Hyppää pääsisältöön

Draama

Audiofeaturen tekijöille kaikki on mahdollista – Suna Vuori nostaa esille tuoreen esimerkin: Nartut haluaa leikkiä

Suna Vuori istuu kirjahyllyn edessä tietokoneensa ääressä.
Kuva: Yle / Jyrki Valkama

Radiogalleriassa kätilöidään audiosisältöjä kohti tekstinjälkeistä aikaa. Teksti on osa Suna Vuoren audioretkellään kirjoittamaa artikkelisarjaa.

19–27 -vuotiaille suunnatussa ohjelmavirrassa, josta rullautuu auditiivista tapettia anonyymeihin tiloihin (boomerin näkökulmasta lähinnä soittolistoja ja lätinää), Audio Areena näyttäytyy keitaana. Tai ainakin se voisi toimia jonkinlaisena mahdollisten yllätysten korttelibasaarina.

Dokumentaarista ja taiteellista ilmaisua yhdistävät ohjelmat eli featuret on keskitetty Ylellä Radiogalleriaan. Gallerian feature-tuotannoissa seikkaillessani en aina ole varma, itkisinkö vai nauraisinko omille ennakkoluuloilleni. Ne nimittäin osoittautuvat usein oikeiksi, vaikka olisin todella mielelläni väärässä ja yllättyisin.

Monessa taiteellisesti virittyneessä audioteoksessa on särinää, rätinää ja kohinaa, mistä tulee mieleen hapantunut scifi tai hullut keksijät huuruisissa äänilaboratorioissa, luurit pörröiseen päähän juuttuneina. Ollaan radiossa, selvä se, mutta itselleni riittäisi vähempikin alleviivaaminen. Assosiaatio voi jonkun mielestä olla hupaisa, kenties kotoisa tai liikuttavakin, mutta valitettavasti myös ärsyttävä, rasittava tai yksinkertaisesti epäkiinnostava.

Itselleni vieraannuttavan äänimaailman lisäksi tällaisten audioteosten leikkaus on usein levotonta, aivan kuin tekijät ajattelisivat katkojen ja toistojen palvelevan taiteellisia päämääriään paremmin kuin virtaava tai kirkkaasti jäsennetty ilmaisu.

Taideteoksella voi tietysti olla, ja usein onkin, oma logiikkansa – mutta jatkuva poukkoilu luo helposti vaikutelman epävarmuudesta. Siitä, että ollaan epävarmoja sisällöistä, valituista tekotavoista, kuulijoiden miellyttämisestä tai ennen kaikkea epämiellyttämisestä. Ettei vain tulisi myytyä helpolla.

Ehkä ne ovat lastentauteja. Kenties lajille ja välineelle ominaisia ilmaisutapoja ja uutta estetiikkaa haetaan juuri nyt yritysten ja erehdysten kautta, kokeillen.

Ääni-ilmaisuun vaikuttaa paljon kulloinkin käytetty tai ylipäänsä käytettävissä oleva tekniikka. Musiikki taas on siinä mielessä aikansa lapsi, että pop-virtausten vaihtuvien trendien mukana muukin siihen liitetty audioilmaisu saattaa vanhentua tarpeettoman nopeasti. Esimerkiksi konemusiikki, jota nyt hyödynnetään runsaasti, voi 10 tai 20 vuoden päästä kuulostaa huvittavalta.

Miten kestää sisältö, jos aika ajaa ilmaisutapojen ohitse? Ars longa ei ehkä olekaan audiota tekeville relevantti tavoite. Sitä tehdään pikemminkin uutta, uudempaa ja kaikkein uusinta etsien kuin ikuisuutta ohimennenkään ajatellen.

Audio on murroksessa.

