Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Kellomäki

“Suden on hyvä pysyä ihmisen pelossa ja ihmisen suden pelossa” – miksi kirjailija Päivi Alasalmi ei enää ulvo sudelle?

Kirjailija Päivi Alasalmi Mediapoliksen studiolla Tampereella Flinkkilä & Kellomäki -ohjelman lavasteissa.
Kuvateksti Päivi Alasalmi Flinkkilä & Kellomäki -ohjelman vieraana.
Kuva: Harri Hinkka, Yle

Päivi Alasalmen tuorein teos nostaa esiin karmean tositapahtuman 1880-luvulta, kun 22 pikkulasta joutui suden suuhun. Kirjailija sanoo ymmärtävänsä sekä susien puolustajia että vihaajia.

– Asuin pari talvea Juupajoella äitini omistamassa metsämökissä ja kirjoitin uutta romaania. Yhtäkkiä kuulin ulkoa ääntä – susi ulvoi. Ei pelottanut yhtään, päinvastoin tuntui hienolta, että ne ovat palaamassa takaisin näille seuduille. Ulvoin itsekin ja pienen hiljaisuuden jälkeen sain vastauksen, näin muistelee kirjailija Päivi Alasalmi 90-lopun kokemuksiaan.

Samaisessa metsämökissä Päivi löysi myös toisen näkökulman susiin. Hän luki Jouko Teperin tietokirjan, jossa kerrottiin 1880-luvun lopun lastensurmista Turun seudulla. Susi tai susipariskunta oli syönyt ainakin 22 lasta. Ulkohuussiin meno alkoi pelottaa.

– En ollut koskaan kuullutkaan noista lapsisurmista, ja kirja jäi vaivaamaan minua.

Syntyi romaani Sudenraudat, yhdistelmä kauhua ja kauneutta, susivihaa ja myös ymmärrystä suden oikeudesta elää. Päivi sanoo tänä päivänä ymmärtävänsä sekä susien vihaajia että puolustajia.

– Haluaisin uskoa, että sekä ihminen ja susi mahtuvat tähän maailmaan. Ihmisen vastuulla on aika paljon, ihminen levittäytyy koko ajan suden reviirille. En minäkään sitten enää ulvonut susille, kun sain lapset ja menin heidän kanssaan sinne Juupajoen mökille.

Susi kävelee pellolla
Kuvateksti Susi kuvattuna keväällä 2021 Virolahdella.
Kuva: Seppo Rintelä

“Jäljelle jäi vain werinen kenkä”

Haukiputaalta kotoisin oleva Päivi Alasalmi on tuottelias kirjailija, jonka kirjoissa usein tavallinen muuttuu kauhuksi. Kummitusjuttujen kertoja hän on ollut jo pienestä pitäen.

– Minulla on varmaan jotenkin ylikorostunut draaman taju, mutta synkkämielisenä en itseäni kyllä pidä. Kirjoissa pelkoa ja kauhua voi käsitellä turvallisesti.

Kun Päivi alkoi tutkia talvella 1880 alkaneita tapahtumia, draamaa ei tarvinnut hakea. Sudet alkoivat käydä lasten kimppuun, koska maalaisilla ei saanut olla metsästysaseita ja vähä riista piti säästää herrojen huviksi.

Oli tullut koiravero, eikä köyhillä ollut varaa maksaa sitä. Eli ei voinut pitää koiraa, joka olisi varoittanut sudesta. Töitä oli kuitenkin tehtävä, ja lasten työ oli käydä paimenessa.

– Itse tarjoilen lisäksi kahta selitystä. Yksi kyläläisistä löytää sudenraudat, joihin on jäänyt sudenkäpälä. Kolmijalkainen susi on lauman alfanaaras, eikä lauma päässyt ilman sitä liikkumaan ja etsimään parempia riistamaita. Toinen selitys on mystisempi. Susi kostaa, koska sen pennut kerta kerran jälkeen tapetaan tapporahojen toivossa.

