Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Mielipide

Laura Frimanin kolumni: Pelin keskeyttämisestä seuraa sokea raivo, joku vei huumeeni ja veti ne vessanpöntöstä alas

Päivitetty 08.02.2022 12:15.
Toimittaja Laura Friman
Kuva: Ilmari Fabritius / Yle

Digitaitojen oppimisesta puhutaan kauniisti. Puhelin ja Pleikkari ovat silti niin koukuttavia, että näpläämme niitä huonovointisuuteen saakka. Uusi Wordle-hittipeli on harvinainen poikkeus, kirjoittaa Laura Friman.

Hei, olen Laura ja olen ruutuaddikti. Tässä ovat lapseni, ja hekin ovat ruutuaddikteja. Olemme olleet kuivilla tasan nolla päivää, ehkä parhaimmillaan tunteja. Tarvitsemme apua.

Tämä tunnustus ei hävetä minua niin paljoa kuin se voisi. Olen nimittäin huomannut, että en ole yksin: jos minulla ja perheelläni on ongelma, niin on luultavasti sinullakin. Tästä ongelmasta puhutaan näennäisesti paljon. Valitamme kavereillemme, että kännyköillä kuluu niin perkeleesti aikaa.

Lasten YouTube-tuijotus noteerataan. Aihe nostetaan esiin niin koulun keskusteluissa (esitietolomakkeessa on ruutuaikahuoliin liittyvä boksi, joka pitää raksittaa) kuin hätähuutoina vanhempien WhatsApp-ryhmissäkin (“mitä sovellusta teillä on käytetty lasten kännyköiden etälukitsemiseen??”).

Harva kehtaa silti sanoa suoraan, että juuri minä olen niin koukussa someen tai peleihin, että reaalikontakti kasvokkain jää virtuaalikokemukselle usein kakkoseksi. Minä olen näitä tyyppejä.

Kun pelaaminen pitää lopettaa, hetki on aina väärä: ohjain heitetään turhautuneena pois ja aletaan haaveilla huomisesta peliajasta.

Entä lapseni? Lähdetään luvuista: lasteni ruutuaika on tunti päivässä — ihan niin kuin jokainen vanhempi tuntuu sanovan. Se tunti vain sattuu tarkoittamaan aktiivista pelaamista. Oman tunnin jälkeen on sisaruksen vuoro, ja sitä pitää tuijottaa vierestä. Sitten joku kavereista pyytää simultaanipelaamaan Fortnitea. Koska olen ostanut vanhempana ajatuksen kollektiivipelaamisesta modernina yhdessäolon ja sosiaalisuuden muotona, annan lapselle puoli tuntia lisäpeliaikaa, jotta hänestä ei tulisi hylkiötä.

Loppujen lopuksi Pleikkari vitosen taikapiirissä on tuhrattu kolmisen tuntia, joka ikinen päivä. Kun pelaaminen pitää lopettaa, hetki on aina väärä: ohjain heitetään turhautuneena pois, ja aletaan haaveilla huomisesta peliajasta. Silloin aiotaan ostaa golden shotgun ja banaaniskini. (Lapsille termit ovat arkipuhetta.)

Pahinta on, että tiedän, miltä lapsesta tuntuu. Kaikki unelmani täyttyivät kolmekymmentä vuotta sitten täyttyivät kasibittisen Nintendo-konsolin muodossa, en olisi tehnyt mitään muuta kuin hakannut Super Mario Bros ykköstä, kakkosta ja kolmosta tuntitolkulla läpi, ellei äiti olisi jossain kohtaa kesäloma päivää pakottanut ulos hyppimään narua. Mutta kuka tahtoo hyppiä typerää narua, jos voi myös pelata Bubble Bobblea tai pudotella Tetris-palikoita tyydyttäviin riveihin?

Muistan, että pahimmillaan vanhempani painoivat konsolin power-napista pelin kesken kaiken poikki, jos en totellut lopettamiskehotuksia. Täytyin sokealla raivolla. Pelaaminen on nautinnollisinta mahdollista puuhaa tasan sen hetken, kun sen akti kestää. Se ei jätä jälkeensä juurikaan iloa, sillä siitä irroittautuminen on kuin vetäisi ihania huumeita vessanpöntöstä alas.

Hedelmällisen puhelinnäpläyksen tulos on päänsärky ja kipeät niskat. Eli täsmälleen sellainen yleistukkoinen, pahoinvoiva olo, jonka jokainen aikuinenkin tunnistaa.