Musiikin suoratoistopalveluiden, podcastien ja äänikirjojen myötä kuunneltavien sisältöjen suosio on räjähtänyt. Alalla nähdään ”kehitysnäkymiä”, kaupallista kasvupotentiaalia, ja tässä imussa radiokanavatkin uusivat kiivaasti ohjelmakarttojaan. Ei siis ole ihme, että myös kerronnallisten audiosisältöjen aiheet, tekijät ja tekemisen tavat etsivät uusia uomia.

Tätä taustaa vasten on erityisen kiinnostavaa, että Ylelläkin kuunnelmat ja feature päätyvät tammikuusta alkaen ensimmäistä kertaa samalle kanavapaikalle.

Mykkäkoulu ei ole radiossa vaihtoehto, joten seuraako yhdistymisestä perheriita vai uusia hedelmöittymisiä?

Radiokuunnelman ja -draaman laahus – Suomisen perhe, Kantolan perhe, Knalli ja sateenvarjo – on pitkä ja kääntyy hitaasti. On paljon kuulijoita, jotka eivät soisi sen lainkaan liikahtavan.

Jotta syntyisi uutta, perintöä on pakko myös purkaa.

Radiofeaturessa taas nautitaan yhtäältä vapauksista, jotka eivät vielä ole kaikilta osin ehtineet jalostua laaduksi, toisaalta Radioateljeen 1979 perustaneen Harri Huhtamäen vakiinnuttamien tuotantotapojen painavasta ja monesti palkitusta perinnöstä. Huhtamäki teki radiofeaturesta omansa, itsenäisen taiteenlajin, johon liittyi esimerkiksi ääninäyttelyitä ja kuunteluklubeja.

Jotta syntyisi uutta, perintöä on pakko myös purkaa.

Kuunnelma mielletään usein puheohjelmaksi, podcastit taas ovat kehittyneet journalismista. Kuunneltava feature puolestaan on syntynyt radiodokumentin alalajina, ja monien maiden yleisradioyhtiöissä sekä palkintokategorioissa se on siellä edelleen, vaikka teos olisi fiktiivinen tai perustuisi puhtaasti esteettisille elementeille.

Useimmat featuren tekijät ovat ainakin Suomessa niitä, jotka tekevät myös teatteria tai audiodraamaa. Tässä mielessä tuleva liitto on ikään kuin järjestetty; rakkaus tulee, jos on tullakseen.

Huhtamäen jälkeen, vuodesta 2018, Radiogalleriaksi nimetystä genrestä on vastannut dramaturgi ja Yle Draaman tuottaja Juha-Pekka Hotinen. Hänen myötään avustajajoukko on nuorentunut, monipuolistunut ja moninkertaistunut, ja lähes kaikki tuotannot tehdään nykyään Ylen ulkopuolella, freelance-voimin. Vakituisesti mukana olevat toimivat välillä kuraattoreina, välillä taas tekevät itse.

Tulevan kanavauudistuksen myötä Radiogallerian teokset saavat lisää lähetyspaikkoja, ja tilaajat aikovat nostaa rimaa myös tason suhteen.

”Audio haluttaisiin nyt ottaa feature-ajattelun lähtökohdaksi vähän uudella tavalla”, Hotinen sanoo.

Hän suunnittelee elokuvien tavoin läpisävellettyjä ohjelmia ja musiikin läpäisemiä radiofonisia teoksia. Hän aikoo myös karsia tekstiä eli puhetta selvästi nykyistä vähemmälle, lakata käyttämästä näyttelijöitä (”jotta löydettäisiin autenttisempi, autoperformatiivinen lähestymistapa”) sekä äänittää studioiden sijasta enemmän lokaatioissa.

Tuotantopäätöksiäkään ei tehdä enää käsikirjoitusten vaan nauhoitettujen demojen pohjalta.

Kunnianhimoisena tavoitteena on kirkastaa profiilia, jotta luodaan jotain omaa ja erityistä, erotutaan niin dokumenteista kuin kuunnelmistakin.

_

Tällaista sisältöä tuotetaan Ylellä jo nyt.

