Hyppää pääsisältöön

Kulttuuri

Sisäisestä tunteesta on tullut totuuden mittari – on houkuttelevaa tyytyä siihen, mikä miellyttää ja imartelee meitä, väittävät Laura Lindstedt ja Petra Lampinen

Päivitetty 14.02.2022 10:54.
Kaksi naista harmaata taustaa vasten.
Kuva: Anne Hämäläinen / Yle

Finlandia-palkittu kirjailija Laura Lindstedt ja puoliso, säveltäjä Petra Lampinen kirjoittavat esseessään, että totuutta voi ja pitää tavoitella, vaikka sitä ei koskaan voikaan saavuttaa.

”Tämä oli oikein, oikein ihana, te olette.” ”Hieno kipale, ihan itsejänne olitte, ihanii.” ”Tämä teidän jaksonne oli suorastaan liikuttava, sillä se mitä jaksosta välittyi, tuntui minusta todelta ja aidolta.”

”Miten aidosti olettekin tässä. Kiitos!” ”Olipa aito ja ihana.”

Muun muassa näillä sanoilla ystävät ja tuttavat kommentoivat Juha Suomalaisen meistä tekemää Luovia suhteita -sarjan dokumenttia, kun se tuli tammikuussa 2022 Yle Areenaan katsottavaksi.

Mutta onko tämä totta? Olimmeko me ”omia itsejämme”, olimmeko ”tosia ja aitoja”?

Esiinnyimme, mutta meillä ei ollut näytelmän käsikirjoitusta, näyttelijänkoulutuksesta puhumattakaan.

Saimme joulukuussa 2021 dokumentin raakaversion nähdäksemme. Pelkäsimme pahinta, sillä kuvausten aikana jäykistelimme ja pingotimme. Teimme tikusta asiaa. Lätisimme hengenhädässä puuta heinää virolaisista rahkapatukoista, emmekä kyenneet lopettamaan. Rahkapatukkapuhetta tuli ja tuli ja tuli, ainakin kymmenen minuuttia.

Esiinnyimme, mutta meillä ei ollut näytelmän käsikirjoitusta, näyttelijänkoulutuksesta puhumattakaan. Painostava tietoisuus tulevaisuuden yleisöstä kiristi, kouristi. Kuvauspäiviä oli yhteensä viisi. Emme unohtaneet kameran läsnäoloa hetkeksikään.

Näissä jo etukäteen kiusaantuneissa tunnelmissa aloimme katsoa tallennetta.

Kun puolituntinen oli ohi, tuijotimme toisiamme. ”Siellähän sinä olit, sellaisena kuin sinut tunnen.”

Ilmeet, eleet, jopa sanat (nuo murskaamiseen kykenevät painavat irtolohkareet) olivat meistä lähtöisin. Emme näyttäneet emmekä kuulostaneet Pelon tanssittamilta marioneteilta.

Mistä tämä aitouden silaus oli liikkuvaan kuvaan tarttunut?

Vaikka kustantaja sanois, että se on ihan paska, mä rakastan sua silti - Toista Yle Areenassa

Pyrkimys toden puhumiseen ei ole synonyymi totuuden tietämiselle

Kun suhteemme kesällä 2019 syveni, päätimme, että puhumme aina totta toisillemme.

”Että vaikka asiat olisi hankalia tai kiusallisia tai vaikeita, niin me ollaan pyritty siihen, että me sanotaan, miltä tuntuu, mikä pelottaa, niin tarkasti kuin pystyy sanoittamaan jotakin sellaista, mitä ei juuri melkein itselleenkään uskalla tunnustaa. Niin sanoo sen toiselle, ja samalla itselleen. Ja sitten siitä puhutaan. Niin se on ollut sellainen vallankumouksellinen kokemus meille kummallekin.” Näin toinen meistä sanallistaa lupaustamme dokumentissa.

Kuten sitaatista voi päätellä, pyrkimys toden puhumiseen ei ole synonyymi totuuden tietämiselle.

