Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Teemu Mäki: "Ihmiskunnan suurin saavutus on joukkosukupuutto" – Ilmastonmuutos näkyy nyt apurahahakemuksissa ja taiteilijat täyttävät galleriat kivillä

Taiteilijoita kalvaa syyllisyys ilmastokriisistä ja lajien joukkotuhosta. Siksi taiteilijat kääntävät katseen ihmisestä pois. Trendi näkyy kuvataiteessa, teatterissa ja kirjallisuudessa – sitä kuvataan myös pakkopaidaksi.

Päivitetty 09.02.2022 16:57.

Viime vuosina kiviä on tuntunut olevan kaikkialla. Olen kävellyt lohkareiden alla Amos Rexissä, väistellyt lattialla olevia kiviä opiskelijoiden Kuvan kevät -näyttelyssä ja katsellut taidegallerioiden seinillä olevia valokuvateoksia peruskalliosta.

Kivien lisäksi näyttelyissä on ollut esillä lahopuita, sienirihmastoja ja kasveja: kaikkea ei-inhimillistä. On ollut luolastoja, fossiileja ja elokuvia eläinten näkökulmasta.

Kaiken taustalla on kysymys siitä, että mitä jos ihminen ei olekaan erityislaatuinen? Tästä lähtee posthumanistinen ajattelu, joka on lävistänyt viimeisten vuosien aikana suomalaisen taidekentän.

Vaikutukset näkyvät kuvataiteessa, teatteritaiteessa ja kirjallisuudessa: taiteessa korostetaan toisenlaista kuin inhimillistä kokemusta. 2020 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voitti esimerkiksi Anni Kytömäen Margarita, jossa yksi kertojista on jokihelmisimpukka. 2021 ehdolla oli Rosa Liksomin Väylä, jossa kuvataan lehmien kokemuksia siinä missä ihmisten.

Katse on siirtymässä ihmisestä pois.

Taidegallerian katosta roikkuu isoja kivilohkareita, jotka on kiinnitetty kattoon kettingein.
Kuvateksti Raimo Saarinen: Ensin se oli sulaa massaa [...], 2021
Kuva: Sergio Urbina / Amos Rex

– Posthumanismi on nyt taiteen perusteema, kuvataidekriitikko Sini Mononen sanoo.

Taiteilija ja Suomen taiteilijaseuran puheenjohtaja Teemu Mäki käyttää voimakkaampia termejä. Hän kutsuu posthumanismia "megatrendiksi".

– Ilmastonmuutoksen vuoksi posthumanismista on tullut suorastaan pakollinen näkökulma taiteilijoille, jotka tekevät poliittista taidetta.

Toisaalta taustalla on taiteentekijöiden arkinen huoli ilmastonmuutoksesta, mutta toisaalta "megaluokan syyllisyyteen herääminen", Mäki sanoo.

– Riittävän pitkän kriittisen etäisyyden päästä kun tarkastellaan, niin voi sanoa, että ihmiskunnan kiistatta suurin saavutus on kuudes joukkosukupuutto.

Jos siis puhutaan mitattavasta muutoksesta, Mäki tarkentaa.

– Mikään muu elävä olio ei ole pystynyt saamaan tällaista mullistusta aikaan.

Iso, hopeinen kivi peilin edessä rannalla. Peilin toisella puolella on samanlainen, luonnonvärinen kivi.
Kuvateksti Alicja Kwade: Big Be-Hide 2019.
Kuva: Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Miksi posthumanismista on tullut keino ekokatastrofin käsittelyyn?

Posthumanismin avain löytyy sen nimestä: termi tarkoittaa jälkihumanismia.

Humanismi on viimeisten vuosisatojen keskeisimpiä länsimaisia ajattelusuuntauksia, jossa kaikki lähtee ihmisestä. Se on saippuamainen käsite, koska se lipsuu vähän joka suuntaan: tiedemaailmassa humanismia ovat kieli-, historia- ja yhteiskuntatieteet. Karkeasti voi sanoa, että jos tutkitaan ihmistä kulttuurisena oliona, kyse on humanismista.

Filosofi Martin Heidegger on sanonut, että olevaisuuden perussyiden tutkimus, eli metafysiikka on humanistista, koska se on "ponnistelua ihmisen hyväksi".