Suvi Tuuli Katajan Nartut haluaa leikkiä on huolellisesti ajateltu ja toteutettu, älyllisesti stimuloiva ja sivistäväkin radioteos. Puhe, musiikki ja muu äänimateriaali on leikattu ja liimattu varsin tuoreelta kuulostavaksi, saumattomaksi kokonaisuudeksi. Kertojan ääni, asiantuntijahaastattelut, dramatisoidut esimerkit sekä simulaatiot palvelevat kaikki samaa tarkoitusta.

Se tarkoitus ei ole ihan helppo: kuvata sadomasokistisen seksin, mielihyvän, valtarakenteiden ja feminismin suhteita.

Kuva altaalta päin piirrettyyn paidattomaan hahmoon, jolla on punaiset alushousut sekä hanskat ja susinaamari.
Kuvateksti Nartut haluaa leikkiä -audiofeature käsittelee sadomasokismin ja feminismin yhteyksistä.
Kuva: Terhikki Kuiske

En ajattele kuuluvani missään määrin kohderyhmään, mutta Suvi Tuuli Katajan ja Jussi Liukkosen Ultrasub-duon konemusiikki vahvoine bassoineen, sykkivine biitteineen ja näiden päälle puhuttuine teksteineen vetää heti teoksen alussa ihmeellisellä tavalla imuunsa.

Asia avataan kuulijalle hetkeä myöhemmin, kun ääneen pääsee Åbo Akademin tutkijatohtori Anna-Elena Pääkkölä. Hän aloittaa selittämällä paitsi musiikin teorian terminologiaa (dominantti, subdominantti!) myös harmonian rikkomisen, jännitteiden sekä rytmin ruumiillisia ja seksuaalisia ulottuvuuksia.

Pääkkölällä on kiinnostavia ajatuksia myös draamasta, kauhusta ja parodiasta, samoin kuin voyerismin ja älyllisyyden suhteesta.

Samalla opin, että seksuaalisesti suuntautunutta sadomasokismia pidettiin 1980-luvulle saakka psyykkisenä sairautena, ja sen tautiluokitus F65.5 poistettiin vasta vuonna 2011. Kuulen ensimmäistä kertaa perverssiradikaaleista (mikä mahtava termi!), Suomessa toimineen Ekstaasi-ryhmän SM-performansseista sekä 70- ja 80-lukujen feministejä voimakkaasti jakaneista näkemyseroista (Feminist Sex Wars).

Kiinnostaa!

Sitä vastoin suhtaudun varauksellisesti teoksessa seksuaaliterapeutiksi ja bondage-taiteilijaksi tituleeratun ”Ceci Feroxin” selityksiin, ja seksialan ammattilaisina esiteltyjen naisten bdsm-sessiot kuulostavat omiin korviini ennen kaikkea hölmöiltä.

43-minuuttinen teos onkin erinomainen esimerkki muun ohessa siitä, miten vastaanottaja suodattaa ja kalibroi audiosisältöjä itselleen sopivaksi. Ajattelen Narttujen koomisiksi tulkitsemieni elementtien keventävän kokonaisuutta, kun taas esimerkiksi silpomista kuvaileva ote 1989 julkaistusta Julmia naisia -kirjasta tuntuu lähes sietämättömältä kuvitellakin.

Suvi Tuuli Kataja on raivannut omaa audiouraansa johdonmukaisesti, vaikkakin omien sanojensa mukaan kokeillen ja leikkien.

Kuten monen Radiogalleriasta fooruminsa löytäneen, hänenkin taustansa on musiikissa. Ääni- ja käsikirjoitusopinnot Tampereen ammattikorkeakoulussa johdattivat Katajan kuitenkin puomittajaksi, sitten Ylelle äänitarkkailijaksi ja äänisuunnittelijaksi, vähitellen myös ohjaajaksi, kirjoittajaksi, tuottajaksi ja toimittajaksi. Ja lopulta pois Yleltä.