Hankalat, kiusalliset ja vaikeat asiat ovat lähes aina luonteeltaan niin monimutkaisia ja niin monikerroksisia, ettei ytimestä saa tolkkua sen paremmin järjen kuin tunteen avulla.

Totuutta voisi verrata piin tarkkaan arvoon. Sitä voi lähentyä, lähentyä, lähentyä… Mutta sitä ei voi koskaan saavuttaa. Tämänhetkisen tiedon perusteella pii on päättymätön, eivätkä sen desimaalit noudata mitään ennakoitavissa olevaa kaavaa.

Joskus riittää, että lähestymme totuutta muutaman desimaalin tarkkuudella. Silloin vastaukseksi kelpaa ”3,14”. Mutta jos haluamme navigoida planeettojen välissä, tarvitsemme piin arvon tuhannesbiljoonasosan tarkkuudella: ”3,141592653589793”.

Totuudellisuuden tarkkuusaste toisin sanoen muuntuu tarpeittemme mukaan, mutta itse totuuteen, tuohon inhimillistä ymmärrystä pakenevaan klönttiin, tarpeemme ja halumme eivät vaikuta tuon taivaallista.

”Ai ette ole vegaaneja, vaikka olette lesboja”, sukulaistyttö ihmetteli yhteisellä illallisella.

Jos totuuden ja piin tarkan arvon haluaa nähdä ehdottamallamme tavalla rinnasteisina, desimaalien satunnaisuus on tärkeä elementti vertauksessa. Havaitsemiemme yhteiskunnallisten ilmiöiden takaa löytyy usein rakenteita ja toisteisuutta. Historia tuppaa toistamaan itseään. Tällaisten ilmiöiden tarkka analyysi auttaa ennakoimaan tulevaa ja tekemään perusteltuja poliittisia päätöksiä.

Koko totuus ei kuitenkaan löydy kaavoista – tai algoritmeista. Ilmiöiden ketjutus ja ketjujen tarjoaminen faktoina litistävät monimutkaisen todellisuuden. Jos sinun ajatellaan edustavan jotakin, silloin sinun uskotaan automaattisesti olevan myös asioiden A, B ja C puolella, asioita X, Y ja Z vastaan. ”Ai ette ole vegaaneja, vaikka olette lesboja”, sukulaistyttö ihmetteli yhteisellä illallisella.

Tällainen ketjutus on käytössä mainosalalla, joka hyödyntää kuluttajaprofiileja kaupallisiin tarkoituksiin. On oireellista, että aikamme ”individualismi” nojaa ominaisuuksien porttiteoriaan, joka pohjimmiltaan palvelee kapitalismia, ei totuutta.

Tilannekuva on aina vajaa

Olemme maadoittaneet jylhää totuuden käsitettä myös toisen vertauksen avulla, rinnastamalla totuuden pikseleihin. Joskus isot pikselit riittävät. Silloin asioista voi puhua yleistyksien avulla, jopa latteuksia viljellen. Latteus on ranskan kielessä lieu commun, ”yhteinen alue”. Sieltä keskusteluun poimitaan banaliteetteja satunnaisten, ajallisesti lyhyiden kohtaamisten liimaksi.

Suurten pikselien sanoilla voimme viestittää toiselle ihmiselle, että emme ole vaaraksi hänelle. Hän voi vastapalvelukseksi laskea omat aseensa lausumalla pari totuuden sanaa vaikkapa katujen kunnossapidosta: ”Sanos muuta, voisivat kyllä hiekoittaa, meinasin tänäänkin lentää persiilleni monta kertaa…”

Sitten on alueita, joilla isot pikselit ovat pidemmän päälle tuhoisia. Rakkaus, ystävyys, tiede ja taide ovat pienten pikselien alueista tärkeimmät.

