Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

27-vuotias Maria Kallio sai tuomion seksistä, kuten monet 1800-luvulla – mormonit rahoittavat asiakirjojen digitointia, jotta sielut pelastuisivat

Tutkija lukee vanhaa kirjaa
Kuvateksti Maria Kallio-Hirvonen johtaa Kansallisarkistossa hanketta, jossa tuomiokirjoja on annettu tekoälyn tulkittavaksi.
Kuva: Joel Karppanen

Kansallisarkiston tuomiokirjahaku paljastaa, minkälaista elämä oli 1800-luvulla. Tätä varten Suomessa työskentelevät italialaiset ovat valokuvanneet miljoonia historiallisten asiakirjojen sivuja.

27-vuotias piika Maria Kallio kuunteli vuonna 1852, kun oikeussalissa puhuttiin hänen kunnollisuudestaan. Pohjanmaan Isossakyrössä oli menossa käräjät – paikallinen Vaismaan suvun tila oli väliaikaisesti muutettu oikeussaliksi.

"Maria Jaakontytär Kallio on käynyt ehtoollisella ja hän on maineeltaan nuhteeton", syyttäjä luki kaikkien edessä. "Mutta hän on 29. heinäkuuta 1851 Isossakyrössä synnyttänyt aviottoman lapsen." Ja tästä Kallio oli nyt tuomiolla.

Heti oikeudenkäynnin aluksi Kallio myönsi teon. Kyllä, hän oli synnyttänyt lapsen, mutta asiassa oli toinenkin osapuoli, ja isän tulisi nyt Kallion mielestä maksaa myös lapsen elatus. Hänen mukaan isä oli Jaakko Varsanpää, jonka perheen palveluksessa Kallio oli ollut.

Alkoi oikeudenkäynti, joka oli vaiherikas.

Suuri arkistohuone, jonka seiniä peittävät ruskeakantiset kirjat useaemmassa kerroksessa. Seinien vierellä menevät myös metalliset rappuset, jotka johdattavat eri kerroksiin. Lattiatasolla on työpisteitä.
Kuvateksti Kansallisarkiston tutkijasalin seiniä kiertää tuhansien renovoitujen tuomiokirjojen kokoelma. Arkiston kokoelmissa on tuomiokirjoja 1600-luvun alusta lähtien.
Kuva: © Joel Karppanen

Tutkija Maria Kallio-Hirvonen lehteilee Helsingin Kansallisarkiston tutkijasalissa tuomiokirjaa vuodelta 1852. Toisen Maria Kallion, 1800-luvulla eläneen piian, tarina on kirjattu sivuille kauniilla kursivoidulla käsialalla ruotsiksi.

– Täällähän on hirvittävä määrä todistajia, Kallio-Hirvonen sanoo, kun hänen sormensa kulkee tekstirivejä pitkin.

– Epäselvää on, kenen kanssa hän on oikeasti maannut.

Helsingin Kansallisarkiston tutkijasalia voisi kutsua yhdeksi suomalaisen oikeushistorian pyhimmistä paikoista. Salin seiniä kiertää tuhansien ruskeiden nahkakantisten kirjojen rivistö, joihin on kirjattu oikeudenkäyntitietoja satojen vuosien takaa.

Hallinnollisen historian ylläpitäminen on demokratian vaalimista.

― Maria Kallio-Hirvonen

Kirjoja kutsutaan renovoiduiksi tuomiokirjoiksi. Ne sisältävät puhtaaksikirjoitettuja pöytäkirjoja, joita alioikeudet ovat lähettäneet hovioikeuteen.

Kirjoja on yli 30 tuhatta kappaletta. Päällekkäin pinottuna kirjapino nousisi kolmen kilometrin korkeuteen.

Tuomiokirjojen yksityiskohdat ovat tarkkoja. Kallion oikeustapauksesta on kirjattu, kuinka yhteensä viisi todistajaa käy vuorotellen kertomassa näkemyksensä siitä, kenen kanssa Kallio on maannut.

