Ville Hytösen kolumni: Virossa nuoret taiteilijat eivät lannistu koronan edessä – 18-vuotias runoilija näyttää esimerkkiä

Suomalaiset ovat nähneet kolmekymmentä vuotta reippaita virolaisia laivailemassa aamulla Suomeen töihin ja illalla takaisin. Sama asenne näkyy nuorissa taiteilijoissa, kirjoittaa Ville Hytönen.

“Sori, mulla kestää aina välillä jonkin sanan etsiminen suomeksi”, Reijo Roos, 18, sanoo istuessaan kahvipöytään. Hakusessa oleva sana on jaosto. Kevään 2022 esikoisrunoilija on nimittäin perustanut puolisen vuotta sitten nuorisojaoston Viron kirjailijaliiton yhteyteen.

Roos on äitinsä puolelta virolainen, isänsä puolelta suomalainen Hän on siis talsinkilainen kuten meillä vironsuomalaisilla on tapana sanoa. “Me puhutaan vanhempien kanssa usein sekakieltä, ja välillä jotkut suomalaissanat unohtuvat.”

Olen pyytänyt runoilijan kahville tietääkseni, miten korona on vaikuttanut Viron kaikista nuorimpaan, vasta aloittelevaan taiteilijapolveen. Virolaisilla runoilijoilla on ollut jo vuosikausia tapana julkaista runojaan sosiaalisessa mediassa ja sanomalehdissä. Koronasulkujen ajoilta monenlaiset striimit ja verkkokeikat ovat yleistyneet.

Roos kertoo kirjoittaneensa valtavasti etäopetuksen aikana. Silti häntä harmittaa nuorten keskuudessa suosittujen kirjatapahtumien poissaolo.

Pandemia on rajoittanut kaikkialla nuorten elämää. Viron kulttuurielämässä se näkyy sosiaalisen elämän puutteena. Tärkeitä kokemuksia on vaikeampi jakaa.

“Monet ikäisistäni eivät oikein edes muista viime lukuvuotta, kun kaikki opiskelu tehtiin etänä”, Roos pohtii. “Se aika on yhtä tasapaksua sumua.”

Syntyykö korona-aikana kasvaneista taiteilijoista uusi kadotettujen sukupolvi? Termi viittaa 1920-luvulla Pariisissa eläneisiin nuoriin amerikkalaistaiteilijoihin, joita vaivasi ensimmäisen maailmansodan aiheuttama katkeruus ja pettymys. Sanottiin, että heiltä puuttui ihanteen ja käsitys elämän tarkoituksesta, mikä johti päämääräämättömyyteen ja holtittomuuteen. Kyynisyys valtasi kokonaisen taiteilijasukupolven.

“Se on kiinnostava kysymys”, Roos vastaa, muttei vaikuta lainkaan lamaantuneelta vaan pikemminkin energiseltä ja innostuneelta.

Teeme ära -mentaliteetti tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin tekemisen meininki, suoraan käännettynä: teemme pois.

Roosista huomaa nopeasti virolaisen kulttuurin leimallisen piirteen. Se on teeme ära -mentaliteetti. Termi tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin tekemisen meininki, suoraan käännettynä: teemme pois.

Suomalaiset ovat nähneet kolmekymmentä vuotta reippaita virolaisia laivailemassa aamulla Suomeen töihin ja palaamassa iltalaivalla takaisin. Virolaiset startupit ja kasvuyritykset ovat olennaisia Viron voitokasta kasvutarinaa kuvaillessa. Tärkeintä on, että hommat hoidetaan kuljeksimasta.

Rooskin tarttui tilaisuuteen heti, kun rajoitukset sallivat. Hänen johtamansa nuorisojaosto on alkanut tuottaa kirjatapahtumia torstaisin Kirjailijaliiton talon mustakattoisessa salissa. Ydinporukkaan kuuluu parikymmentä nuorta, joilla on sama halu kääriä hihat.

