Essee: Kun Gunda-sika katsoo palkitussa dokumenttielokuvassa kameraan, se muuttaa ajatuksiamme eläimistä – mukaan lukien ihmisistä

Taide etsii keinoja nähdä siat ja muut eläimet uudella tavalla, valokuvaaja ja kuvataiteilija Joel Karppanen kirjoittaa esseessään.

Pieni porsas sammuttaa janonsa sadevedellä. Kun vesi valuu sikalan räystästä pitkin vastasyntyneen olennon kielelle, minä maistan suolan.

Ne ovat hämmästyksen kyyneleitä. Ne ovat onnen kyyneleitä. Ne ovat surun kyyneleitä. Ne ovat kyyneleitä, jotka tipahtelevat vielä pitkään pimeästä elokuvateatterista poistumisen jälkeenkin.

Pikkuporsaan äiti on Gunda, emakkosika ja päähenkilö Viktor Kossakovskyn samannimisessä dokumenttielokuvassa vuodelta 2020. Teoksessa seurataan Gundan ja tämän poikasten jokapäiväistä elämää maatilalla. Elämä on idyllistä, sen rytmi huoletonta. Kömpelöt pikkupossut temmeltävät ympäriinsä, tonkivat maata ja imevät tissiä. Välillä koko perhe nukkuu.

Elokuva on mustavalkoinen, sen otokset pitkiä ja leikkaukset harkittuja. Dialogia tai musiikkia ei ole: kuulemme vain pienet kuorsaukset ja mussutukset, ja aika ajoin taustalta erottuvat maatalouskoneiden huminat.

Välillä näemme myös sonneja ja kanoja eli sikojen ohella niitä yleisimpiä tuotantoeläimiä, joita olemme tottuneet kohtaamaan yleensä vain kuolleina ruumiinosina lautasillamme. Elokuva on kuvattu Norjassa, Espanjassa ja Iso-Britanniassa. Yhtä hyvin se saattaisi sijoittua vaikkapa Pohjanmaalle, suomalaisen lihatalouden ydinseudulle.

Suomen vastine Gundalle voisi olla Paavo. Muotopuoli sika, joka ei kelvannut tuotantoon, vaan pääsi onnekseen Saparomäen turvakotiin. Paavosta on tehty paljon lehtijuttuja, ja nyt se on päässyt taideteoksen aiheeksi – ja tekijäksi. Untitled (Elossa) on vuonna 2021 valmistunut videoteos, jota katselen marraskuussa Seinäjoen taidehallissa Laura Gustafssonin ja Terike Haapojan paljon julkisuutta saaneessa Siat – Pigs -näyttelyssä.

Untitled (Elossa) on teoksena poikkeuksellinen, sillä Paavo on kuvannut sen itse – Gustafssonin ja Haapojan sen selkään kiinnittämällä kameralla. Videolla näemme muun muassa, kuinka Paavo juoksee, syö omenoita ja leikkii lampaiden kanssa. Häntä rapsutetaan, ja päivän päätteeksi hän nukahtaa talon sisätiloissa olevaan petiinsä. Näemme maailman – myös itsemme, ihmiset – Paavon silmin.

Molempien teosten sikojen maailmalla on rajansa. Gundan aita on sähköistetty, Paavon aita on pystytetty eläimen itsensä suojelemisen tähden.

Näiden maailmojen rajat ovat kuitenkin häilyvät. Ne tulevat näkyviksi tai pikemminkin kuulluiksi Haapojan ja Gustafssonin näyttelyssä, jossa Paavo-videota katsellessa kuulokkeiden läpi tunkee viereisen tilan ääni-installaatio Odotustila (2020). Se dokumentoi sikalan ääniä teurastusta edeltävänä yönä.

Siat röhkivät ja hengittävät raskaasti aamua odottaessaan. Ne ovat ääniä, jotka tulkitsen paniikiksi, peloksi tai vain pahaa-aavistamattomaksi olemiseksi, ehkä painajaisiksi; kärsimyksen ääniä, joista syntyy runoilija ja esseisti Pauliina Haasjokea lainatakseni ”maapallon pinnalta nouseva huuto”.

