt Ojan esimerkkiä noudattaen vuotta maalauksiisi. Ja mitä hän tarkoitti liialla yrittämisellä?

JP: Uskoisin Ojan tarkoittaneen sitä, että kaltaiseni nuori taiteilija yliyrittää, vakuuttelee liikaa siveltimen vedoillaan, painottaa ja briljeeraa. Hän yritti mielestäni viestittää, että voisin rauhoittaa tekemistäni ja luottaa enemmän itseeni. Mitä tulee vuoden merkkaamatta jättämiseen, niin Oja sanoi, että mitä suotta merkkaamaan vuotta tauluun – pitäähän tutkijoille jättää edes jotain selvitettäväksi.

TK: Millaisen ohjeen itse haluaisit antaa nuorelle taiteilijalle?

JP: Jos haluat tehdä taidetta, niin siitä vaan rohkeasti tekemään. Nuoren taiteilijan pahin virhe on se, ettei pidä näyttelyitä, tuo itseään esiin tai käy muiden näyttelyissä. Vain näin toimimalla voi oppia ja saada vastakaikua. Pitäisi myös muistaa, että taidemaalari on vaikuttaja. Kuvilla on valtava vaikutus ihmisiin.

TK: Kerro vielä, miksi hakeuduit Onni Ojan seuraan.

JP: Voisit yhtä hyvin kysyä, miksi hakeuduin aikoinaan Reidar Särestöniemen, Kalervo Palsan tai Veikko Vionojan seuraan. En osaa tarkalleen sanoa. Ehkä halusin vain tutustua heihin? Juttelin heidän kaikkien kanssa menneistä ajoista, paikkakunnalla asuneista ihmisistä ja jotain taiteen tekemisestä.

TK: Mutta kai sinulla oli jokin agenda mielessäsi, jotain, mitä halusit heiltä?

JP: Ei ollut. Halusin vaan kokemuksen.

TK: Tuo tuntuu jossain määrin vieraalta ajatukselta. Voi olla, että puhun nyt vain omasta puolestani, mutta jos lähestyn töihin liittyen jotain ihmistä, haluan häneltä jotain.

JP: Olisikohan tässä asiassa tapahtunut joku muutos noista ajoista? Ei tapaamisiin liittynyt tuolloin mitään sen erikoisempia piiloagendoja tai takataskuun kätkettyjä ehdotuksia. Sitä vaan tavattiin.

TK: Millainen oli lapsuudenkotisi?

JP: Samanaikaisesti turvallinen ja turvaton. Perheemme ei ollut vähävarainen, eikä vanhemmillani ollut suuria ongelmia. Isäni oli kääntynyt Jehovan todistajaksi ja äitini kuului helluntailais-karismaattiseen liikkeeseen, Filadelfiaan. Vanhempani pysyivät loppuun asti yhdessä, vaikka äitini ei kai koskaan hyväksynyt isäni uskontoa. Asuimme suunnilleen kymmenen ensimmäistä vuotta Ruotsissa, Nyköpingissä.

TK: Kerro vanhemmistasi.

JP: Äitini ei koskaan pussannut eikä pitänyt minua sylissään. Hän oli Helsingin ruotsinkielisiä – se kertonee hänestä olennaisen. Isäni oli puolestaan kamalan ankara. Hän pani minut ja veljeni piirtämään joka päivä, kun olimme pieniä. Hän ei koskaan kehunut meitä. Illalla töistä palattuaan hän katsoi piirustuksemme ja etsi niistä vain virheet. Pyyhekumia ei saanut käyttää, kaikki piti piirtää uudestaan. Veljestäni tuli oikein hyvä taidemaalari, mutta hän kuoli paleltumalla juovuksissa lumihankeen. Kaipaan häntä edelleen.

TK: Anteeksi, tämä saattaa kuulostaa kamalalta, mutta näen jotain hyvää siinä, ettei isäsi koskaan kehunut sinua.