Dokumentissa nousee esiin eräs yleisen kirjallisuustieteen opinnäytetyö, ”Lauran väitöskirjaprosessi”, jonka aiheena on ranskalaiskirjailija Nathalie Sarraute (1900–1999). Kun dokumenttia viime vuonna kuvattiin, väitöskirjaprojekti oli ehtinyt 18 vuoden kunnioitettavaan ikään.

Ikuisuusprojekti poiki bändin Kutisevat neitsyet, joka esittää Petran säveltämiä biisejä, joiden sanat pohjaavat Lauran väitöskirjakäsikirjoitukseen. Teimme laulusta Mieltä lainaamassa musiikkivideon. Kappale kertoo kuvitelmien ja todellisuuden välisestä kuilusta, josta Sarraute kirjoitti omintakeisella tyylillään läpi tuotantonsa.

Kutisevat neitsyet: Mieltä lainaamassa - Toista Yle Areenassa

Kommunikaatiotilanteessa tulkitsemme toista ihmistä hänen sanojensa, käytöksensä perusteella.

Mitä kuvittelemme tietävämme hänestä ja mitä kuvittelemme hänen meistä ajattelevan.

Tällä tavoin syntynyt tilannekuva on aina vajaa siihen nähden millaisia tarkoituksia, ajatuksia toisen mielessä kyseisellä hetkellä tosiasiassa liikkuu.

Tosiasiassa.

Ranskalaisfilosofit Gilles Deleuze (1925–1995) ja Félix Guattari (1930–1992) ovat luonnehtineet Sarrauten teosten maailmaa ”keskustelun mikropolitiikaksi”. ”Makropolitiikka” toimii valmiiden representaatioiden tasolla, kun taas ”mikropolitiikka” tarttuu massojen ja virtojen liikkeisiin, alueeseen, josta käsitteet abstrahoidaan.

Taiteella on varaa vitkasteluun. Tämä on taiteen vapauden tärkeimpiä kulmakiviä.

Sarrauten teoksissa arkisen sananvaihdon alla poreilee tiedostamattomia jännitteitä, joiden sanallistaminen paljastaa ihmisten välillä vallitsevat valtasuhteet – ne halut, toiveet ja pelot, jotka meitä tosiasiassa liikuttavat. Tälle mikropolitiikan alueelle kaikki yleiskäsitteet ja representaatiot tulisi palauttaa, mikäli haluamme tietää, mitä ne ovat todella syöneet sisäänsä.

Mikropolitiikka on pienten pikselien aluetta, makropolitiikka suurten. Esimerkiksi ideologiat tarvitsevat toimiakseen makropolitiikkaa, valmiita representaatioita, joihin ideologian kannattajat voivat koko sydämellään sitoutua.

Taide ei synny maailmasta irrallaan, eikä se näin ollen synny myöskään ideologioista vapaana.

Taide ei ole ”puhdas” mistään; elämän kuona tarttuu taiteeseen todella herkästi. Taiteen aika mahdollistaa kuitenkin sellaisen hitauden, joka ei palvele nopealla sykkeellä toimivia ideologioita.

Taiteella on varaa vitkasteluun. Tämä on taiteen vapauden tärkeimpiä kulmakiviä.

Kertomus totuuden korvikkeena

Totuuden tavoittelu on pitkä prosessi. Tiedon kerääminen, analysointi, argumentointi ja oppiminen ovat hidasta ja vaivalloista toimintaa. Siksi on houkuttelevaa tyytyä siihen, mikä miellyttää tai imartelee meitä.

Omasta sisäisestä tunteesta on tullut viime vuosina yksi käytetyimmistä toden mittareista. Sitä hyödynnetään yhä useammin myös yhteisten asioiden hoidossa. Yksityinen ja julkinen sekoittuvat julkisessa puheessa, ja ne myös tarkoituksella sekoitetaan. Tämä on tehokasta, sillä silloin yhdestä tarinasta, yhdestä tunteesta tulee kuin puolihuomaamatta mallikertomus, jonka voi ajatella velvoittavan myös muita.