Huuto palaa jouluaattona. Tuhatkunta sonnia ääntelee kolmessa isossa navetassa, jotka kuuluvat perheelleni. Olen palannut kotimaisemiin Pohjois-Pohjanmaalle. Kuvasin maaseutuelinkeinoa Suomalainen pastoraali -sarjaani vuosina 2016–2017, ja sen jälkeen en ole enää kyennyt astumaan näihin rakennuksiin. En kestä nähdä mielellisten olentojen elävän elämää, joka ei ole elämisen arvoista.

Filosofi Donna Haraway on puhunut tehotuotannosta ”elämään pakottamisena”: tuotantoeläimet pakotetaan elämään riippumatta siitä, millaista elämä on. Siat “elävät” porsitushäkeissä, joissa ne eivät pysty kääntymään eivätkä pääse koskaan ulos näkemään auringonvaloa. Suomen uusi eläinsuojelulaki on kirjoitushetkellä lausuntokierroksella, mutta se ei juuri paranna olosuhteita.

Esimerkiksi vanhat porsitushäkit pysyvät käytössä, porsaiden kirurginen kastraatio ilman puudutusta on yhä sallittua ja sikojakin heikommassa asemassa olevien broilereiden nälkäkuolemiin ei puututa. Laki ei myöskään takaa eläimille mahdollisuutta vapaaseen vedensaantiin. Samoin turkistarhaus jatkuu, vaikka useimmissa Euroopan maissa se on kiellettyä.

Meidän ihmisten on hankala suhtautua tuotantoeläimiin. Emme kykene kuvittelemaan heidän tunne-elämäänsä, vaan kiellämme sen itseltämme. Parhaimmillaankin koemme vain kevyttä empatiaa toivomalla heidän kärsimykselleen mahdollisimman pikaista loppua.

Jos meidän on vaikea nähdä ja kohdata edes toisiamme, eli 7,7 miljardia yksilöllistä ihmistä, miten oikein kykenisimme kohtaamaan maailmassa 70 miljardia vuosittain teurastettavaa tuotantoeläintä?

”Tuotantoeläimet ovat vastuussa valtavan suuresta osasta tämän planeetan elämästä, hengittämisestä, aineenvaihdunnasta ja tunteista, ja silti ne sujahtavat näkyvistä”, Pauliina Haasjoki kirjoittaa teoksessaan Himmeä sininen piste.
Haasjoen mukaan meidän olisi tärkeää kunnioittaa tätä valtavaa määrää yksilöllistä elämää sellaisena kuin se on. Mutta jos meidän on vaikea nähdä ja kohdata edes toisiamme, eli 7,7 miljardia yksilöllistä ihmistä, miten oikein kykenisimme kohtaamaan maailmassa 70 miljardia vuosittain teurastettavaa tuotantoeläintä, joista jokaisella on oma identiteettinsä?

Media kyllä kertoo tuottajista, jotka nimeävät lehmiään, mutta sympaattisista tarinoista huolimatta kyseiset eläimet ovat olemassa vain yhtä tarkoitusta varten: tyydyttääkseen ihmisten taloudelliset intressit. Ihminen on orjuuttanut karjakseen kaikista maapallon nisäkkäistä 60 prosenttia, linnuista jopa 70 prosenttia. Eläintuotanto kietoutuu yhteen niin kuudennen joukkosukupuuton, luontokadon, ilmastokriisin kuin myös globaalien pandemioiden kanssa.

Silti vain kapitalismia ei käy syyttäminen. Ei-inhimillisen luonnon alistamisen historia ulottuu 1600-luvulle asti, jolloin ihmiset alkoivat valistusfilosofi Rene Descartesin johdolla suhtautua luontoon objekteina, ja korottivat itsensä ja oman kulttuurinsa erityiseen asemaan. Ihminen teki jumalan omaksi kuvakseen ja laittoi lastenelokuvienkin eläimet puhumaan äänellään.