Sudet yrittivät käydä aikuistenkin kimppuun, mutta eivät pärjänneet täysikasvuisille. Ne pitivät kaksi vuotta ihmisiä pelossa. Tosin tiedonvälitys oli kehnoa, eikä naapurikylässä välttämättä tiedetty, mitä vieressä oli tapahtunut.

Sanomia Turusta -lehti kirjoitteli dramaattisia kuvauksia metsästä löytyneistä lasten ruumiinosista ja syyllisti vanhempia, jotka lähettivät lapsensa paimeneen.

Tiettävästi kaksi lasta jäi henkiin susien hyökkäyksestä. Heistä toinen, Susi-Iita, on kertonut tarinaansa myös Ylen arkistonauhalle.

– Oli järkyttävää, miten lakonisesti hän kertoo, kuinka susi tarttui hänen huiviinsa kiinni, puri paloja ja vielä kuulosteli, hengittääkö tyttö. Paljon olen itkenyt, kun näitä tositarinoita olen tutkinut ja niistä kirjoittanut.

Homehelvetin kauhut

Oman elämänsä kauhun vuodet Päivi Alasalmi koki 2000-luvun alkuvuosina. Hän löysi unelmiensa talon Viialasta, nykyisestä Akaasta ja ajatteli siellä lapsineen elävänsä mukavaa elämää. Oli iso piha, oli omaa rauhaa. Toisin kävi.

– Aloimme sairastella. Oli keuhkoputkentulehduksia, poskiontelotulehduksia ja aamuisin nenästä tuli verta. Oli lamaantunut, sellainen toistaitoinen olo, Päivi kuvailee.

Päivi oli toki teettänyt taloon kuntokartoituksen, mutta väistämättä tuli mieleen homeen mahdollisuus. Ilmavaihtoventtiilit asennettiin ja karu totuus alkoi paljastua.

– Timpuri toi näytille homeisen vanerikiekon ja sanoi, että täällä on hometta. Olihan se šokki.

Homekoira merkkasi jokaisen huoneen - Toista Yle Areenassa

Päivi kertoo, että ensin hän ajatteli, että hometta on vaan siinä yhdessä huoneessa ja se korjattiin, mutta sama ralli jatkui. Muutettiin asumaan toiseen huoneeseen, ja aamulla nenät taas vuosivat verta. Homekoira merkkasi jokaisen huoneen seinät, lattian ja katon, ja lopulta Hengitysliiton korjausneuvoja totesi, että talo on korjauskelvoton.

– Sellainenkin tutkimus on tehty, että sian siittiöihin on ruiskutettu sädesienen myrkkyä. Siinä ne vikkelät vipeltäjät halvaantuivat, niin tulee tietysti se ajatus, että tekevätkö ne samaa ihmiselle. Hermomyrkyistähän on kysymys.

Suru, pelko, viha, kaikkia niitä tunteita Päivi sanoo kokeneensa.

– Yritin kaikkea, kaupan purkua, hinnanalennusta, mutta lopulta oli mentävä oikeuteen. Siinä prosessissa meni usko niin pankkeihin kuin oikeuslaitokseenkin, Päivi sanoo.

Päivi kertoo kuulleensa perheestä, jossa mies oli käynyt murhaamassa myyjät, joutunut elinkautiseen ja vaimo sitten parhaansa mukaan remppasi sitä hometaloa.

– Minut piti järjissäni se, että aloin suunnitella ajankäyttöä. Lapset kouluun, sitten puoleenpäivään asti kirjoittamista, sitten homeasioiden hoitoa. Illat oli pyhitetty perheelle ja yöt nukkumiselle.

Talo purettiin ja uusi terve talo rakennettiin tilalle. Kustannukset Päivi hoiti laajentamalla kirjoittamistaan. Yhden romaanin tuloilla ei homehelvetin kustannuksia makseta, mutta mukaan tulivat sadut, jatkokertomukset ja dekkarit.

– Luottotiedot säilyivät ja olen ylpeä siitä.