Jälkihumanismi on vastareaktio ihmiskeskeisyydelle. Ympäristökatastrofi esimerkiksi laittaa kapulan sellaisen ajattelun rattaisiin, että ihminen yksin tietää, mikä hänelle on parasta. Jälkihumanismi hylkää ihmisen luomakunnan kruununa ja suuntaa katseen ei-inhimilliseen ja aikaan ennen ja jälkeen ihmisen.

Siksi siis miljoonia vuosia vanhoja, ihmisen ajan ylittäviä kiviä on nyt kaikkialla.

Puukorokkeen päällä oleva näyttöruutu, jossa näkyy sininen kasvi.
Kuvateksti Karoliina Hellberg: Low-Pressure (yksityiskohta), 2014–2021.
Kuva: Sofia Okkonen / Amos Rex

Ympäristöaiheinen taide ei ole uusi asia

Minimalistit toivat jo 70-luvulla kiviä taidegallerioihin. Silloin tarkoituksena oli kiinnittää huomio kontekstiin: niiden tilojen rajoihin, joissa taidetta koetaan. Samoin maataiteessa tavoitteena oli vapauttaa taide instituution kahleista viemällä taiteentekeminen luontoon.

Kiinnostus luonnonmateriaaleihin ei siis ole uutta. Taustalla oleva ajattelu taas on muuttunut: karkeasti sanottuna luonnonmateriaalien tarkoitus ei ole nyt viedä ajattelua taideinstituution rajoihin, vaan ihmisyyden rajoihin.

Trendi näkyy kiinnostavalla tavalla teosten tulkinnassa. Jos nyt esillä on maisemamaalauksiin keskittyvä näyttely, siihen luultavasti suhtaudutaan tulkinnan tasolla aivan eri tavalla, kuin olisi tehty vaikkapa kymmenen vuotta sitten.

Aiemmin maisemamaalauksia olisi ehkä tulkittu ensisijaisesti taiteen sisäisten käsitteiden kautta: impressionismin, värien käytön ja sommittelun kautta. Nyt olisi vaikea kuvitella, että tällaisen näyttelyn tulkintaa ei värittäisi keskustelu ihmisen suhteesta luontoon.

– Maisemaa on perinteisesti katsottu ihmisen näkökulmasta. Nyt katsojaa ohjattaisiin ehkä ajattelemaan teoksia eri perspektiivistä: miltä maisema näyttäytyy muiden kuin inhimillisten toimijoiden näkökulmasta. Miltä maisema näyttäisi kuoriaisen silmin?, sanoo kuvataidekriitikko Sini Mononen.

Tällainen tulkinnan ohjaus tapahtuu teosten ripustuksessa, näyttelyteksteistä ja kritiikeissä. Laajempi poliittinen ymmärrys ilmastoasioista väistämättä vaikuttaa siihen, miten taide nähdään.

Maalaus, jossa kissa katsoo televisiosta lintuja.
Kuvateksti Maiju Hukkanen: Lauantaina 18.45, 2021.
Kuva: Maiju Hukkanen / HAM

Taide seuraa nopeastikin yhteiskunnallista keskustelua ja muuttuu nopeastikin sen seurauksena.

Vielä 90-luvulla poliittinen taide keskittyi enemmän symboleihin, sanoo kuraattori Veikko Halmetoja.

Ympäristöaiheinen taide oli aiemmin aika suoraviivaista Halmetojan mukaan, jopa naiivia.

– Se on toisaalta ollut arvokastakin, koska taide on toiminut herättelijänä.

Voisi ajatella, että esimerkiksi rahan symboleilla pelaavasta ulkokohtaisesta kulutuskritiikistä on siirrytty monimutkaisempaan sisäiseen itsetutkiskeluun.

Työläislauluissa esimerkiksi arvostelun kohde löytyi jostain itsensä ulkopuolelta, eli sikariportaasta. Kenen joukoissa seisot, kysyttiin. Ympäristökriisin kanssa samanlaista kahtiajakoa on tänä päivänä hankalampi tehdä: kaikki ovat syyllisiä.