Kun aloin ilmasto- ja eläinoikeussyistä kasvissyöjäksi 16-vuotiaana vuonna 2009 luettuani Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä, asiaa kummasteltiin perhe- ja ystäväpiirissäni, johon ei siihen aikaan juuri muita vegetaristeja kuulunut. Valintani kuitenkin hyväksyttiin. Joulupöydästä löytyy nykyisin myös äidin tekemiä vegaanisia herkkuja.

“Ihminen on syönyt aina eläimiä” on yleinen argumentti, jonka jokainen kasvissyöjä lienee joskus kuullut. Veganismia pidetään trendi-ilmiöinä, vaikka tosiasiassa eläinten oikeuksista puhuminen juontaa juurensa jo antiikin aikoihin. Eläimiä on kyllä syöty ravinnoksi, mutta nykyisenkaltainen päivittäinen lihansyönti on tuore ilmiö. Vielä 50-luvulla lihankulutus Suomessa oli noin 30 kiloa vuodessa henkeä kohden, kun nykypäivänä luku lähentelee 80 kiloa.

Saadessani lautasen eteen aloin epäröidä. Nykytutkimuksen valossa kaloillakin tiedetään olevan tunteita, joten enkö itse asiassa osallistuisi valtavaan joukkomurhaan?

Noudatan nykyään vegaanista ruokavaliota. On tosin myönnettävä, että söin eläimiä vastikään, kun illallistimme perheen kanssa perinteikkässä helsinkiläisravintola Sea Horsessa. Kyseessä oli henkilökohtainen koe.

Halusin tilata ravintolan maineikkaan silakka-annoksen: sehän olisi ekologinen valinta, sillä silakan syöminen on hyväksi Itämerelle. Saadessani lautasen eteen aloin epäröidä. Nykytutkimuksen valossa kaloillakin tiedetään olevan tunteita, joten enkö itse asiassa osallistuisi valtavaan joukkomurhaan? Eikö eettisesti tarkasteltuna olisi kannattavampaa syödä jopa nautaa, josta yhdestä yksilöstä riittäisi syötävää sadoille ellei tuhansille ihmisille?

Sen sijaan nälkäni tyydyttämiseksi oli juuri tapettu kymmeniä kaloja. Yksilöitä, joita ei nähdä yksilöinä edes matemaattisessa mielessä: emme tiedä vuosittain ruoaksi päätyvien kalojen määrää, sillä kaloista puhutaan vain painon mukaan tonneina.

Kalat lautasellani ovatkin oikeastaan tarina siitä, kuinka vika ei lopulta ole yksittäisten ihmisten. ”Pahoja tuottajia” ei ole. Kyse on laajemmasta systemaattisesta ongelmasta yhteiskunnassamme, jossa moraalisesti kestämätön toiminta ja silmitön väkivalta on arkipäiväistynyt.

(Muistelen yhä häpeällä väittelyharjoitusta yhteiskuntaopin tunnilla yläasteella. Roolini oli esittää vastaväitteitä, kun luokan hiljaisin tyttö kertoi kuinka hevoset ovat ihania. Höhöhö, parhaimmillaan ne ovat leivän päällä, minä trollasin, koska niin syvälle halveksuntamme eläimiä kohtaan on kulttuuriimme ja käyttäytymiskoodistoomme kirjattu.)
Syy siihen, ettemme näe eläimiä yksilöinä, juontaa juurensa tapaamme kuvata ja merkityksellistää muunlajisia eläimiä. Eläimet peittyvät tarinoihin, joita heistä kerromme.

Käytämme sikaa metaforana likaisuudelle, vaikka asia on päinvastoin: sika on siisti, puhtaudesta välittävä eläin. Tuotanto-olosuhteissa siisteyden ylläpitäminen on vain mahdotonta – eiväthän he pääse rakentamaan siellä pesää edes poikasilleen. Yhtä tyhmä sanonta on ”tyhmä kuin kana”: kanat kykenevät ymmärtämään numeraalisia eroja ja päihittävät älykkyydessä koirankin. Samoin puheet kultakalan muistista ovat tuulesta temmattuja, sillä tunteiden lisäksi kaloilla on havaittu kognitiivisia taitoja.