Kaivinkone siirtää puretun talon jäänteitä.
Kuvateksti Unelmien talon surullinen loppu.
Kuva: Päivi Alasalmen kotialbumi

“Kirjoita jostain tärkeästä”

Salamarakkaus, näin Päivi kuvaa tutustumistaan lastensa isään. Kahden vuoden päästä ensitreffeistä heillä oli jo kaksi lasta, jotka eivät olleet kaksosia.

– Hän oli saamelainen, kuvia kumartamaton mies. Meidän suhteemme oli myrskyisä, ja yhdessä emme pystyneet aina asumaan. Mutta hän pyysi minua kirjoittamaan saamelaisten historiasta, ja niin minä sitten tein.

Päivi sanoo, että hänet otettiin lämpimästi vastaan miehen suvussa, samoin lapset. Hän alkoi opiskella ja kuvata 1500-luvun saamelaisten kohtaloita, miten pala kerrallaan vietiin maat, kieli, uskonto ja kulttuuri.

– Anoppi puhui minulle aina suomea, häntä oli Riutulan koulukodissa rangaistu oman kielensä puhumisesta ja iskostettu päähän, että suomalaisille puhutaan suomea. Ja vaikka pyysin, että puhu minulle saamea, haluan oppia, niin hän ei vaan kyennyt siihen. Se tuntui kamalalta.

Päivin saamelaistrilogialla on kauniit nimet: Joenjoen laulu, Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus. Tarinat eivät silti ole aina kauniita. Päähenkilö Soruia kasvaa tytöstä naiseksi ja äidiksi ja saa lopulta syytteen noituudesta.

– Siinä on se vierauden pelko, ihminen tuomitaan kerettiläiseksi, vaikka oli kysymys luonnonlääkinnästä ja loitsuista, jotka nyt voisi rinnastaa lähinnä sananlaskuihin.

Päivin trilogia päättyy Soruian kauniisiin sanoihin: ”Minä olen kanssanne aina, vaikkei minua näy”. Oikeasti ne olivat lasten edesmenneen isän viimeiset sanat Päiville.

– Outoja on tapahtunut. Kun hänestä on puhuttu, niin parikin kertaa valokuva on pudonnut seinältä, ikään kuin sanoen, että kyllä minä kuulen. Kerran toinen lapsista kyyhötti sängyn laidalla isäänsä suremassa, niin viereen ilmestyi kuoppa, aivan kuin joku olisi tullut istumaan siihen, Päivi kertoo liikuttuneena.

Luminen maisema Inarin Urupäältä marraskuussa 2021. Auringon kajoa valkoisella hangella, laakeita tuntureita.
Kuvateksti Pohjoisen luonto ja tunnelma ovat Päiville tärkeitä. Maisema Inarin Urupäältä marraskuussa 2021.
Kuva: Jouni Aikio, Yle

140 vuotta myöhemmin

Mutta palataan vielä 1880-luvulle. Tappajasudet saatiin lopulta hengiltä, ja urossusi on täytettynä näytillä Turussa. Silti nyt, 140 vuotta Turun seudun tapahtumien jälkeen susikeskustelu käy kiihkeänä. Sudet ahdistelevat kotieläimiä ja poroja. Mitä nyt pitäisi tehdä?

– Ihminen on hyvä pitää suden pelossa, sen olen tällä kirjallani tehnyt, mutta susi on hyvä pitää myös ihmisen pelossa. Kyllä minä hyväksyn, että niitä jonkin verran ammutaan. Toisaalta susi voi olla hyväkin naapuri, se pitää tielle hyppiviä riistaeläimiä kurissa.

Päivin isä opetti aikoinaan tyttärensä ampumaan. Lähtisikö Päivi susijahtiin, jos sellainen tilaisuus kohdalle sattuisi?

– En kyllä lähtisi, en susi- enkä rusakkojahtiin. Ei minusta ole tappamaan eläintä. Yhden supikoiran päälle ajoin autolla, ja se rusahdus vaivaa minua vieläkin.

Flinkkilä & Kellomäki TV1 lauantaina 22.1. kello 17.10 ja sunnuntaina 23.1. kello 9.10 sekä Yle Areena.