JP: On siinä jotain perää, kun ajatellaan tekniikan hiomista ja taitoa. Ei ole hyväksi kehua liikaa, koska taiteessa ja elämässä muutenkin itsekriittisyydestä on paljon hyötyä. Toisaalta vanhempieni kriittisyydestä ollut myös haittaa, kuten se, etten pitkään aikaan luottanut itseeni. Koulussa sain kuvaamataidosta kasia ja ysiä. Kun isäni näki ensimmäiset tauluni, hän sanoi, että ollaan vielä melko kaukana Rembrandtista.

TK: Miten sinusta tuli taiteilija?

JP: Olin tehnyt mainosmiehen ja uskonnonopettajan töitä päälle parikymppiseksi asti. Sitten eräänä yönä näin unen, jossa minulle kerrottiin, että minusta tulee taiteilija. Se oli hyvin kirkas ja selkeä uni. En ole nähnyt mitään sellaista sen jälkeen enkä sitä ennen. Koen, että vasta tuolloin olin valmis taiteilijaksi.

TK: Mitä tarkoitat?

JP: Minulla oli maalausvälineet jo hankittuina, ja olin tehnyt jonkin verran taidetta läpi nuoruuteni. En kuitenkaan ollut ajatellut ennen mainitsemani unen näkemistä, että minusta oikeasti voisi tulla taiteilija. Näin jälkikäteen koen, etten ollut ennen unta valmis. Ehkä myös isäni negatiiviset kommentit olivat vaikuttaneet asiaan. Samoin mainosmiehen ja uskonnonopettajan töiden tekeminen, vaikka lopulta ne molemmat liittyvät taiteeseeni.

TK: Miten?

JP: Mainosmiehen työssä tulin piirtäneeksi ja suunnitelleeksi paljon, se loi rutiinia. Toisekseen aika pian sen jälkeen, kun aloin maalata, aloin myös myydä maalauksia autoni takakontista ajaessani pitkin Pohjanmaata. Uskonnonopettajan työ liittyi puolestaan paljon Raamattuun ja Jumalaan, joita olin tutkinut vuosia.

TK: Kotisi oli hyvin uskonnollinen kaikesta päätellen, ja olen lukenut sinun irtautuneen nuoruudessasi Jehovan todistajista. Missä opiskelit Raamattua ja Jumalaa?

JP: Vankeudessa. Kuuluin siis vielä nuoruudessani Jehovan todistajiin. Sain vankeustuomion kieltäytyessäni asepalveluksesta 1960-luvulla. Tuomioni kesti kolme vuotta – siinä oli hyvin aikaa lukea Raamattua ja pohtia Jumalaa.

TK: Pitkä tuomio! Miksi erkaannuit Jehovan todistajista?

JP: Se prosessi liittyy osittain tuohon pitkään tuomiooni. Aloin lukea aikani kuluksi kaikenlaista muutakin hengellistä kirjallisuutta. Tämän lisäksi aloin seurata ympäröivää maailmaa. Eräänä päivänä päätös tuntui selvältä, ja kirjoitin heille kirjeen, jossa luki suunnilleen näin: “Suomessa on uskonnonvapaus. Haluan olla vapaa. Älkää häiritkö minua enää tämän jälkeen.” Isäni ei hyväksynyt päätöstäni.

TK: Millainen suhde sinulla on ollut sittemmin Jumalaan?

JP: Jumalaan olen uskonut aina vahvasti, se asia ei ole muuttunut miksikään. Tunnen myös Vanhan testamentin aika hyvin ja haaveilen paraikaa, että pääsisin maalaamaan Vanhasta testamentista tuttuja hahmoja kuten Abrahamin. Mielestäni Raamattu on onnistunut kirja, mutta ihmiskunta aika epäonnistunut. Kirjan opetukset eivät ole menneet perille.