Kriittiseen eläintutkimukseen merkittävästi vaikuttanut filosofi Jacques Derrida on puolestaan kritisoinut eläin-sanan väkivaltaisuutta. Derridan mukaan ihmiset ovat ottaneet oikeudekseen käyttää sitä, vaikka se sulkee suunnattoman määrän erilaisia eläviä olentoja yhden käsitteen alle.

Posthumanistisessa keskustelussa eläimistä puhuttaessa käytetään mieluummin sanaa muunlajiset tai toislajiset eläimet. Tarkoitus on muun muassa osoittaa, että ihmisetkin ovat eläimiä.

Niinpä niin, kuulen jo parahduksen: mitään ei saa enää sanoa – ei pian edes e-sanaa! Viesti on kuitenkin tärkeä. Vasta kaikkien elävien olentojen yksilöllisyyden tunnustaminen voi mahdollistaa ekologisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen.

Teokset Gundasta ja Paavosta ovat esimerkkejä pinnalla olevasta posthumanistisesta taiteesta. Ne ova myös ekoelokuvia, joka on elokuvatutkimuksen professori Scott MacDonaldin termi ympäristöasioihin keskittyneille, ekokriittisille elokuville, joiden tarkoitus on kehittää katsomisen tapoja ja ajatusmalleja.

Yksi olennainen piirre niissä on spesismin kritiikki. Spesismillä eli lajismilla tarkoitetaan lajin perusteella tapahtuvaa syrjintää, jota tapahtuu yhteiskunnan jokaisella tasolla – myös elokuvissa, valokuvissa ja muissa visuaalisissa taiteissa.
Katseen valtaan liittyvät kysymykset ovat puhuttaneet viime aikaisissa representaatiokeskusteluissa. Feministisessä elokuvateoriassa syntynyt käsite male gaze eli mieskatse kuvaa elokuvaa, jossa naiset ovat läsnä vain kohteina – eivät oman näkökulmansa, kokemusmaailmansa ja intressinsä omaavana toimijana. Sama koskee myös muunlajisia eläimiä. Olisiko siis aika ottaa käyttöön termi human gaze, ihmiskatse?

Paavo ja Gunda ovat elokuviensa nimettyjä päähenkilöitä, tunnustettuja yksilöitä.

”Lajistinen kamera vääristää eläinten käyttäytymisen yleisluonteisten odotuksiemme mukaiseksi”, elokuvatutkija Jennifer Ladino kirjoittaa.

Luontoelokuvissa tämä näyttäytyy usein antropomorfismina eli inhimillistämisenä. Muunlajiset esiintyvät vain ihmiskuvauksen välineinä kertojaäänen arvottaessa heidän elämänsä tapahtumia. Paavosta ja Gundasta kertovissa teoksissa inhimillistämistä vältetään. Elossa (Untitled) antaa katseen konkreettisesti sialle, ja myös Gundassa kamera asettuu muunlajisten silmien tasolle. Mikä tärkeintä, Gunda ja Paavo ovat elokuviensa nimettyjä päähenkilöitä, tunnustettuja yksilöitä.

Myös Valokuvataiteen museolla loppuvuodesta 2021 järjestetty Poliittisen valokuvan festivaalin näyttely Linnun katse pureutui saman ongelman purkamiseen. Ne havainnollistivat filosofi Joanna Zylinskan teorioita epäihmismäisestä valokuvauksesta.

Filmi valmistetaan liivatteesta ja selluloosasta, joten valokuvan DNA on ei-inhimillinen. Myös vuosituhansia vanhoja fossiileja voidaan ajatella kuvina, sillä kuten valokuvat, nekin syntyvät ajasta ja valosta. Osana Poliittisen valokuvan festivaalia taiteilija Anne Roininen toteutti teoksen, jossa kokonainen puu valotettiin rautasuoloilla herkistetylle kankaalle. Syanotypiaksi kutsuttavalla tekniikalla toteutettu teos tulee myöhemmin esille Helsingin kaupunkitilaan.
Zylinskan mukaan valokuvaus ei ole ihmisen yksinoikeus. Kaikki kuvat eivät ole kuvia ihmisistä, ihmisiä varten eivätkä edes ihmisen ottamia. Valokuvataiteen museolla esillä olleessa Rorhof-kollektiivin teoksessa The Pigeon Photographer maailma avautui linnun silmin. Installaation kuvat oli koostettu Julius Neubronnerin kehittämän kyyhkyskameran tuottamasta aineistosta 1900-luvun alkupuolelta. Lääkkeitä kuljettavat kyyhkyset “kuvasivat” maankamaran näkymiä kaulaan kiinnitetyn automaattikameran avulla.