Tällaisia kertomuksia ideologiat ja uskonnot käyttävät totuuden korvikkeina. Keskustelu ja argumenttien testaaminen unohtuvat, onhan nopeampaa linkata kommenttikenttään YouTube-videoita, Netflix-dokumentteja ja traagisia blogitarinoita. Kun alamme pitää itseään toistavan, ilmiöitä ketjuttavan algoritmin meille tarjoamaa aineistoa totuutena, ajaudumme hyvin kapeaan käytävään, jossa ei ole tuuletusikkunoita.

Kaksi naista, toinen seisoo, toinen baarijakkaralla, violetti väriefekti.
Kuva: Anne Hämäläinen / Yle

Sisäinen tunne ja sen ilmaiseminen eivät ole tietenkään tarpeettomia asioita. Esimerkiksi toimivassa parisuhteessa on välttämätöntä kyetä tunnistamaan ja sanallistamaan tunteitaan. Itseilmaisu on tärkeä elementti jopa kuorolaulussa, vaikka kuorossa laulamista käytetään myös yksiäänisyyden synonyyminä.

Oleellista on, että ilmaisu on omasi. Sitä ei voi väkisin kaupitella toiselle laulajalle ilmaisukeinoksi.

Kun Petran perustama ja johtama Kaupungin naiset -kuoro esiintyy, sillä ei ole yhtenäistä univormua. Kukin kuorolainen pukeutuu vaatteeseen, jossa tuntee olonsa upeaksi. Yhdellä on päällään tumma puku ja rusetti, toisella kultapaljetein verhoiltu iltapuku, kolmannella farkut ja puhtaanvalkoinen teepaita. Tämä ei ole kuorolaulussa standardi, vaan Kaupungin naiset -kuoron erityispiirre. Riittää, että on oma itsensä, mutta mikään muu ei riitä.

Jokainen laulaja ilmentää eri tavoin laulutulkinnan vaatimia tunteita. Jos tulkinta edellyttää vaikkapa ylemmyyden ilmaisua, yksi tuo sitä esiin mulkoilemalla passiivisaggressiivisesti, toinen hymyilemällä kylmästi, kolmas ohi katsomalla. Näin voi ryhmänä päästä pienten pikselien alueelle, kohti väkevää tulkintaa.

Oleellista on, että ilmaisu on omasi. Sitä ei voi väkisin kaupitella toiselle laulajalle ilmaisukeinoksi. Silloin se ei ole totta, vaan pelkkä maneeri. Maneereita viljelevä laulaja taas ei ole koskaan hyvä – säkenöivä, lumoava, vastaan panematon – vaikka hänen laulutekniikkansa olisi täydellinen.

Yhteisen maailman rakentaminen vaatii luottamusta

Koska aikamme on rajallinen, emme voi koskaan olla aivan varmoja koko totuudesta. Siksi tarvitsemme luottamusta. Luottamus on eri asia kuin usko. Usko on jotakin, joka on annettu ja otettu tyhjästä. Luottamus on (jos sitä on) jotakin, jolla on perusteet. Luottamus pohjaa kokemukseen, historiaan, johonkin, mistä meillä on koeteltua tietoa. Luottamus edellyttää kommunikaatiota, kyseenalaistamista, sietämistä, perusteita. Uskonsoturi ei tarvitse mitään näistä.

Palataan vielä hetkeksi alkuun. Mistä tunne tunnistamisesta syntyi, kun katsoimme meistä tehtyä dokumenttia?

Kyse on tietenkin ammattitaidosta: ohjauksesta, kuvauksesta, leikkauksesta. Kyse on valinnoista, joita me emme tehneet, vaan he, joilla riitti kärsivällisyyttä etsiä ja tunnistaa. Viime kädessä kyse on luottamuksesta. Me luotimme heihin, jotka meitä katsoivat, ja he luottivat siihen, että lopulta, viiden päivän rahkapatukkapaniikkijorinoiden seasta, löytyy jotakin todellista.

Petra Lampinen & Laura Lindstedt

Keskustelu