Nyt Kataja tekee Ylelle audioteoksia freelancerina. Hän on kehittänyt oman audiokäsikirjoittamisen metodinsa, jota myös opettaa yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa, sekä tuotantomallin, jossa työnkuvat ja työvaiheet yhdistyvät sen sijaan että jokainen tekisi vain omaa erillistä suoritustaan.

Ohjeistus: tehkää mitä haluatte.

Kataja kokee kuitenkin kasvaneensa siksi mitä nyt on myös Ylellä saamiensa mahdollisuuksien ansiosta.

Viisi vuotta sitten Juha-Pekka Hotinen johdatti hänet yhteen dramaturgi Elli Salon ja tuottaja Elina Ylä-Monosen kanssa ja antoi kolmikolle kolme kuukautta studioaikaa. Ohjeistus: tehkää mitä haluatte.

Näin sai alkunsa muun muassa Huono ystävä, Ylen kaikkien aikojen toinen podcast-sarja. Viime vuosien kokeellisiin, mutta viihdyttäviin ja yleisönsä löytäneisiin sarjoihin kuuluvat muun muassa Matriarkaatti (josta tehtiin paitsi podcast myös talk show ja rap-albumi) sekä Naisen kosto, jonka näyttelijä Pirjo Heikkilä osaltaan siivitti someilmiöksi.

_

Vahvoista traditioista ja ennakkoluuloista huolimatta Suvi Tuuli Kataja on onnistunut aidosti uudistamaan audioilmaisua. Hän on totuttanut niin tekijöitä kuin kuulijoitakin ajattelemaan ääntä ja sen mahdollisuuksia monin kenties itsestään selvältä vaikuttavin, kuitenkin aiemmasta poikkeavin keinoin.

Kataja toteaa lähtevänsä aina äänestä. ”Moni voi kuvitella, että ideasta on ensin tehtävä käsikirjoitus. Mieluummin kannattaisi miettiä, millainen on teoksen äänitwisti, mikä perustelee sen kuunneltavuuden.”

”Mikäli sisältö ei tue audiota tai audio ei tue sisältöä, kokonaisuutta on syytä miettiä uusiksi. Toimisiko ajatus sittenkin paremmin jossain muussa välineessä – vaikkapa proosana tai draamana?”

Toisaalta vastaanottajan fokus pysyy kenties paremmin asiassa, kun visuaalinen aisti ei ole dominoimassa.

Katajan mukaan audiolle, kuten kirjoitetulle proosallekin, mielikuvat ovat erityinen mahdollisuus.

”Mielikuville voidaan rakentaa eräänlaisia kuunneltavia lavastuksia, joita fyysiset ja ajalliset resurssit rajoittavat huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi teatterissa tai elokuvissa. Mielikuviin liittyy paljon arvolatauksia ja ennakkoluuloja, mutta ne myös säätävät sisältöä vastaanottajalle sopivalle tasolle, mikä sekä ruokkii että suojelee kuulijaa.”

Sanoilla on paljon voimaa, mutta graafisin sisältö syntyy sittenkin kuulijan päässä. Tästä syystä esimerkiksi kauhun ja erotiikan tekeminen voi olla audiossa muita välineitä helpompaa.

Kehollisuus ja assosiatiiviset yhdistelmät ovat Katajankin mukaan audioerityistä materiaalia.

Seitsemän aavetta -kauhusarjassa hän tutki Sigmund Freudin ajatuksia siitä, miten tutun ja vieraan yhdistelmä on vaikea ottaa vastaan. Sarjassa käytettiin esimerkiksi lapsen puhetta ja naurua, jonka päälle liitettiin voimakas ompelukoneen neulan ääni, pitkä harmoninen sointu ja lisäksi jotain limaista…

Nopeasti kasvanut kiinnostus audiosisältöihin on jo vaikuttanut monella tavalla niiden tekemiseen, myös Ylellä. Ilmaisu tuntuu vapautuneen, raikastuneen ja moniäänistyneen.

