Hyppää pääsisältöön

Yle Teema

Vielä kerran sade pesee kadut puhtaiksi saastasta – Kino Klassikossa Martin Scorsesen Taksikuski

Travis Bickle (Robert de Niro) maiharitakissaan, aurinkolaseissaan ja irokeesikampauksessaan elokuvassa Taksikuski
Kuvateksti Travis Bickle (Robert De Niro)

Nuoren miehen vieraantuneisuus ja fantasiat purkautuvat väkivaltaiseksi kostoretkeksi 70-luvun mestariteoksessa, jossa Robert De Niro teki yhden elämänsä rooleista.

Taksikuski (Taxi Driver, USA 1976) on 1970-luvun kuuluisimpia elokuvia ja tärkeä mestariteos sekä ohjaaja Martin Scorsesen että nimiroolin tulkinneen Robert De Niron uralla – unohtamatta käsikirjoittaja Paul Schraderia, kuvaaja Michael Chapmania tai elokuvasäveltäjä Bernard Herrmannia, jotka myös antoivat elokuvalle mahtavan parhaansa.

Taksikuski tiivisti jotain hyvin olennaista 1970-luvun ajan hengestä mutta se on osoittautunut myös täysin ajattomaksi kuvaukseksi modernin kaupunkielämän äärimmäisestä yksinäisyydestä ja nuorten miesten vieraantuneisuudesta, joka etsii keinoa purkautua raakana väkivaltana, rajuna mutta päämäärättömänä kostona jotain pahaksi koettua kohtaan.

Pintapuolisesti Taksikuski liittyy 1970-luvun suosittujen oman käden oikeutta käsitelleiden elokuvien sarjaan, joka kumpusi tuona aikana valtaviin mittoihin paisuneesta kaupunkiväkivallasta. Scorsese ja Schrader näkivät kuitenkin taustalla yleisempiä syitä. Yhdysvaltoja vaivasi syvä talouslama, ja myös poliittinen elämä oli rappiolla John ja Robert Kennedyn murhien, Vietnamin sodan ja Watergaten jälkeen. Amerikka tuntui unohtaneen kaikki hyveet ja omistautuneen paheille, ja erityisesti New Yorkissa. Toisaalta elokuvan asetelmat kumpusivat myös syvältä Amerikan historiasta – Taksikuski on itse asiassa muunnelma John Fordin klassikkowesternistä Etsijät siirrettynä villistä lännestä moderniin kaupunkiviidakkoon.

Travis Bickle (Robert de Niro) ajaa taksiaan elokuvassa Taksikuski
Kuvateksti Travis taksinsa ratissa

De Niron esittämä newyorkilainen Vietnam-veteraani Travis Bickle ei ulkopuolisuuttaan kykene edes nukkumaan öisin. Hän eristäytyy vieläkin enemmän oman autonsa sisälle ja alkaa ajella öisin ympäriinsä, kunnes hän saa luontevasti töitä taksikuskina.

Bickle elää rappion ja rikollisuuden ympäröimänä kokien suurkaupungin kurjuuden ja raadollisuuden vastenmielisenä. Hän alkaa asettua muiden yläpuolelle ja Vietnamissa väkivallan käytön oppineena hekumoi kaupungin pohjasakan siivoamisesta, kuten Jumalakin aikoinaan rankaisi Sodomaa ja Gomorraa. Mutta koska Bickle ei pysty tuhoamaan kokonaista kaupunkia, hän ottaa tehtäväkseen 12-vuotiaan prostituoidun pelastamisen.

Travis Bickle hekumoi kaupungin pohjasakan siivoamisesta, kuten Jumala rankaisi Sodomaa ja Gomorraa.

Scorsesen, Schraderin ja De Niron vieraantuneessa nuoressa miehessä on fasistista ylemmyydentuntoa, jonka varjolla hän omaksuu oikeuden tappaa alempiarvoiseksi katsomiaan, käytännössä usein erirotuisia ihmisiä, pestäkseen kuonan kaduilta. Hän keksii itselleen pelastustehtävän, mutta kuten elokuva osoittaa, hän saattaisi yhtä hyvin ampua jonkun poliitikon tai julkkiksen, tai tehdä joukkomurhan kuviteltujen vihollisten parissa.

Mutta Bickle valitsee toisen tien tehdäkseen itsestään kuuluisan ja tärkeän, ja ironisesti hänestä tulee valintansa vuoksi sankari. Taksikuskin kritiikki kohdistuu myös julkisuuteen ja medioihin, jotka muokkaavat tappajista sankareita koska se tekee uutisista vetävämpiä, mutta antaen samalla oikeutusta aseiden ja väkivallan käytölle.