“Eläimet eivät ole olemassa sitä varten, että ne opettaisivat meille mitään, mutta niin ne ovat aina tehneet, ja enimmäkseen ne opettavat, mitä me uskomme itsestämme”, Helen Macdonald kirjoittaa teoksessaan Iltalentoja.

Etelä-Pohjanmaalla muunlajiset eläimet ovat opettaneet viime aikoina lähinnä sen, että ihmisten typeryydellä ja lihan hegemonialla ei ole rajoja. Kurikassa koululaisten vierailut Gustafssonin ja Haapojan Siat-näyttelyyn nimittäin kiellettiin. Ratkaisua perusteltiin näyttelyn ideologisuudella – ikään kuin eläintuottajien puolustaminen ja lihansyönti olisi neutraalia.

Reaktio on toisaalta ymmärrettävä. Sen pyrkimys on ylläpitää tarinaa, jolla perustelemme muunlajisten eläinten hyväksikäyttöä. Kun kerromme toisenlaisia tarinoita takaisin katsovista itseisarvollisia yksilöistä, se horjuuttaa ensimmäistä tarinaa ja uhkaa samalla ihmisten elinkeinoa ja aineellista hyvinvointia. Eläinoikeudet ovat valtava poliittinen kysymys.
Muistutan silti, ettei eläintuotannon asteittainen vähentäminen tarkoita suomalaisen maatalouden alasajoa. Viljelijöitä on tuettava poliittisilla päätöksillä, kun rakenteita muutetaan eettisesti ja ekologisesti kestävämmiksi.

Muistutan silti, ettei eläintuotannon asteittainen vähentäminen tarkoita suomalaisen maatalouden alasajoa.

Vuosi vaihtuu. Kinkkua myydään pakastealtaissa puoleen hintaan. Suomalaisten ruokapöytiin on tänä vuonna teurastettu miljoona porsasta. Kohtalolta eivät säästy edes pientilojen yksilöt.

Gundassa maatilaidylli särkyy, kun työkone ajaa pihaan ja lastaa porsaat kyytiin. Seuraa vartin mittainen yhtenäinen otos, jonka aikana Gunda yrittää saada selkoa tilanteesta. Hän ryntäilee ympäri pihamaata ja kurkistaa välillä sikalaan ikään kuin porsaat olisivatkin vielä ”kotona”. Silmiinpistävä hätäännys havainnollistaa tutkitun tiedon siitä, kuinka nisäkkäiden elämän keskeisimmän tapahtuman eli emopoikassuhteen rikkominen johtaa hätään, stressiin ja lopulta kärsimykseen.

Hieman ennen kuin Gunda hyväksyy tilanteen ja palaa alistuneena takaisin sikalaan, hän katsoo pelokkaasti kameraan. Se palauttaa minut parin vuoden takaiseen vierailuun Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä, jossa kuvasin sikoja, Saaraa ja Siiriä. Siinä missä Gundan katse osoitti todeksi, että muutkin eläinlajit kuin ihmiset kokevat tunteita, kuten pelkoa ja yksinäisyyttä, Saara ja Siiri näyttivät puolestaan, kuinka paremmissa olosuhteissa tunteet voivat olla myös positiivisia.

Heidän katseensa olivat niin lämpimät, niin täynnä eloa ja empatiaa. Ne olivat katseita, jotka katsoivat takaisin. Ne kertoivat myös, että ”alkukantainen” ja ”villi” luonto sekä on että ei ole olemassa. Samaan aikaan, kun muunlajiset eläimet ovat osa meidän elämäämme, on heillä myös oma elämänsä, johon me ihmisinä emme kuulu lainkaan.

