Itsemurhalle kolme läheistään menettänyt Anu Vehviläinen on oppinut, ettei surua voi suorittaa: “Suru oli aluksi raakaa, fyysistä kipua”

Anu Vehviläinen sai uutisen miehensä itsemurhasta keskellä yötä. Hän löi hiljaa päätään kotinsa takkahuoneen seinään, ja mietti miten kertoo isän kuolemasta pojalleen aamulla. Hän oli itse kohdannut uutisen isänsä itsemurhasta saman ikäisenä.

Tämä juttu on osa Hyvin sanottu -hanketta.

Puhemies ja kansanedustaja Anu Vehviläinen on työstänyt surua elämässään toistuvasti ja oppinut elämään menetyksen kanssa yhä uudestaan.

– Koin isoa surua reilu vuosi sitten, kun veljenpoikani teki itsemurhan. Se on edelleenkin läsnä minussa.

Vehviläinen on menettänyt itsemurhalle kolme hyvin läheistä ihmistä.

11-vuotiaana Anu Vehviläinen menetti isänsä, joka teki itsemurhan. Vehviläisen poliisina työskennellyt puoliso Timo Hiltunen teki itsemurhan työpaikkansa pikkujouluissa vuonna 2011 parin ainoan pojan ollessa 11-vuotias.

Vaikka puolison menetyksestä on yli vuosikymmen, suru ei ole kadonnut. Tunne läikähtää pintaan erityisesti silloin, kun Vehviläinen viettää aikaa parin yhteisellä kesämökillä.

– Suru oli aluksi raakaa, fyysistä kipua. Musta möykky. Se oli läsnä illalla ennen nukahtamista ja aamulla heti herätessä. Nyt suru tuntuu läikähdyksinä ja aaltoina. Se on myös sellaista surumielisyyttä ja kaipausta.

Suru puolison kuolemasta on ajan myötä saanut syvyyttä ja värittynyt muilla tunteilla: kauneudella, arvostuksella, jopa lämmöllä.

– Suruun kuuluu hyviä muistoja, joiden toivoo kantavan läpi elämän. Parikymppisellä pojallani on samanlaisia ajatuksia, vaikka emme enää jatkuvasti keskustelekaan näistä asioista.

Suru ei ole suoraviivaista. Siihen sekoittuu paljon tunteita, joiden kokeminen ja etenkin hyväksyminen voi olla vaikeaa. Kun Anu Vehviläinen lapsena menetti isänsä, hän muistaa tunteneensa myös helpotusta.

– Meillä oli perheessä ongelmia. Tunsin helpotusta siitä, että kotoa lähti vaaraelementti pois. Silti minulla on valtavan ihania muistoja isästä. Muistan esimerkiksi, että hän osti minulle 25 markan vaaleanpunaiset farkut.

Surua ei voi suorittaa

Sureva ihminen joutuu hoitamaan valtavan määrän paperityötä. Etenkin, jos menetys on äkillinen eikä kuolemaan ole voinut varautua millään tavalla. Anu Vehviläinen muistaa surun keskelläkin ajatelleensa, miten tavallinen ihminen, jolla ei ole kansanedustajan laintuntemusta, selviää siitä kaikesta.

Vehviläinen tähdentää, että hautajaisjärjestelyt tai kuolemaan liittyvän byrokratian hoitaminen eivät ole osa surutyötä, vaikka ne helposti sellaiseksi mielletäänkin. Surua ei voi suorittaa, vaikka alussa arkinen toiminta ja rutiinit voivat auttaa pysymään koossa ja nousemaan uuteen päivään.

– Hautajaisjärjestelyt auttoivat sekä puolisoni että veljenpoikani kohdalla, mutta vasta hautajaisten jälkeen alkoi varsinainen suru vyöryä päälle.

Myös läheisten tuki auttaa alun kriisivaiheen yli. Vehviläinen työskenteli puolisonsa kuoleman aikaan kansanedustajana ja sai paljon tukea myös eduskunnasta.

– Pidin arvokkaana sitä, että sellaisetkin edustajat, joiden kanssa olin tosi vähän tekemisissä, laittoivat minulle sähköpostin tai muita surunvalitteluja.

Vehviläinen oli poissa eduskunnasta joulu–tammikuun 2011. Helmikuussa 2012 hän palasi valtiopäivien avajaisissa ja muistaa ikuisesti ensikohtaamisensa Jyrki Kataisen kanssa.

– Hän tuli vastaan eduskunna kahvilassa ja halasi minua. Muistan ja talletan mieleeni kaikki ne sadat tällaiset kohtaamiset.

Tapoja osoittaa myötätuntoa ja tukea on monia. Vehviläinen muistaa, miten hänelle tilattiin kotiin pitsaa tai paperikassillinen hedelmiä. Eräs kollega antoi Vehviläiselle vain muutama päivä suru-uutisen jälkeen osanotoksi mustavioletit surusukat.

– Hypistelin juuri surusukkia mökillä ja ajattelin, etten heitä näitä koskaan pois. Ne ovat todella kauniit. Minulle tuli se lämmin ajatus, mikä sillä ihmisellä oli, kun hän oli neulonut sukkia minulle.

Selviän tästä

Tieto puolison kuolemasta saavutti Vehviläisen keskellä yötä. Hän valvoi kotinsa takkahuoneessa miettimässä, miten kertoisi Tatu-pojalleen uutisen aamulla. Takaraivossa kalvoi muisto siitä, että hän oli itse saanut täsmälleen saman uutisen ollessaan itse poikansa ikäinen.

– Löin hiljaa päätäni tiiliseinään ja ajattelin, että minun pitää rakentaa itseni uudestaan lapsuudesta asti. Tunsin vahvasti, että tulen onnistumaan, mutta se tulee olemaan vuosien työ.

