Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Mielipide

Ville Hytösen kolumni: Pesäpallomailaa kaupusteleva nainen muistutti minua siitä, että Ukrainassa kukoistaa karu ja anarkistinen huumori

Kirjailija Ville Hytönen seisoo harmaan tiiliseinän edessä ja katsoo kameraan.
Kuva: Sari Casal / Yle

Ukrainalaiset elävät jatkuvassa pelkotilassa sodan laajenemisen uhan alla. Alitajunnassa sykkii silti autonrähjiä ja rokotevodkaa. Suomessakin olisi humoristisen irvokkaasta vapaudenkaipuusta opittavaa, ehdottaa kirjailija Ville Hytönen.

“Ostakaa tästä hyvä pesäpallomaila”, sanoo nainen Pultavan taistelukenttien muistomerkin vieressä. Ihmettelen mitä itäukrainalaiset tekevät pesäpallomailoilla, mutta nainen vain hymyilee. “Turvallisuuskysymys”, hän sanoo lopulta, mutta arvelen kyseessä olevan ukrainalaisten hieman kieron huumorintajun.

Sinikeltaisen lipun maassa minua on aina miellyttänyt sen rosoisuus. Kaduilla näkyy tämän tästä romuksi ajettuja autoja, joille ihmiset naureskelevat. Kioskikaupoissa myydään “Vaktsiin” -nimistä vitaminoitua vodkaa rokotteeksi koronaa vastaan. Hotellini viereisellä kadulla käydään niin huume- kuin tyttökauppaakin.

Täältä ei ole kuin pari sataa kilometriä Donbassin sotarajalle.

Kaikki ilmiöinä osin vastenmielisiä, mutta toisaalta myös piristäviä tasaisen kasvun ja elämän yltäkylläisyyden keskellä. Ukraina on omanlaisensa paikka.

Maailman pahimmasta ydinonnettomuudestakin on tehty matkailukohde. Sisällissota on kauhea asia, mutta siitäkin vitsaillaan. Kehityksen ja kauneuden rinnalla kulkee karkeus ja roso.

Maailman pahimmasta ydinonnettomuudestakin on tehty matkailukohde. Sisällissota on kauhea asia, mutta siitäkin vitsaillaan.

Okraina tarkoittaakin rajamaata. Rajamaa on monen mielestä väheksyvä käsite. Käsitettä käyttävät ne, jotka haluavat määritellä oman alueensa keskukseksi. Pitää kuitenkin muistaa, että maassa on kahdeksan Helsinkiä suurempaa kaupunkia ja Kiova on valtava metropoli tiivine neuvostokortteleineen suuren joen rajalla.

Pultava sen sijaan on pieni ja ruma kaupunki, mutta en kehtaa sanoa sitä pesäpallomailaa kauppaavalle naiselle. “Ehkä tulitte sotaan tänne”, hän hymyilee jälleen.

Kun vuonna 1989 historioitsija Peter Englund kuvasi klassikoksi nousseessa teoksessaan vuoden 1709 Pultavan taistelua, kirjasta jäi päällimmäiseksi mieleen sen karkea runollisuus. Nälkää, kylmyyttä ja tauteja. “Hän oli väsymyksestä harmaa, ärtyisä sekä ripulin ja ahdistavan helteen piinaama ja etsi paikkaa, jossa voisi hetken levähtää ja vilvoitella”, historioitsija kirjoittaa Ruotsin ja Venäjän välisestä suuresta taistelusta, jonka sanotaan päättäneen Ruotsin suurvaltakauden.

Tämä on voimakkaasti esillä ukrainalaisessa nykykirjallisuudessakin. Se on alitajuntaista sekasortoa, mutta jollain maagisen realismin tasolla pysyy kasassa. Postmodernismi pääsi rehottamaan 1990-luvun vaihteessa niin, että pari vuotta sitten Itä-Ukrainasta löytyi vielä ranskalaiselle psykoanalyytikolle Jacques Lacanille omistettu teemabaarikin.

Todellisuudenkuvaus vaikkapa Juri Andrukovitšin tai Serhi Žadanin romaaneissa on groteskia, burleskia ja anarkistista. Sosialistisen proosan maaseutuympäristö ja siveä työelämä vaihtuivat 1990-luvulla seksuaalisuutta, surrealistisia kohtauksia ja dekadenssia tihkuviksi urbaaneiksi kuviksi.

Osa kirjailijoista kirjoitti venäjän ja ukrainan välisellä slangikielellä suržykillä – joka muuten tarkoittaa suoraan käännettynä sekajauhoista tehtyä leipää. Kieli liikkuu laajalti sotilaallisen, poliittisen ja uskonnollisen rajoilla. Aivan kuin monen ukrainalaisen arkielämässäkin.

Poliittiset ja sotilaalliset tilanteet vaihtuvat nopeasti. Keskipalkka on parinsadan euron luokkaa ja korruptio suurta. Rikollisuus rehottaa ja nuoret miehet kuolevat Donbassin rintamalla. Kaikki on niin surkeaa kuin Euroopassa voi olla. Siksi sitä käsitellään edelleen mustalla, rajulla huumorilla ja raivokkaalla alitajunnan kuvauksella. Paljolti kaikella sillä, minkä tasapaksuistunut ja keskiluokkaistunut suomalainen kulttuuri on hiljalleen menettämässä.

Ukrainalaiset ovat aina pitäneet vapaudesta ja yrittäneet pyristellä sitä kohden, kun venäläisillä on ollut tapana pyrkiä yhteen auktoriteettien alle.

Kirjojen myynti on kuitenkin noussut sodan aikana, ja ukrainalaiset ovat aiempaa kiinnostuneempia kielestään ja kirjallisuudestaan. Filosofi-kirjailija Oksana Zabužko onkin sanonut, että 80-luvun jälkeinen kirjailijasukupolvi määrittyy osittain Venäjän ja Ukrainan sodan kokemuksesta.

Vaikka ukrainalainen kulttuuri muistuttaa pinnallisesti venäläistä, kaksi slaavikansaa eroaa ainakin ukrainalaisten tuttujeni mukaan syvästi toisistaan. Ukrainalaiset ovat aina pitäneet vapaudesta ja yrittäneet pyristellä sitä kohden, kun venäläisillä on ollut tapana pyrkiä yhteen auktoriteettien alle.

Ehkäpä juuri tämä groteskiuden taju, karnevalistinen vauhti ja hulluuden ymmärtäminen on jotenkin vapaudenkaipuulle ominaista? Sellaiselle vapaudenkaipuulle, jota on poljettu vuosisatoja.

Matkakaverini Asmo ostaa minulle lahjaksi pesäpallomailan Pultavasta. Kiovan lentokentällä se jää turvatarkastukseen. “Are you serious? This is a weapon!” huutaa turvatarkastaja minulle pää punaisena. Ajattelen silloin mitä Pultavan taistelussa kävi. Kaikki hävisivät, niin sodan voittaneen Venäjän kuin hävinneen Ruotsinkin alamaiset ja sotilaat. Eniten kärsivät nykyisen Ukrainan asukkaat.

Aivan kuten nytkin. Mutta rajamaalla kärsimyksestä selvitään puhumalla ja kirjoittamalla haavat auki.

Keskustelu