TK: Palaisin vielä uneesi, jossa joku kertoi, että sinusta tulee taiteiija. Oliko uneesi ilmestynyt hahmo Jumala?

JP: Tuskin. En muutenkaan usko siihen, että Jumala puhuisi taiteilijan kautta tai vaikuttaisi suoraan taiteilijaan tämän tehdessä taidetta. Michelangelo saattoi maalata Sikstiiniläiskappelia hengellisessä tilassa, mutta en usko, että Jumala on ollut siinä sen enempää läsnä. Jumala on korkeampi asia. Sikstiiniläiskappeli on mielestäni maalaustaiteen suurin saavutus, siksi mainitsin sen.

TK: Miten kuvailisit omaa olotilaasi, kun maalaat?

JP: Hyvin levolliseksi. Olen ollut mielestäni maalaajana ahkera, kurinalainen ja olen pystynyt puhumaan maalatessani puhelimessa pitkiäkin aikoja kaikenlaisia asioita samalla hoitaen. Voitko sytyttää sikarini?

TK: Totta kai. Millainen sikarointihistoriasi on?

JP: Poltin elämäni ensimmäisen sikarin Haitissa. Sain monta nikotiinimyrkytystä alkuvaiheessa, kun poltin liian innostuneesti. Haitissa on ollut hienoa käydä, koska siellä kaikki on voodoota. Sikareita, konjakkia, voodoota… Kysyin kerran yhdeltä oppaalta, että keitä oli mukana äskeisessä voodoomenossa. Hän vastasi, että yksi heistä oli paikallisen yliopiston professori. Haitilaisessa on vähän samaa kuin Lapin ihmisessä – paljon taikauskoa, ja luonnon merkitys elämässä on hyvin suuri.

TK: Osallistuitko itse voodoomenoihin?

JP: En. En usko voodoohon.

TK: Mihin sitten uskot?

JP: Vuorisaarnan kohtaan, jossa sanotaan, että etsikää Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen.

TK: Sinulta on amputoitu vasemmasta eli maalauskädestäsi sormet. Olet syttynyt palaamaan kahdesti, sydämesi on pysähtynyt kahdesti ja sinulla on virtsarakon syöpä. Onko uskosi Jumalaan ja siihen, että huomispäivä pitää itsestään huolen, ollut koetuksella?

JP: On ollut. Mutta usko ei ole kuitenkaan sammunut. En ole mielestäni tehnyt elämässäni kauheita vääryyksiä, mutta asiani ovat menneet välillä pieleen. Nyt yritän opetella maalaamaan oikealla kädelläni ja säilyttää uskoni.

TK: Mitkä asiat sinulla ovat menneet pieleen?

JP: Niistä en haluaisi puhua.

TK: Missä kolkissa maailmaa olet viihtynyt parhaiten?

JP: Los Angelesissa. Se on iso ja toimiva paikka, jossa on paljon positiivisia ihmisiä. Nizzassa asuin pitkään 1990-luvulla ja siellä viihdyin hyvin, koska sain elää ja työskennellä siellä lähes täydessä vapaudessa. Nizzaan kaipaan edelleen. Siihen yhteiskuntaan ei ollut helppoa päästä sisään, mutta elämä oli helppoa siellä. Siellä on muuten edelleen omistamani Rolls Royce erään taksimiehen tallissa.

TK: Mikset ole myynyt Rolls Royceasi? Sinulla on ollut käsittääkseni paljon taloudellisia ongelmia viime vuosina.

JP: Koska minun ei tarvitse. Siellä se odottaa ja pysyy säilössä.

TK: Kumpi tuoksuu sisältä paremmalta, Rolls vai Mersu?

JP: No kyllähän nyt Rolls. Rollsilla ajaminen on juhlavaa. Ostin Rollsini Monacosta vuonna 1997, kun näin siitä lehti-ilmoituksen.