Oikeudenkäynnissä kuultiin talonpojan vaimoa, toista piikaa, talonpojan poikaa ja yhtä eläkeläistä. Renki tuli paikalle todistajaksi, mutta lopulta häntäkin syytettiin salavuoteudesta.

Ainakin puoli metriä paksu, aivan kuprulle vääntynyt vanha kellastunut kirja hyllykössä.
Kuvateksti Pohjoispohjanmaalainen tuomiokirja vuodelta 1804.
Kuva: © Joel Karppanen

Maria Kallio-Hirvonen on viimeisten vuosien ajan johtanut Kansallisarkiston hanketta, jossa tuomiokirjoja on annettu Itävaltaan tekoälyn tulkittavaksi. Keinoäly on opetettu lukemaan käsinkirjoitettua ruotsia. Taustalla on EU-projekti, jonka tavoitteena on saada arkistoja saavutettavammiksi.

Nyt kuka tahansa voi tarkistaa Kansallisarkiston verkkopalvelusta sanahaulla, minkälaisia rikoksia 1800-luvulla on tehty. Jos haluat vaikka etsiä, minkälaisia rikoksia nimikaimasi ovat tehneet, se onnistuu.

Haun avulla löytyy ilmoitus-, rikos- ja riita-asioita vuosilta 1810–1870: aineistona on yli kolme miljoonaa aukeamaa tuomiokirjoista. Kaikkein krouveimmat rikokset, eli esimerkiksi kuolemaantuomioon johtaneet, eivät ole mukana.

Pääset palveluun täältä. Keinoäly ei ole ihmisen veroinen lukija. Se tekee siis virheitä, mutta osaa yllättävän hyvin tulkita käsinkirjoitettua tekstiä.

– Tuomiokirja-aineistossa on koko elämän kirjo. Se on hirmu hedelmällinen tutkimusaineisto, Kallio-Hirvonen sanoo.

Ajatuksena on, että tulevaisuudessa joku voisi nopealla verkkohaulla etsiä vaikkapa tiedot kaikista 1800-luvun alun murhapoltoista halutessaan.

Kiharahiuksinen ja silmalasipäinen mies pitää kädessään paksua kirjaa, jonka sivut ovat kuprulla ja kellertyneet. Miehellä on päällään työessu, takana näkyy hyllyllä samanlainen kirja.
Kuvateksti Walter Menegazzi on työskennellyt Suomessa vuodesta 2018. Hänellä on sormissaan kumisuojat, koska paperien lehteily päivästä toiseen rikkoisi muuten ihon.
Kuva: © Joel Karppanen

Italialainen valokuvaaja Walter Menegazzi oli tammikuussa 2018 laskettelemassa Dolomiiteilla, kun hän sai poikkeuksellisen työtarjouksen.

Puhelimessa oli italialaisen Greyscale-yrityksen perustaja. Yritys etsi työntekijää Suomeen, jossa oli alettu valokuvata vanhojen tuomiokirjojen sivuja.

– Oli keskiviikko, ja töissä piti olla jo seuraavana maanantaina. Sanoin, että anna vuorokausi harkinta-aikaa.

Meni muutama tunti, ja Menegazzi otti paikan vastaan. Nyt hän on lähes neljä vuotta valokuvannut asiakirjoja Suomessa.

– Joskus juna kulkee aseman ohitse, ja kyytiin on hypättävä.

Nuori tummahiuksinen ja silmalasipäinen nainen työskentelee valopöydän äärellä.
Kuvateksti Napolista kotoisin oleva Sofia Avella on valokuvannut tuomiokirjoja Helsingissä syyskuusta saakka. Hän on aiemmin työskennellyt hammashoitajana.
Kuva: © Joel Karppanen

Menegazzi kertoo puhelinsoitosta Pohjoisrannassa sijaitsevassa huoneessa, jota voisi kuvailla pieneksi valokuvatehtaaksi. Huoneessa kuuluu jatkuva suljinääni, joka tulee valopöytien ylle asetetuista kameroista.

