Riku Rantala: Palkkatasa-arvo tuntuu lisääntyneen, mutta mitäpä minä siitä oikeasti tiedän – olenhan mies

Jos työmarkkinoilla on vastakkain kaksi sukupuolta, joista toinen on saanut vasta muutaman sukupolven ajan tehdä töitä ilman puolisonsa lupaa, kyseessä eivät todellakaan ole vapailla työmarkkinoilla tasaveroiset työntekijät, kirjoittaa Riku Rantala.

Ennen kuin minusta tuli Sörnäisten sataman ahtaaja, työskentelin vuosia naisvaltaisella alalla, isossa marketissa.

Olin ujo 16-vuotias: taukohuoneessa istuskelin usein nurkassa ja kuuntelin työkavereiden juttuja. Silloin kun en kuunnellut, luin. Koska älypuhelimia ei ollut vielä keksitty ja iltapäivälehtiin ei ollut varaa, ainoa luettava oli taukohuoneen ilmoitustaululla roikkuva työehtosopimus – Aku Ankan taskukirjan kokoinen pokkari täynnä pientä pränttiä ja koukeroista lakikieltä.

Huvinsa kullakin: kerran lastauslaiturilla jätepuristimen tuoksussa, kahvin ja tupakin ääressä pläräsin jälleen työehtosopimusta ja naureskelin sen ilmaisujen kankeudelle.

Sitten silmäni osuivat viimeisillä sivuilla olevaan palkkataulukkoon. Hämmennyin. Olin ollut töissä jo kaksi vuotta iltaisin koulun jälkeen, mutta tuntipalkkani oli kymmeniä prosentteja heikompi kuin asianmukainen, kokemuslisällä varustettu taulukkopalkka.

Seuraavalla työvuorolla marssin pomon puheille, ja palkkani korotettiin heti taulukon – siis voimassa olevan työehtosopimuksen – mukaiseksi. Vanhentunut tuntipalkkani oli kuulemma vahinko.

kukaan tytöistä ei saanut asianmukaista palkkaa. Yhdenkään tytön palkkaa ei ollut myöskään korotettu sen jälkeen, kun päivänselvä virhe oli minun kohdallani huomattu.

Siihen aikaan, 1990-luvulla, meitä alaikäisiä oli samassa työpaikassa monta kymmentä, suurin osa tyttöjä. Seuraavien kuukausien aikana tein gallupia pullatiskillä, maitokaapissa, pukeutumisosastolla ja kassalla: kukaan tytöistä ei saanut asianmukaista palkkaa. Yhdenkään tytön palkkaa ei ollut myöskään korotettu sen jälkeen, kun päivänselvä virhe oli minun kohdallani huomattu.

En tietenkään voi tietää, mitä pomojen päässä silloin liikkui, mutta tältä se näytti: tytöille jätettiin tylysti maksamatta se, mikä heille kaiken tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden nimissä olisi kuulunut. Poika sai mukisematta osuutensa, kun pojalla oli pokkaa tulla pyytämään.

Lopulta asia ratkesi ihan perinteisellä joukkovoimalla. Kokoonnuimme vertailemaan liksojamme ja minun hommakseni – tuoreena itseoppineena työoikeuden asiantuntijana – jäi soittaa liittoon. Äidillinen liiton ihminen saapui tekemään intervention, ja muutamassa päivässä liksat olivat kohdillaan. Tietääkseni sen jälkeen kaikki saivat samaa palkkaa, sukupuoleen katsomatta.

Helsinkiläisessä automarketissa lasikatto oli siis tukevasti paikoillaan vielä omassa nuoruudessani.

Tätä lasikattoa – kielikuvan mukaan näkymätöntä estettä edetä yhteiskunnan rappusia palkka-asteikoilla tai organisaatioiden herrahisseissä – on koetettu särkeä jo pitkään.

Suomessa se alkoi kenties Mariasta. Sitten tuli Miina. Ja heti perään Alma.

Vuodet olivat tietenkin 1870, 1926 ja 1927 – ja naisten sukunimet Tschetschulin, Sillanpää ja Söderhjelm, siis Suomen ensimmäinen naisylioppilas, naisministeri ja naisprofessori.

Vuosi 1907 oli ollut vallankumouksellinen: silloin yhteensä 19 naista valittiin Suomen eduskuntaan. He olivat maailman ensimmäiset naiset, jotka olivat valtiollisen parlamentin jäseniä.

Seuraavat vuosikymmenet lasikatto sai pieniä säröjä. Vuonna 1917 työlakiin säädettiin neljän viikon äitiysloma: enää ei ollut pakko tulla suoraan synnytyksestä työvuoroon.

Parin vuoden päästä, vuonna 1919, Suomi kirjasi lakiinsa sellaisen mullistuksen, että naisen on ihan OK ottaa vastaan ansiotyö ilman miehensä lupaa. Siitä oli sentään ehtinyt kulua jo miltei 60 vuotta, kun rikoslakiin oli humanismipäissään säädetty, että ei ole OK pieksää akkaansa.

Eikö 30 markkaa ole naisille vähän liikaa?

Pääministeri J.K. Paasikivi, 1945

Vuonna 1945 – kun äitini oli yksivuotias – Suomessa oli OK ja täysin asianmukaista maksaa naiselle palkkaa niin, että se on maksimissaan 70 prosenttia miehen palkasta samasta duunista.