TK: Onko suomalaisuudesta ollut sinulle hyötyä maailmalla?

JP: On. Suomalainen pärjää missä vain. Meillä on halu oppia ja samaistua. Ruotsalaisilla ei ole tällaista kykyä, koska he ovat valmiiksi niin amerikkalaisia. Ei heillä ole sellaista uteliaisuutta ja kykyä kiinnostua muista kulttuureista.

TK: Miksi aloit maalata latoja ja pohjalaisia pihoja?

JP: Koska se tuntui oikealta. Hieman samasta syystä miellyin maalaamaan maalaisia ja körttejä. Niissä on jotain niin hiljaista ja alkuperäistä, teeskentelemätöntä. Ajoin valtavan pitkiä matkoja löytääkseni sopivia pihoja. Aika nopeasti aloin saada myös asiakkaita, ja siitä se vaan lähti. Muistelen, että pyysin ensimmäisestä myymästäni työstä 400 markkaa, mutta ostaja tinkasi sen 200 markkaan.

TK: Entä miksi olet niin mieltynyt siniseen väriin?

JP: Koska siinä värissä kaikki on pysähtynyt. Sininen on lempivärini.

TK: Mikä taulusi on kaikista juhanipalmumaisin?

JP: En muista sen nimeä nyt, mutta se löytyy erään taidettani esittelevän kirjan kannesta. Myin kyseisen taulun vuonna 1986 Keke Rosbergille 160 000 markalla.

TK: Mitä piirrettä arvostat eniten ihmisissä?

JP: Tähän varmaan kuuluisi sanoa, että rehellisyyttä, mutta ei se ole aivan niin. Jos ajattelen vaikka suuresti arvostamaani Kirsti Paakkasta, niin hänellä oli kaali kunnossa. Nyt kun mietin häntä ja ihmisten parhaita puolia, niin kai se on se, ettei ole noussut kusi päähän. Että osaa olla kaikesta menestyksestä ja älystä huolimatta tavallinen ilman, että on harjoitellut esittämään tavallista tieten tahtoen.

TK: Yksi ihmisiin ja samalla taiteeseesi liittyvä teema on kommunikaatio. Olet maalannut paljon ikiaikaisia symboleja ja hakenut ideioita vanhoista kalliomaalauksista sekä pohtinut ihmisen suhdetta kuvaan. Miten innostuit kommunikaatioon liittyvistä kysymyksistä?

JP: Luettuani mainosmiehenä ollessani Osmo A. Wiion kirjan Ymmärretäänkö sanomasi? (1968). Siinä on paljon kommunikaatioon liittyviä olennaisia kysymyksiä esimerkiksi ymmärretyksi tulemisesta, symboleista ja kuvanlukutavoista.

TK: Voiko ihminen tulla mielestäsi ymmärretyksi?

JP: Ei voi.

TK: Eli myöskään mies ja nainen eivät voi koskaan ymmärtää toisiaan?

JP: Eivät, ainakaan oman kokemukseni perusteella. En tiedä, miksi näin on. Ymmärsin jo hyvin varhain, etten voi koskaan ymmärtää naisia ja naiset minua. Olen ollut kuitenkin täysin riippuvainen naisista. Ilman nykyistä vaimoani Leilaa en olisi pärjännyt hetkeäkään.

TK: Miksi olet kuitenkin ollut aina jonkun naisen kanssa, vaikka olet tajunnut jo nuorena, ettet voi ymmärtää naisia eivätkä he sinua?

JP: Jälkeenpäin näyttää varmaan siltä, että olen ollut aina jonkun kanssa. Niin kuin olenkin – olen ollut naimisissa kuudesti. Naisen kanssa on vaan niin kamalan kivaa olla. Sitä menettää hirveästi elämästä olennaisia asioita, jos ei ole jonkun toisen kanssa. Vaikkemme ymmärrä toisiamme, meillä voi olla kivaa ja voimme kokea parasta, mitä elämä voi tarjota.

