Tästä alkoi film noir: Chandlerin Philip Marlowe Kino Klassikossa lauantaina
Kino Klasikko esittää film noir -genren kulmakiven Hyvästi, kaunokaiseni (1944) sekä Robert Altmanin uustulkinnan dekkari Philip Marlowesta: Pitkät jäähyväiset (1973). Lauantaina 5.2.2022.
Hyvästi, kaunokaiseni (Murder, My Sweet, 1944) on film noirin suuria klassikkoja. Edward Dmytrykin naseva ja tiukka ohjaus ottaa parhaan irti Raymond Chandlerin romaanista, josta on poimittu ihailtavan paljon klassisia lausahduksia. Esimerkillinen kertojan käyttö ja upea kuvaus valon ja varjon leikkeineen luovat elokuvaan arkkityyppisen noirin ilmapiirin.
Dick Powellin valintaa Philip Marlowen rooliin aluksi kyseenalaistettiin – elokuvan tekoaikana hänet tunnettiin kevyiden musiikkikomedioiden laulavana tanssitähtenä. Powell halusi kuitenkin muuttaa imagoaan ja näki ajan rikoselokuvissa tilaisuutensa. Mutta jopa romaanin alkuperäinen nimi Farewell My Lovely muutettiin, koska Powellin yhteydessä sen pelättiin viittaavan liikaa romanttiseen musikaaliin. Elokuva sai kuitenkin hyvän vastaanoton ja Powell jatkoi uraansa rikoselokuvien parissa.
Powell fyysisesti hento mutta asenteeltaan kovanaamainen olemus yhdistettynä tanssijan luontevaan liikkumiseen toimii yhdistelmänä ällistyttävän hyvin ja tuo Marlowen hahmoon ainutlaatuisia ulottuvuuksia. Powellin Marlowesta tuli Chandlerin oma suosikki hänen sankarinsa elokuvatulkinnoista. Hänessä on henkistä kovuutta ja häikäilemättömyyttä, hän on aina varuillaan oleva ja ivallinen ammattilainen mutta silti paljon haavoittuvampi kuin Humphrey Bogartin tai Robert Mitchumin kaltaiset kovanaamat.
Itse asiassa Powellin Marlowe on elokuvan aikana yleensä joko täysin pihalla tapahtumista tai kirjaimellisesti hakkaamisesta ja huumeista sekaisin, näyttäen usein suorastaan pummilta. Harvoin näissä noir-elokuvissa sankari joutui näin kirjaimellisesti ”painajaisen” keskelle – elokuvan savut, usvat ja varjot saattaisivat olla osa unimaailmaa tai huumeiden luomaa hallusinaatiota, eikä Marlowe tunnu hallitsevan tilanteita sen enempää kuin me uniamme.
Koko elokuva käynnistyy poliisikuulustelusta, jossa Marlowe alkaa side silmillä ja murhasta syytettynä kertoa tarinaansa. Vankilasta vapautunut ja ilmeisen tärähtänyt gangsteri Moose Malloy (gorillaroolien armoitettu tulkitsija Mike Mazurki) on vapautunut vankilasta ja pyytänyt Marlowea etsimään kadonnutta kapakkalaulajaa Velmaa, johon Moose on pohjattomasti rakastunut. Pian Marlowella on liikaakin työtehtäviä, varastettujen jalokivien takaisin ostamista ja murhien selvittämistä.
Hyvästi, kaunokaiseni Kino Klassikossa lauantaina 5.2.2022. Elokuvailta alkaa klo 21.00. Elokuva on katsottavana Areenassa kolme kuukautta.
Ennen elokuvaa ja sen jälkeen keskustelevat Kalle Kinnunen, näyttelijä Ville Tiihonen ja kirjallisuustutkija Heta Pyrhönen. Ville Tiihonen samastuu Marlowen rooliin, jossa Dick Powell sai kunnian lanseerata monia sittemmin moneen kertaan toistettuja (ja myös parodioituja) dekkarielkeitä: näppäriä heittoja, takauman päälle puhuttuja kertojaosuuksia...
Ville Tiihonen näkee tanssija-laulaja Powellin tuoneen rooliin nimenomaan ketteryyttä, nopeutta ja herkkyyttä. Marlowen herkkyyteen kiinnittää huomiota myös Heta Pyrhönen: Powellin Marlowe puhuu miehekkään non mutta tekee samalla koko ajan nopeita ja teräviä havaintoja ihmisistä ympärillään.
Katso koko keskustelu!
Illan toinen elokuva edustaa uuden sukupolven tulkintaa dekkariperinteestä.
Robert Altman ehti pitkällä urallaan kokeilla suunnilleen kaikkia elokuvan lajityyppejä ja joka kerta hän muokkasi niitä omaan tyyliinsä ja tarkoitusperiinsä sopiviksi. Näin kävi myös Raymond Chandlerin dekkariklassikolle Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye), kun Altman teki siitä tulkintansa vuonna 1973. Siitä tuli täysin erilainen kuin kaikista muista Chandler-elokuvista mutta mestariteos yhtä kaikki.
Altmanin Pitkät jäähyväiset on monella tapaa 1970-luvun lapsi. Hän ei vain siirtänyt tarinaa tekoaikansa Kaliforniaan hyläten noirin perinteiset pimeät kadut ja varjot, päästäen tilalle Kalifornian hehkuvan auringon ja Malibun rannat. Altman myös ymmärsi, että 40-luvun puhdasotsainen idealistinen etsiväsankari ei 70-luvun Amerikassa, parin vuosikymmenen poliittisten ja yhteiskunnallisten pettymysten jälkeen, ole enää sellaisenaan realistinen ja uskottava hahmo.
Altmanin Marlowe toki muistuttaa paljossa edeltäjiään. Hän pitää yhä kiinni ylpeydestään, rehellisyydestään, herrasmiehen kunniastaan ja uskollisuudesta ystäviään kohtaan. Mutta aika on ajanut tämän miehen ohi, eikä hänen ihanteilleen ole enää sijaa nykymaailmassa. Vaikka Marlowe jaksaa yhä välittää, hänen arvonsa tekevät Marlowesta petosten, korruption ja väkivallan maailmassa itsepetoksessa elävän häviäjän.
Elliott Gould sopii täydellisesti tällaisen altmanilaisen Marlowen tulkitsijaksi. Hän on melko selvästi puijattavissa oleva, enemmän koominen kuin cool sottapytty, joka ei saa pidettyä kurissa edes kissaansa.
Pitkät jäähyväiset Teemalla lauantaina 5.2. klo 22.55. Elokuva on katsottavana Areenassa viikon.