Toukokuussa kuullaan esimerkiksi Radiogallerian ensimmäinen varsinainen feature-sarja Karaoken luvattu maa, ja kesäkuussa gallerian ensimmäinen suora lähetys Ei ole aikaa, tekijöinä Suvi Tuuli Kataja ja Elli Salo.

”Audiofeature on jo nyt niin vapaata, että sen tekijöille periaatteessa kaikki on mahdollista”, Kataja sanoo. ”Joku voisi kuvitella tilanteen olevan ihanteellinen, mutta se voi olla myös erityisen vaativa. Rajattomuuden äärellä potee helposti pakokauhua ja tulee ehkä kääntyneeksi taaksepäin, imitoineeksi traditiota. Kaikkein vapain tilanne voi olla uuden keksimiseen kaikkein haastavin.”

Tekniikka kehittyy joka tapauksessa, joten muutokset voivat olla hyvin konkreettisiakin.

Suvi Tuuli Kataja vertaa nykyistä tilannetta studioelokuvien historiaan:

”1930–50-luvulla kaikki filmattiin studioissa, jolloin elokuvat olivat keskenään melko samankaltaisia. Tämä toimi omassa genressään hyvin; mutta kun tuotantolaitteisto ja tekniikka kevenivät, ilmaisukin alkoi muuttua. Kun oli mahdollista kuvata lokaatioissa – esimerkiksi ulkona ja erilaisissa interiööreissä – ja voitiin äänittää myös hiljaista puhetta, kehittyi elokuvan uusi aalto.”

Tekniikan keventyessä audio on demokratisoitunut, ja podcasteja tekevät yhä useammanlaiset ihmiset, joista jotkut lainaavat ilmaisua vaikkapa tubettajilta. Onkin kiinnostava nähdä – tai oikeammin kuulla – miten tämä tulee vaikuttamaan ammattitekemiseen.

Kataja pitää audiohistorian kehitysvaihetta erityisen jännittävänä. Hän puhuu sosiologien ja semiootikkojen sekä kielen- ja tulevaisuudentutkijoiden tavoin tekstinjälkeisestä ajasta, jossa kaikki sisällöt siirtyvät vähitellen audioksi. On ennustettu, että maailmassa koittaa pian toisen suullisen perinteen aikakausi.

Kirjoittajalle visio on kauhistus. On muistutettava itseään siitä, että äänikirjatkin kirjoitetaan, enkä usko, että lukutaidostakaan ollaan ihan lähimpien satojen vuosien aikana luopumassa. Jos ollaan, en onneksi ole enää sitä todistamassa!

Ajatus on niin iso, että se tuntuu muuttavan kaiken.

Suna Vuori,
Toimittaja ja entinen teatterikriitikko

Teksti on osa Suna Vuoren kirjoittamaa artikkelisarjaa. Lue myös jo julkaistut merkintöjä audioretkeltä osa 1, osa 2. osa 3 ja osa 4.

Voiko seksuaalinen valtaleikki paljastaa todellisia valtarakenteita ja muuttaa mahdollisuutta toimia? Voiko bdsm olla hoivaa? Miksi kipu synnyttää seksuaalista nautintoa? Audioessee Nartut haluaa leikkiä avaa sadomasokismin kiehtovaa ja kauheaa estetiikkaa sekä siihen liittyviä groteskeja rooleja ja arkkityyppejä.

Kattavasti kuunneltavaa Yle Areenassa! Radiogallerian ohjelmat ja Radioteatteri esittää -ohjelmat kuullaan 10.1.2022 alkaen Yle Radio 1:ssä samalla ohjelmapaikalla sunnuntaisin klo 18 ja maanantaisin klo 19.02.