TK: Puhutaan rahasta. Mainitsit tuossa aiemmin taulujesi hintoja, jotka näytät muistavan hyvin. Millainen suhde sinulla on rahaan?

JP: Raha tekee onnelliseksi. Tavallisen ihmisen mahdollisuudet muuttuvat paremmiksi rikastuessa, ja samalla saa vapautta. Kyllä taloudellisesti menestyneen taiteilijan tulee hyväksyä ja iloita rahoistaan. Niin minä ainakin tein. Olihan se hienoa ajella Nizzassa Rollsilla, tehdä taidetta ja olla vapaa. En ollut Nizzassa asuessani juuri missään tekemisissä Suomeen päin.

TK: Suomalaiset ovat tainneet olla aika kateellisia sinulle rehvakkaasta elämäntyylistäsi ja myöhemmin nauttineet, kun sinulla on mennyt taloudellisesti huonosti.

JP: Aika kateellisia? Se, että suomalaiset ovat kateellisia on enemmän kuin totta. Kun asuin Helsingissä, ihmiset aina halusivat minulta tai minusta jotain. Hyvin vähän oli sellaista pyyteetöntä elämää, johon ei olisi liittynyt hyötymisen halua. Täällä Alahärmässä on parempi olla.

TK: Onko sinua pyydetty mukaan politiikkaan?

JP: Kyllä, erityisesti keskusta ja kokoomus ovat lähestyneet.

TK: Kumman valitsisit?

JP: Otan mieluummin kuulan kallooni kuin valitsen noiden kahden välillä. Minulla ei ole mitään keskustaa tai kokoomusta vastaan, mutta politiikkaa vastaan on. En halua mukaan siihen.

TK: Mikä sinulle on nyt luksusta?

JP: Ihan peruselämä, pikkusikarit ja konjakki.

TK: Miksi sinulla alkoi mennä 2000-luvun mittaan taloudellisesti huonosti?

JP: Kansainvälinen taidekauppa hiljeni. Olin laman aikana sitkeä tekijä ja supistin menojani. Laman jälkeen minulla meni vielä oikein hyvin, mutta sitten alkoi pitkä huonompi kausi.

TK: Entä taiteesi arvostus?

JP: Siitä muut osaavat sanoa paremmin. Ainakaan apurahoissa mitattuna arvostukseni ei ole ollut kummoista – en ole saanut elämäni aikana yhden ainutta apurahaa. Ehkä taiteen arvostukseen vaan kuuluu ylä- ja alamäet. Onhan vaikkapa Eero Nelimarkan ja Onni Ojan taulujen hinnat olleet jo pitempään laskussa huutokaupoissa. Teosteni hinnat ovat alkaneet taas hieman nousta. Olen kuitenkin itse tyytyväinen koko tuotantooni. Minulla on rauha taiteeni kanssa, koska koen olleeni johdatuksessa. Paitsi kyllähän minua painaa tekemättömät taulut. Niiden takia halusin pois sairaalasta ja parantua, vaikka olin puolikuollut.

TK: Mitä haluaisit saada vielä aikaiseksi?

JP: Kunhan saisin vain maalata – vaikka sitten niitä Vanhan testamentin hahmoja ja ylipäänsä kesken jääneitä teoksia. Tarvitsen siinä kuitenkin vaimoni Leilan apua. Hän tekeekin hieman teosteni pohjia.

TK: Mitä tarkoitat pohjien tekemisellä?

JP: Raskaampia työvaiheita ja sellaista materiaalin käsittelyä, johon minun voimani eivät riitä. Teen kuitenkin valtaosan ilman muuta.

TK: Mistä olisit halunnut puhua – jäikö meillä joitain asioita käsittelemättä?

JP: Kyllä jäi. Millaisesta perheestä sinä tulet ja mistä olet kotoisin?