– Pakolaisten oikeuksia tai rikkaiden ylivaltaa pystyy käsittelemään ajatuksen tasolla enempi ulkoapäin. Kritiikin tekijä ja kohde pysyy erillään toisistaan. Posthumanistinen eetos taas sisältää henkilökohtaisen tai kollektiivisen kritiikin, sanoo Teemu Mäki.

Koiria makoilee hiekkaisella tiellä. Kuvan alalaitaan on tekstitetty: "I can't remember if these buildings are being constructed or being taken down."
Kuvateksti Annika Eriksson: I am the dog that was always here / Minä olen koira, joka on aina ollut täällä, 2012.
Kuva: Still-kuva videosta / Kiasma ARS22.

Muutos on tapahtunut nopeasti

Tätä juttua varten haastatellut sanovat, että posthumanismi on ollut taiteessa pinnalla noin kymmenen vuotta.

Taideyliopiston professori ja Koneen säätiön hallituksen jäsen Tuija Kokkonen arvioi, että posthumanistista ajattelua alkoi näkyä teatterialan apurahahakemuksissa vuodesta 2015 eteenpäin.

Taiteilija Teemu Mäki ja Taideyliopiston Kuvataideakatemian dekaani Hanna Johansson molemmat sanovat huomanneensa, että ilmastonmuutosaiheisia apurahahakemuksia tehdään myös siksi, että aihe on trendikäs.

Jotkut vilpittömästi innostuvat, jotkut taas vähän vain seurailevat, että kai tätä täytyy tehdä, kun aihe on kaikkien huulilla.

― Teemu Mäki

Teemu Mäen mukaan laskelmointi ei ole kovin yleistä ja ulkokohtaisuuden "huomaa, kun se tulee vastaan".

– On ymmärrettävää, että kun jokin teema nousee näin suureksi, niin siihen suhtaudutaan monella tapaa. Jotkut vilpittömästi innostuvat, jotkut taas vähän vain seurailevat, että kai tätä täytyy tehdä, kun aihe on kaikkien huulilla.

Muutos on tapahtunut nopeasti. Taiteellisen tutkimuksen professori Kokkonen sanoo, että häntä pidettiin vuonna 2006 "kahjona", kun hän halusi väitöstutkimuksessaan tutkia ihmisen suhdetta ei-inhimilliseen esitystilanteessa. Taiteilija Terike Haapoja sanoi Taideyliopiston haastattelussa, että 2000-luvun alkupuolella kukaan ei ollut teatteripiireissä kiinnostunut ympäristöasioista.

Lintu laulaa mikrofoniin teatteriverhojen välissä.
Kuvateksti Sanna Kannisto: Oporornis formosus, 2010.
Kuva: Aku Häyrynen, Kansallisgalleria, Nykytaiteen museo Kiasma.

Mitään huolta vaikkapa abstraktin taiteen puolesta ei tarvitse kantaa, tähän artikkeliin haastatellut taiteentuntijat sanovat.

– Täytyy muistaa, että kuvataiteessa on hirvittävä määrä modernistisia maalareita ja kuvanveistäjiä, jotka tekevät abstrakteja teoksia. Toki he ovat lajityypissään poliittisia, mutta maailma ja keinot ovat ihan erilaisia kuin vaikka käsitteellisiä töitä tekevällä valokuvaajalla, kuraattori Veikko Halmetoja sanoo.

Suomessa edelläkävijöinä posthumanistisen taiteen tukemisessa ovat profiloituneet erilaiset säätiöt, esimerkiksi Lönnström ja Kone, Halmetoja sanoo.

Aiheuttavatko sitten erilaiset apurahan antajien painotukset keskustelua alan sisällä?

– Jonkunasteista närää herätti esimerkiksi, kun Koneen säätiö vaati rohkeita avauksia. Ihmiset kokivat, että jo taiteilijaksi ryhtyminen on rohkea avaus.

Kone on kuitenkin yksityinen säätiö, joten säätiö saa päättää vapaasti minkälaista taidetta tukee. Se ymmärretään Halmetojan mukaan kentällä hyvin.

Taiteen edistämiskeskus tukee taiteilijoita yhteiskunnan verovaroilla, joten heihin suhtaudutaan eri tavalla, Halmetoja sanoo. Taikelta odotetaan, että apurahoihin eivät vaikuta poliittiset tendenssit.