Menegazzi ja kaksi muuta italialaista, eli Alessandra Chiarlo ja Sofia Avella valokuvaavat vuodessa noin miljoonan aukeaman verran suomalaisia tuomiokirjoja. He laskevat työn metreissä: viikkotahti on 5–10 metriä sivuja. Nämä sivut päätyvät sitten tekoälyn tulkittaviksi.

Kukaan heistä ei lue ruotsia, jolla kirjat on kirjoitettu. Tämä on Menegazzin mukaan hyvä asia: aikaa ei ainakaan mene hukkaan tekstiin uppoutuessa. Kirjojen käsiala on hänen mukaansa kaunista, vaikka hän ei tiedä, mitä niissä lukee. Joskus niissä on pieniä, kauniita piirroksia.

Italialaisten työn rahoittaa yhdysvaltalainen mormonijärjestö Family Search.

Mormonit ovat maailmanlaajuisesti merkittävässä asemassa arkistojen digitoinnissa. Suomessa kävi jo 1950-luvulla mormoneita kuvaamassa oikeusasiakirjoja mikrofilmille: mikrofilmirullia on kutsuttu "mormonirulliksi".

Syynä on se, että mormonit uskovat siihen, että kuolleidenkin sielut voidaan pelastaa kastamalla: siksi uskontokunnan jäsenet etsivät ympäri maailmaa edesmenneiden sukulaistensa tietoja.

Kansallisarkisto ei siis maksa valokuvausurakasta. Sopimus on seuraavanlainen: Family Search maksaa valokuvaajien palkat ja saa käyttöönsä asiakirjat ja niissä olevat nimitiedot. Kansallisarkisto saa myös kuvat itselleen.

Ainakin puoli metriä paksu satoja vuosia vanha kirja on asetettu valopöydälle. Valopöydän päällä on kamera metallipidikkeessä.
Kuvateksti Tuomiokirjat valokuvataan valopöydällä, jonka päälle on asetettu kamera. Menegazzi puhuu kuvista "klikkeinä", koska kameran suljinääni kuulostaa siltä. Vuosittain klikkejä kertyy noin miljoona.
Kuva: © Joel Karppanen

On osin tuuria, että renovoidut tuomiokirjat ovat tallella, Maria Kallio-Hirvonen sanoo. Suurin osa kokoelmasta ehdittiin siirtää 1800-luvun alussa Turusta Helsinkiin ennen Turun paloa. Kokoelma on suhteellisen ehyt.

Kansallisarkistossa tunnetaan asiakirjavarkaustapauksia. Yksi pitkäkyntisistä on Wilhelm Gabriel Lagus, eli entinen Helsingin yliopiston rehtori. Lagus lopulta testamenttasi varastamansa asiakirjat takaisin arkistolle. Kallio-Hirvonen ei tiedä, että tuomiokirjakokoelmasta olisi varastettu sivuja.

– Koko Suomen hallinnollinen historia on arkistolla. Sen ylläpitäminen on demokratian vaalimista, Maria Kallio-Hirvonen sanoo.

Arkistotutkimuksella on ollut käytännön vaikutuksia ihmisten elämään. Esimerkiksi kun 1970-luvulla maksettiin punavangeille korvauksia, heidän nimensä löytyivät Kansallisarkiston aineistosta.

Arkisto tulee mitä luultavimmin näyttelemään vielä isoa osaa myös saamelaisten totuus- ja sovintokomissiossa. Lokakuussa perustettu komissio selvittää saamelaisten kohtaamia vääryyksiä.

Historiantutkija Mirkka Lappalainen sanoo, että tuomiokirjat ovat ainutlaatuinen lähde tutkijoille. Hän epäilee, että uudesta sanahausta on etenkin hyötyä sukututkijoille.

– Lähes kaikki, mikä tiedetään maaseudun asioista 1600- ja 1700-luvuilla, perustuu tuomiokirjoihin ja verotusaineistoihin.