Nykylasten ruutuorientoituneisuutta puolustellaan usein kauniin lausein: tämä on uusi maailma, jossa digitaidot ovat elintärkeää valuuttaa! Eikä se määrä, vaan se laatu: netistä voi etsiä tietoa, sieltä voi löytää vertaistukea, sitä voi käyttää luovasti tanssivideoiden tekoon! Tämä on tietenkin ihan totta. Olen silti se nolo vanhempi, joka “ei vaan tajua”.

Minunkin lapseni käyttävät puhelimiaan mitä hienoimpiin juttuihin: pikkuvanha esikoinen googlaa suomennosta Blitzkriegille (se tarkoittaa salamasotaa), kuuntelee Yle Areenasta fiksuja podcasteja ja opettelee tiedetubettajien luentoja ulkoa. Eittämättä älyllistä toimintaa. Silti kaiken tämän hedelmällisen puhelinnäpläyksen tulos on vähän liian punainen naama, päänsärky ja kipeät niskat. Eli täsmälleen sellainen yleistukkoinen, pahoinvoiva olo, jonka jokainen aikuinenkin tunnistaa. Jos monella meistä keski-ikäisistä ei ole itsekuria suojella itseämme tuolta ololta, miksi lapsella olisi?

Vaikka armollisuus on vuosituhannen avainsana, kaipaan niin aikuisten kuin lasten ruutuaikapuheeseen armottomuutta. Se ei tarkoita, että olisimme moraalipaniikissa kirkuvia tippergoreja, vaan sitä, että noteeraamme, että internet ja pelit ovat fysiologisesti aivoillemme ihan liikaa.

Kaipaan ruutuaikapuheeseen armottomuutta.

Tai no, valtaosa peleistä. Alkaneen vuoden ehdoton hitti on ollut sanapeli Wordle. Sen tarina on liikuttava: newyorkilainen Josh Wardle koodasi pelin sana-arvoituksia rakastavalle puolisolleen lahjaksi. Puolison jälkeen peliä pelasivat sukulaiset, jo parin viikon kuluttua sadat tuhannet ihmiset, ja niin edelleen. Projekti räjähti käsiin.

Wordlessa arvuutellaan päivän sanaa kuuden arvauksen verran. Pelin ulkoasu on simppelein mahdollinen: mustavalkoinen ruudukko. Minäkin avaan Wordlen heti herättyäni ja raportoin päivän tuloksen sekä puolisolle että ystäville. He tekevät saman.

Pelin luonut Josh Wardle on IT-alan ammattilainen, joka olisi voinut luoda koukuttavan pelin, jota olisimme hakanneet aamusta iltaan ja vielä yöt päälle. Wordlella olisi voinut tehdä rahaa. Maksa 1,99€, niin voit pelata huomisen sanaa jo tänään! Josh Wardle on netonnut pelillään, muttei häikäilemättömästi. Wordlea voi yhä pelata vain kerran päivässä. Sen jälkeen odotellaan parikymmentä tuntia. Juuri se tekee kokemuksesta ainutlaatuisen ja melkein rauhoittavan.

Olisi ihanaa ajatella, että hittipeli vinkkaisi tulevasta. Ehkä jonkinlainen slow gaming on seuraava iso ilmiö?

Olisi ihanaa ajatella, että hittipeli vinkkaisi tulevasta. Ehkä jonkinlainen slow gaming on seuraava iso ilmiö? Samalla tavalla Instagramin veikkaillaan tekevän tilaa blogien paluulle: verkossakin haikaillaan kuulemma pitkää ja hidasta pikaruuan tilalle.

Uskonko näihin visioihin? Valitettavasti en. Kun aivoja ruokkii orgastisesti tyydyttävällä moskalla, palkitsevaan parsakaaliin jaksaa palata vain sinnikkäin. Me muut jäämme tykittämään rasvaa ja ranskalaisia suoneen. Eli addiktien kokouksessa tavataan.

Katso suora lähetys ke 9.2. klo 20.00: Kulttuuricocktail Live: Kulttuuriteollisuus haluaa koukuttaa sinut

Vielä jakso tv-sarjaa, vielä yritys videopelissä. Moni kulttuurituote synnyttää riippuvuuden kaltaisen olotilan. Miten se tehdään? Vieraina ovat pelisuunnittelija Touko Tahkokallio ja käsikirjoittaja Jemina Jokisalo.

Edit 8.2. klo 11.43. Artikkelin otsikkoa muutettu. Alkuperäinen otsikko: Laura Frimanin kolumni: Minunkin lapseni käyttävät puhelimiaan älykkäisiin juttuihin, mutta olemme ruutuaddikteja ja tarvitsemme apua.

Keskustelu