Pellon takana näkyy metsittynyt tontti, jossa on pieni, punainen talo.
Kuvateksti IC-98 (Visa Suonpää ja Patrik Söderlund): Khronoksen talo (2016–2017). Pöytyällä sijaitseva Khronoksen talo on suljettu ihmisiltä ikuiseksi ajaksi. Sitä ei hoideta ja tontti saa rappeutua.
Kuva: Vesa-Matti Väärä, Lönnströmin taidemuseo.

Uusi taiteilijapolvi tuntee teorian

Kuvataidekriitikko Sini Mononen arvioi, että yksi syy posthumanismin nykyiseen suosioon on ilmastonmuutoksen lisäksi koulutus. Taiteentekijät tuntevat teoriasuuntaukset tänä päivänä aivan eri tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet.

Teoriaopetuksen määrä on kasvanut suomalaisissa taidekouluissa huimasti. Vielä 80-luvulla teoriaa opetettiin vähän, eikä siihen osallistuminen ollut pakollista, Kuvataideakatemiasta kerrotaan.

Aiheesta on julkaistu myös viime vuosina lukuisia teoksia.

– Meidän on kiireisesti löydettävä uusi tapa ajatella ihmisen paikkaa maailmassa. Taiteella on siinä mielessä keskeinen tehtävä: sen kautta voidaan tuoda esille toisenlaisia olemisen tapoja, arvoja ja ihanteita.

― Kuvataideakatemian dekaani Hanna Johansson

Mononen esimerkiksi huomasi kymmenisen vuotta sitten, että filosofi Timothy Mortonin Hyperobjects-kirja oli esillä useissa taidenäyttelyissä. Morton on käsitellyt teoksissaan antroposeenia, eli geologista aikakautta, jolloin ihminen on vaikuttanut olennaisesti luontoon.

Ranskalaissosiologi Bruno Latourin vaikutusvaltainen Emme ole koskaan olleet moderneja -teos käännettiin suomeksi 2006: Latourin mukaan ihminen ei sovi kaiken mitaksi ympäristökriisin aikakaudella. Karoliina Lummaan ja Leea Rojolan suomalainen Posthumanismi-arktikkelikokoelma julkaistiin 2014.

Isokokoisia kiviää lattian päällä, joka vaikuttaa peililtä.
Kuvateksti Sari Palosaari: Eons and Instants, 2021.
Kuva: Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Yksi keskeinen posthumanismin puolestapuhuja on Kuvataideakatemiaa johtava dekaani Hanna Johansson.

Johanssonin ja Anita Sepän toimittamassa Taiteen kanssa maailman äärellä -teoksessa (2021) eri taiteenalan tekijät tarkastelevat taidetta juuri ilmastonmuutoksen ja posthumanismin näkökulmasta.

Hanna Johansson sanoo, että Kuvataideakatemiassa arvioidaan nyt sitä, miten ekologisen kestävyyden opetus saataisiin osaksi opetusohjelmaa.

– Meidän on kiireisesti löydettävä uusi tapa ajatella ihmisen paikkaa maailmassa. Taiteella on siinä mielessä keskeinen tehtävä: sen kautta voidaan tuoda esille toisenlaisia olemisen tapoja, arvoja ja ihanteita.

Hän sanoo, että haluaa Kuvataideakatemian johtajana omalta osaltaan pitää ekologista ajattelua esillä taiteilijoiden koulutuksessa. Vapaa taide on hänen mukaansa yhteiskunnan "omatunto ja sielu".

– Toivoisin, että tämän tyyppinen keskustelu on taidekoulutuksen keskiössä.

– Samalla pidän tärkeänä sitä, että taideopetus on taideopetusta ja ettei siitä tule ekologista opetusta. Tasapaino täytyy pitää, vaikka ekologia pitää olla keskeisellä sijalla taidetoiminnassa.

Eihän poliittista teoriaakaan opeteta yksi poliittinen suuntaus edellä, Johansson sanoo.

– Vaikka ei se ole paras mahdollinen vertaus.

Luminen pelto, jossa ison pressun päällä on kaatunut koivu.
Kuvateksti Anne Roininen: Puu kaatui, 2021.
Kuva: Poliittisen valokuvan festivaali 2021, Linnun katse / Valokuvataiteen museo.