Vaikka tunne siitä, että tästä selvitään, oli jo varhain olemassa, aktiivinen surutyö kesti vuosia. Ammattiapu, läheiset ystävät ja omien ajatusten työstäminen ovat auttaneet Vehviläistä eteenpäin. Surutyö ei kuitenkaan ole suoraviivaista selviytymistä kohti aina vain parempia päiviä.

– Pari vuotta jälkeenpäin luulin jo, että olen tolpillani, kun eräänä päivänä eduskunnassa tuli ystävä käytävällä kysymään, mitä kuuluu. Purskahdin itkuun.

Toisinaan suuren surun tai menetyksen kokeneet kuulevat ihmettelyä siitä, miten he selvisivät surusta. “Minä en olisi selvinnyt tuosta” on myös Vehviläiselle tuttu fraasi. Hän ajattelee, että hänellä ei aidosti ollut muita vaihtoehtoja kuin selviytyä surusta.

– Suru pitää elää, Vehviläinen sanoo.

Usein selviytyminen mielletään unohtamaiseksi, tunteiden loppumiseksi tai asian jättämiseksi taakse. Todellisuudessa selviytyminen tarkoittaa usein sitä, että suru liukenee osaksi elämää ja menneisyydestä tulee osa identiteettiä.

Samalla, kun piti selvitä ylitsevuotavista tunteista, piti oppia elämään uudenlaista elämää. Piti selviytyä yksin arjen askareista. Enää ei voinut pyytää puolisolta apua auton renkaiden ilmanpaineiden tarkistamiseen, vaikka oli jo ehtinyt ajatella tekevänsä niin.

– Siinä jysähti, että eihän Timo ole tässä. Minun pitää selviytyä kaikista niistäkin asioista, jotka olivat yleensä olleet hänen hommiaan.

Osaanko enää itkeä?

Suru haalenee ajan kanssa, mutta sitä ei tiedä etukäteen. Ulkopuolisen on tärkeä ymmärtää, että surun keskellä ei välttämättä pysty vastaanottamaan tietoa siitä, että niin käy. Suru vaatii kärsivällisyyttä kaikilta, joita se koskettaa. Vehviläiselle menetykset ovat opettaneet paljon siitä, miten yksilöllistä surutyö on.

– On vaativaa työstää niitä asioita. En oikein tiedä mitään ärsyttävämpää kuin se, että ihmiset tulevat siihen heti sanomaan, että kyllä aika hoitaa.

Toistuvat menetyksiet ja niidenkin kautta vahvistunut psyykkinen palautumiskyky ovat saaneet Vehviläisen myös pohtimaan, osaako hän enää edes itkeä. Tuntuuko mikään enää miltään? Kulttuuri, taide ja kirjallisuus ovat auttaneet kosketuksiin omien tunteiden kanssa.

– Jokin aika sitten luin Katri Valan elämäkerran ja se kosketti minua syvästi. Otin silmälasit pois ja istuin sängyllä.

Monia erilaisia keinoja yhdistämällä elämään on löytynyt uutta paloa.

– Älyttömän tärkeitä ovat läheiset ja Timon vanhempien rakentama mökki, jolla olen lähes joka viikonloppu. Vuosi sitten liityin ortodoksiseen kirkkoon. Niiden kautta olen viime aikoina pystynyt käsittelemään surua.

Menetykset kasvattavat pelkoa

Surun vaikutukset voivat olla pitkäaikaisia ja yllättäviä. Anu Vehviläisen kohdalla yksi surun mukana tuomista vaikeasti käsiteltävistä ja siedettävistä tunteista on ollut pelko.

– Alan helposti pelätä uusia menetyksiä. Pelkoa on hirveän vaikea käsitellä.

Eduskunnan kiireiden keskellä Vehviläinen ei aina ehdi pitämään läheisiinsä yhteyttä niin paljon kuin haluaisi. Menetyksen pelko on saanut hänet luomaan mielenrauhaa tukevia rutiineja.

– Kun pääsen kotiin Joensuuhun ja saan äitini, veljeni ja poikani puhelimen päähän, haluan varmistaa, että kaikki on hyvin. Nauran välillä, että siitä on tullut sellainen perjantain ja lauantain suoritus.

Anu Vehviläinen korostaa saaneensa elämässään osakseen myös paljon hyvää. Hän pitää tärkeänä antaa hyvän kiertää siitä huolimatta, että on kokenut epäoikeudenmukaisuutta ja suurta surua.

– Rakastan elämää ihan valtavasti. Menetykset kirkastavat sitä, miten tärkeää on, että pystyy pitämään itsestään huolta ja antamaan turvaa ja apua lähimmäisille, joilla asiat eivät välttämättä ole niin hyvin.

Psykoterapeutti Maaret Kallio ja kyberturvallisuusasiantuntija Jarno Limnéll puhuvat kerran kuukaudessa tunteista ja vahvoja tunteita herättävistä aiheista. Tässä jaksossa sisko ja veli kohtaavat surun. Vieraana on eduskunnan puhemies Anu Vehviläinen.

Anu Vehviläinen – "Olen iloinen, että osaan vielä itkeä"

56:16

Lue lisää

"Hetkeäkään en ole katunut, etten tappanut itseäni" – itsemurha-aikeista selvinnyt Janne Keinänen suree vain sitä, ettei hakenut apua aiemmin

Tamperelainen nuorisolääkäri kysyi itsemurhaa yrittäneen nuoren puolesta hyviä syitä elää – syntyi koskettavin Twitter-keskustelu pitkään aikaan

Äiti ei unohda sinua koskaan