Mies (näyttelijä Robert De Niro) seisoo ilman paitaa peilin edessä huoneessa ja osoittelee isolla revolverilla. Kuva elokuvasta Taksikuski.
Kuvateksti Travis harjoittelee aseensa kanssa kotona
Kuva: Columbia Pictures

Vieläkin ironisemmin Bicklestä tuli monelle oikeasti sankari – jonkinlainen realistinen Batman. Hänen ”you talking to me” -monologiaan peilin edessä matkittiin paitsi lukemattomissa elokuvissa, myös oikeissa yksinäisissä makuuhuoneissa. Yksi elokuvan suurimpia faneja oli Jodie Fosterista pakkomielteen saanut John Hinckley, joka yritti ampua presidentti Ronald Reaganin vuonna 1981.

Taksikuskin näytökseen tuli nuoria miehiä, jotka olivat kopioineet vaatteensa ja kampauksensa Bickleltä.

Schrader huolestui, kun hän katseli Taksikuskin näytökseen jonottavia ihmisiä ja huomasi suuren määrän yksin tulleita nuoria miehiä, jotka olivat kopioineet vaatteensa ja kampauksensa Bickleltä. Omasta maailmantuskastaan käsikirjoituksensa luonut Schrader ja Schraderin omia vaatteita Bicklen roolissa käyttänyt De Niro luulivat luoneensa jotain hyvin ainutlaatuista mutta joutuivat huomaamaan, että bicklet olivat vaikka kuinka yleisiä. Korostettakoon, että Taksikuski ei luonut näitä ihmisiä tai että kaikki syrjäytyneet olisivat väkivaltaisia – elokuva vain tavoitti täydellisesti sellaisten yksilöiden maailman.

Taksikuski oli ajan hermolla myös elokuvallisilta ansioiltaan. Scorsese lainasi kuvailmaisunsa Ranskan uuden aallon, erityisesti ohjaaja Jean-Luc Godardin ja kuvaaja Raoul Coutardin elokuvista. New Yorkin yötä havainnoitiin tarkasti ja yksityiskohtaisesti, mutta ikään kuin Bicklen silmin, vääristynein, värisevin ja sirpalemaisin kuvin. Bernard Herrmann, joka kuoli päivänä jolloin Taksikuskin musiikkitausta valmistui, loi katujen vainoharhaisuutta ja uhkaa henkivän jazz-sävytteisen musiikin. Schraderin käsikirjoitus oli tavattoman tiukka ja mietitty, mutta elokuvalla oli improvisoiva ja kokeellinen ilme. Jodie Fosterin unohtumattomassa roolityössä oli hämmästyttävintä se, kuinka kypsästi tuolloin 12-vuotias näyttelijä osasi käsitellä niin vaikean roolin.

Taksikuski oli tällaisten vastakohtien elokuva. Siinä yhdistyivät eurooppalainen uusi aalto ja 1970-luvun uusi amerikkalainen ”yksinäisyyden elokuva”, ekspressionismi ja realismi, raju väkivalta ja henkinen ellei peräti hengellinen arvokuvaus sekä indie-elokuvan pienimuotoisuus ja valtava yleisösuosio.

Viiltävän analyysin jälkeen elokuvan viimeinen katse jättää kaiken silti epäselväksi: ehkä kaikki nähty on sittenkin tapahtunut vain Bicklen päässä – unta, fantasiaa tai kuolevan ihmisen hourekuvia. Maailma tuntuu kuitenkin olevan yhä täynnä jumalan yksinäisiä miehiä.

Taksikuski Kino Klassikossa lauantaina 12.2.2022. Elokuvailta alkaa klo 21; Areenassa kaksi viikkoa

Mies (näyttelijä Max Ovaska) seisoo maiharitakissa öisellä kadulla amerikkalaismallisen keltaisen taksin vieressä. Mukaelma elokuvasta Taksikuski.
Kuvateksti Näyttelijä Max Ovaska samastuu Travis Bicklen rooliin
Kuva: Mojo Erämetsä / Moskito Television Oy

"Kuin isku palleaan" – voiko Taksikuskin kaltaista elokuvaa rakastaa?

Ennen elokuvaa Travisin rooliin asettuu näyttelijä Max Ovaska. Travis Bicklen tyyppi on hänelle tuttu omasta ympäristöstä: tyyppi, joka sanoo ettei ole kiinnostunut "politiikasta" eikä oikeastaan tiedä asioista kovin paljon mutta omaa sitäkin voimakkaampia ja rajumpia mielipiteitä, joista hän puhuu kovaan ääneen, intoilee terveydestä ja kuntoilusta mutta valvoo öitä ja syö roskaruokaa. "Sillä on ideaaleja, mutta se ei noudata niitä."

"Mä en ole yksinäinen mies New Yorkissa 70-luvulla, mutta huomaan, että kerta toisensa jälkeen elokuva puhuttelee", sanoo ohjaaja Auli Mantila. Se kertoo, että tekijät ovat tavoittaneet jotain todella universaalia.

Max Ovaskan ja Auli Mantilan kanssa keskustelee Anna Möttölä. Katso koko Enemmän elokuvasta -keskustelu!

Enemmän elokuvasta: Taksikuski - Toista Yle Areenassa