Silloin käytiin vilkasta keskustelua siitä, voiko naisen tekemä työ mitenkään olla samanarvoista kuin miehen. Silloinen pääministeri ja myöhempi tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi tokaisi: “Eikö 30 markkaa ole naisille vähän liikaa?”

Vaikka nykynäkökulmasta sääntö maksaa naisille enintään 70 pinnaa miesten palkoista tuntuu mielettömältä, se oli aikanaan myös suuri edistysaskel ja johti useilla aloilla naisten palkan kohoamiseen sotaa edeltävältä ajalta.

70 prosentin sääntö heitettiin romukoppaan vuonna 1962, kun Suomi viimein päätti ratifioida kansainvälisen työjärjestön ILO:n samapalkkaisuussopimuksen. Sukupuolinen syrjintä kirjattiin rikoslakiin vuonna 1970.

Mutta jos lakipykälät pantiin viimeistään vuonna 1970 kuntoon, miksei ysäri-työpaikassani älähdetty palkkasyrjinnästä pari vuosikymmentä myöhemmin?

Missä olivat joukkokanteet ja barrikadit? Oliko se naiskollegoitteni oma moka, etteivät he minun tapaani nörtteilleet kahvitauoilla TES-taulukoiden ääressä ja aina tilaisuuden tullen vaatineet itselleen lisää palkkaa?

Ei tarvitse olla mikään Sherlock tajutakseen, että jos työmarkkinoilla vastakkain on kaksi sukupuolta, joista toinen on saanut vasta muutaman sukupolven ajan tehdä töitä ilman puolisonsa lupaa ja toinen on hetki aiemmin saanut luvan kanssa hakata omaa puolisoaan, kyseessä eivät todellakaan ole markkinakapitalismin vapailla työmarkkinoilla operoivat tasaveroiset ja vapaat työntekijät.

Se, että sotien jälkeiseen Suomeen syntyi uskomaton taloudellinen ja sosiaalinen kasvutarina, ei olisi ollut mahdollista ilman naisten panosta. Suomalaisnaisten paska palkkakehitys on osa tätä tarinaa.

Tämä historiallinen, ylisukupolvinen, sitkeä sosiaalipsykologinen asetelma – yhdistettynä palkoista ja tienesteistä vaikenemisen suomalais-ugrilaiseen kulttuuriin – on ollut täydellinen setti vahvistamaan lasikattoa, tasa-arvon näkymätöntä estettä.

Se, että sotien jälkeiseen Suomeen syntyi uskomaton taloudellinen ja sosiaalinen kasvutarina, ei olisi ollut mahdollista ilman naisten panosta. Suomalaisnaisten paska (mutta kansainvälisiin siskoihinsa verrattuna hyvä) palkkakehitys on osa tätä tarinaa.

Oman työurani aikana palkkatasa-arvo tuntuu lisääntyneen, mutta toisaalta mitäpä minä siitä oikeasti tiedän – olenhan mies. Joskus muistelen market-vuosiani. Miksi menin tunkemaan nokkani naiskollegoitteni palkkatilanteeseen? Luulen, että todellinen motiivini ei ollut työväenluokkaisen tasa-arvosankarin – vaan ihan perinteinen miesmäinen päteminen, kenties ryyditettynä halulla tehdä vaikutus eräisiin tiettyihin myyjättäriin.

Uskon, että olemme ennennäkemättömän yhteisen kakun jakamisen työmarkkinaflaidiksen äärellä.

Mutta muisteluista tulevaisuuteen: mihin suuntaan asiat kehittyvät seuraavaksi, kun pandemia on ohi ja digitalisaatio sekä robotisaatio jatkavat työelämän mullistamista? Naiset Suomessa ovat koulutetumpia ja terveempiä kuin miehet. Tämän lisäksi rodullistettujen ja sukupuolivähemmistöjen lasikatot on otettu tarkemman luupin alle. Uskon, että olemme ennennäkemättömän yhteisen kakun jakamisen työmarkkinaflaidiksen äärellä.
Siksi päätimme yhteistyössä Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n kanssa julkaista Suomen historian kolmannen Lasikattoraportin – ja yhteistyössä Docpoint-elokuvafestivaalin kanssa esittää suomalaisohjaaja Mari Soppelan dokkarin “Lasikatto”.

Ihan vain pakkaa sekoittaaksemme kutsuimme myös leffaklitsuun koolle Docventures Talk Show’n, jossa vierainamme asiantuntijat Millariikka Rytkönen ammattijärjestö Tehystä, Emilia Kullas Elinkeinoelämän valtuuskunnasta sekä toimittaja Ina Mikkola.

Tulkaa, nähkää, oppikaa! Elämme mielenkiintoisia aikoja!
- Riku Rantala
p.s jos etsit jotain uutta elämääsi, kokeile Docventuresin Palkkatinderiä, voit löytää palkkamatchisi, ihmisen jolle maksetaan samasta työstä samaa palkkaa!

Lähetysaika:
Perjantaina 4.2. klo 18:30 Yle TV2 ja Yle Areena
Vieraat:
Millariikka Rytkönen, Tehyn puheenjohtaja
Emilia Kullas, Elinkeinoelämän valtuuskunta Evan johtaja
Ina Mikkola, Revolutionista