Laaja kattokäsite

Posthumanistiseen taiteeseen kuuluu Teemu Mäen mukaan keskeisesti ihmettely, jopa lapsenomaisen naiivi ote: vastauksia ei tiedetä.

Mäki tekee itsekin nyt posthumanistista taidetta. Hän on tekemässä oopperalibrettoa säveltäjä Max Savikankaalle, jonka nimi on Ihmisen jälkeen. Teoksessa ihmisen jälkeiset lajit alkavat miettiä, että millainen oli muinoin elänyt ihminen, joka sotki asiansa.

Mäki tunnistaa taidesuuntauksen saaman kritiikin.

– Tässä ilmiössä on vähän pakkopaitaa, hän sanoo.

– Kun taideväki on niin kollektiivisesti huolestunut maailman tilasta, niin osa taiteilijoista ja taideopiskelijoista myös kokee voimakasta sosiaalista painetta siihen, että teokset pitää oikeuttaa käsittelemällä kollektiivista syyllisyyttä ja luonnon tuhoutumista.

Pitää ikään kuin etsiä alibi, jos ei tee ekokatastrofiin liittyvää työtä. Kyseessä saattaa olla aiheeton pelko, Mäki arvioi.

Valkoista seinää vasten olevia puun rankoja, jotka on koristeltu pienillä lasihelmillä.
Kuvateksti Matias Karsikas: Kanto, 2021 ja Oksa, 2021.
Kuva: Ari Karttunen / EMMA 2021

Posthumanismi on laaja käsitekokonaisuus, joka kattaa alleen hyvin erilaisia lähestymistapoja taiteeseen. Tekijä voi olla kiinnostunut esimerkiksi biodiversiteetistä tai robotiikasta. Monet taiteilijat tekevät yhteistyötä tutkijoiden kanssa tarkastellessaan biologista maailmaa: se tuo aivan uusia näköaloja taiteentekemiseen.

Lopulta posthumanismissa on kyse kattokäsitteestä, jonka alle mahtuu hyvin erilaista ajattelua: yksi taiteilija saattaa nähdä luonnon eräänlaisena täydellisyyden ilmentymänä, toinen taas voi lähestyä aihetta hyvinkin kriittisesti tai jopa linkolalaisen ihmisvastaisesti.

Kuvataideakatemian dekaani Hanna Johansson haluaa sanoa haastattelun lopuksi ihmisvastaisuudesta sanasen. Parjattua humanismia ei hänen mukaansa tule hylätä kokonaan.

– Posthumanismin, kuten postmodernin ja muun post-ajattelun ongelma on se, että se olisi ikään kuin jotain edeltäjäänsä parempaa.

Näin ei hänen mukaansa yksiselitteisesti ole: Posthumanismissa on ongelmansa ja humanismissa hyvät puolensa.

Ajatellaan antiikin humanismin ihannetta, humanitasta. Toisaalta sen keskiössä on ajattelun vapaus ja suvaitsevaisuus, toisaalta tietoisuus siitä, että ihmisyydellä on rajansa, Johansson sanoo. Humanitas-ihminen on erehtyväinen, mutta hänellä on mahdollisuus ja velvollisuus kehittyä osana yhteisöä.

Yliopistoperinnekin on humanismin peruja.

– Jos humanismi kokonaan unohdetaan, vaarana on, että lapsi menee pesuveden mukana. Meillä ei ole lopulta humanismia parempaa keinoa ekologisen kriisin käsittelyyn.

Olemmehan ihmisiä.

Artikkelissa on käytetty kuvituksena 2021–2022 esillä olleita tai esillä olevia teoksia Amos Rexistä, HAMista, Helsinki Biennaalesta, Kiasmasta, Emmasta, Valokuvataiteen museosta ja Lönnströmin taidemuseosta.

Korjattu 3.2. klo 20:37, että Maiju Hukkasen teoksen nimi on Lauantaina 18.45, ei Lauantaina. Korjattu klo 21:29, että Tuija Kokkonen on taiteellisen tutkimuksen, eikä teatteritaiteen professori. Tarkennettu, että kyseessä oli väitöstutkimus, jossa tutkitaan suhdetta toisiin lajeihin esitystapahtumassa. Poistettu 7.2. sana oppilaitos kuvaamasta Kuvataideakatemiaa.

Keskustelu