Mies käsittelee arkistosalissa kaulahuivi kaulallaan vanhoja asiakirjoja. Ikkunasta näkyy, että ulkona on hämärää.
Kuvateksti Jarmo Ruhanen käsittelee vieremäläisiä kansakouluasiakirjoja 1900-luvun alusta Kansallisarkiston tutkijasalissa.
Kuva: © Joel Karppanen

Piika Maria Kallion tuomio oli kova: hänen piti maksaa salavuoteudesta ensin sakkoja valtiolle, sen jälkeen kirkolle.

Suomalainen oikeusjärjestelmä perustui tuomion aikaan Ruotsin valtakunnanlakiin vuodelta 1734, mikä tarkoitti, että esiaviollinen seksi oli rikos Jumalan järjestystä vastaan. Valtakunnanlaissa luki, että sakot kertautuvat seksikertojen myötä.

Maaseutukäräjät olivat 1800-luvulla monipäiväisiä tapahtumia ja yhden päivän aikana käsiteltiin monta tapausta. Käräjien aikaan myös juhlittiin, ne olivat varsinaisia kokoontumisajoja.

On siis luultavaa, että oikeussalissa oli kuulolla paljon ihmisiä. Tutkijatohtori Pasi Saarimäki Jyväskylän yliopistosta kuitenkin arvelee, että salavuoteusoikeudenkäynnit eivät välttämättä olleet yksinomaan nöyryyttäviä. Saarimäki on väitellyt esiaviollisesta seksistä 1800-luvulla.

– Tavallinen kansa ei välttämättä pitänyt salavuoteutta mitenkään pahana asiana. Sitä tapahtui, ja ihmiset hyväksyivät sen, Saarimäki sanoo.

Iäkäs mies työskentelee lasiseinän takana pöytälampun valossa. Lasiseinän edustalla näkyvät arkistohuoneen tuoleja.
Kuvateksti Stefan Backlundilla on viisi vuotta ollut työhuone Kansallisarkiston tutkijasalin reunalla. Hän tutkii sotahistoriaa.
Kuva: © Joel Karppanen

Lain tulkintakin oli maallistumassa. Kirkolliset sakot lopetettiin 1860-luvulla ja salavuoteusoikeudenkäynnit vähenivät. Siitä huolimatta naimattomien ihmisten välinen seksi oli rikos Suomessa aina vuoteen 1926 saakka.

Kallio sai maksettavaksi reilut kolme ruplaa sakkoa, joka oli noin piian vuosipalkan verran. Osa sakoista oli mahdollista korvata kirkolle tehtävällä työllä. Vaihtoehtona oli viikon vankilatuomio, mutta liennytyksenä mainittiin, että se ei olisi "vain vedellä ja leivällä".

Jaakko Varsanpää tuomittiin maksamaan lapsen elatusta vähintään seitsemän ruplaa vuodessa. Hän sai myös tuomion salavuoteudesta, kuten myös renki Matti Åberg.

Lopuksi salissa kuulutettiin, että hän, joka on tyytymätön päätökseen, voi hakea siihen muutosta. Tapaus 149:n käsittely päättyi. Miten piialle kävi sakkojen maksamisen kanssa, sitä ei tiedetä.

Tuomiokirjan on kääntänyt ruotsista suomeksi Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Mona Rautelin. Artikkelia varten on haastateltu tutkija Tiina Miettistä Tampereen yliopistosta ja Kansallisarkiston ylitarkistajaa Juho Mattilaa.

Ruskean nahkakantisen kirjan selkämys, joka on kupruillut ja haperoitunut vuosien saatossa. Selkämykseen on kursiivilla kirjoitettu teksti, josta erottuu luku 1844. Selkämyksessä on myös useammasta kohdasta katkennut arkistointitunnus.
Kuva: © Joel Karppanen

Lisää aiheesta Yle Areenassa

Keskustelu