Välillä kuitenkin kohtaamme toisemme. Kuulemme naapurin koiran haukahtavan vieraille, tööttäämme porotokalle maantiellä Lapissa tai katselemme ikkunasta, kun naakkaparvi lennähtää katolta toiselle. Joskus näemme vain jäljet lumessa.

Ajatus on lohduttavan yksinkertainen ja se pätee moneen: selviytyäksemme tarvitsemme toisiamme.

Muistelen, kuinka taannoin eksyin kainuulaisessa aarniometsässä Miksi-nimisen pohjanpystykorvan kanssa. Ensilumi oli satanut jo lokakuussa niin sankkana, että maasto-opasteet olivat peittyneet. Mieleeni palautui silloin Pauliina Haasjoen Planeetta ja sen lohdullinen rivi, jonka mukaan “emme voi olla täysin eksyksissä koskaan, kun maailma on täynnä eläimiä joita seurata”.

Ajatus on lohduttavan yksinkertainen ja se pätee moneen: selviytyäksemme tarvitsemme toisiamme. Yhteistyö on hedelmällisempää kuin kilpailu, ja koska kaikki harhailevat joskus, on uskallettava pyytää apua. Niinpä annoin Miksin vetää, ja hän johdatti meidät takaisin polulle.

Metsässä oli hiljaista, mutta pienet jäljet lumessa kertoivat, että siellä olisi elämää. Se sai minut ajattelemaan, että olemme yhdessä vaikkakin erilleen kehittyneitä eläinlajeja, jotka omilla poluillamme luomme ja muokkaamme maailmaa ympärillämme. Majavat rakentavat patoja, varpuset pesivät pilvenpiirtäjien räystäille ja pienet hyönteiset nakertavat lahopuita tässäkin metsässä.
Toisin sanoen muillakin lajeilla kuin ihmisillä on oikeus maahan. Silti ajamme heidät pois pelloilta, jotka kuvittelemme omistavamme, koska unohdamme, että olemme saavuttaneet kaikkivoipaisuutemme aina lääketieteen saavutuksia myöten juuri toisten lajien kustannuksella.

Sen hyväksyminen voi tuntua pahalta, mutta ikävien tunteiden työstäminen vie meitä eteenpäin – niin yksilöinä kuin koko ihmislajina. Luonto- ja lajikatoa saa ja pitää surra, hävetäkin. Siitä saa ja pitää kokea myös syyllisyyttä. Tälläkin tavalla muunlajiset opettavat meitä. Ne saavat näkemään tekojemme seuraukset.

Siksi eläinkuvauksen muuttaminen ja tuttujen maaseutuidyllien romuttaminen on alku. Me emme ansaitse Gundaa ja Paavoa, mutta me todella tarvitsemme heitä.

Gunda on katsottavissa Yle Areenassa 28.3.2022 alkaen. Dokkarifestivaalin 2022 ohjelmisto Yle Areenassa , mukana kotimaisia sekä kansainvälisesti tunnettuja ja palkittuja dokumentteja.

Kirjallisuutta

Aaltola, Elisa & Wahlberg, Birgitta. Me ja muut eläimet (Vastapaino 2020)

Derrida, Jacques: Eläin joka siis olen (Vastapaino 2020)

Haasjoki, Pauliina: Himmeä sininen piste (Poesia 2019)

Haasjoki, Pauliina: Planeetta (Otava 2016)

Haraway, Donna: Companions in Conversation (With Cary Wolfe). Teoksessa Manifestly Haraway. (University of Minnesota Press 2016)

Ladino, Jennifer: Working with Animals: Regarding Companion Species in Documentary Film. Teoksessa Stephen Rust et al (toim.): Ecocinema Theory and Practice. (Routledge 2012)

MacDonald, Helen: Iltalentoja (Gummerus 2021)

Zylinska, Joanna: Nonhuman photography (The MIT Press 2017)

Edit 30.3.2022: Otsikko muutettu. Aiempi otsikko "Joel Karppasen essee: Gunda-sian katse saa ymmärtämään, että jokainen eläin on yksilö". Lisätty tieto Gundasta ja Dokkarifestivaalista Yle Areenassa.