Aiheiden ja tekotapojen kirjo on suuri: runoutta, hiphopia, kansalliskirjailija A.H. Tammsaaren elämää, kirjoitustyöpajoja, graffiteja ja kirjakustantamisen pohdiskelua. Historia ja nykyaika kulkevat sulassa sovussa, kuten Virossa yleensäkin kaikessa.

Viron nykykulttuurissa on olennainen kulttuurinen kytkös punk-ajatteluun. Jo punkin ensimmäisestä aallosta tuttu do it yourself -perinne tarkoittaa sitä, että jokainen osaa, jokainen pystyy, jokaiselle annetaan mahdollisuus. Tekeminen on lopputulostakin tärkeämpää eikä epäonnistuminen pelota ketään.

Aina voi aloittaa uudelleen, niin kulttuuritoiminnassa kuin liikeyrityksissäkin.

Sama ajattelu tuntuu sisäänkoodatulta virolaisuuteen. Aina voi aloittaa uudelleen, niin kulttuuritoiminnassa kuin liikeyrityksissäkin. Kapina syntyy tekemisestä.

Kahvin ääressä kysyn Reijo Roosilta tavoitteleeko hän ammattitaiteilijuutta. Onhan virolaisessa kulttuurikentässä vaikea elää vain kirjoja tekemällä. Pieni kielialue tarkoittaa, että on miltei välttämätöntä tehdä jotain muutakin.

“Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tiit Aleksejevkin sanoi, että Virossa on vain pari kirjailijaa, jotka voivat tienata elantonsa kirjailijuudella”, Roos sanoo.

Hänen esikoiskokoelmansa Kured, kotkad, kajakad eli “Kurjet, kotkat, lokit” on omakustanne, kuten suuri osa virolaisista runokokoelmista. Omakustanteella ei ole Virossa samanlaista epäonnistumisen stigmaa kuin Suomessa, vaan se kertoo pikemminkin kirjailijan vankasta uskosta lukijakuntaansa. Kirjailija ajattelee, että hän tienaa enemmän julkaisemalla teoksensa itse.

“Kaikille kirjoittajille tärkeintä on kirjoittaminen – se että haluaa sanoa jotain”, Roos sanoo nuoren kirjoittajan varmuudella. Hän muistelee kirjailija Ilmar Tomuskin painottaneen, että parhaat kirjailijat osaavat myös jotain muutakin kuin kirjailijan ammatin. “Olen miettinyt, että opiskelisin sosiologiaa tai antropologiaa, joka antaisi kirjoittamiselle uuden maailman”, Roos pohtii.

Ajattelen hetken itseäni 19-vuotiaana abiturienttina perustamassa kirjakustantamoa Turkuun tai hiomassa käsikirjoitustani muiden nuorten kynäilijöiden kanssa. Järjestimme runo- ja musiikkitapahtumia turkulaisissa baareissa, kahviloissa ja yökerhoissa. Eritoten julkaisimme kirjallisuutta, joka mielestämme oli rohkeaa, kapinallista ja esteettisesti korkeatasoista. Mutta meillä ei ollut koronaristiä kannettavanamme.

Nuorten virolaisten kyky omaksua uusia asioita on poikkeuksellisen hyvä.

Tulevaisuuden ajattelijoidemme ja nuorten taiteilijoidemme nuoruus on ollut poikkeuksellinen. Siksi kulkutaudin jälkeinen aika voi tuoda kokonaan uusia tapoja ajatella. Vaikka pandemia on vienyt nuorilta kenties vuoden hänen muistoistaan, he eivät ole kadotettuja tai luovuttamassa.

Nuorten virolaisten kyky omaksua uusia asioita on poikkeuksellisen hyvä. Vaikka rajoitukset ovat vieneet heiltä vuoden elämästä, he ovat kirjoittamassa esikoisteoksiaan, julkaisemassa runojaan nuorten suosimassa kirjallisuuslehdessä Värske Rõhkissä tai osallistumassa poetry slam -iltamiin.

Unohdetaan moderni, postmoderni, transmoderni. Ehkä tulossa on maailmanlaajuinen Teeme ära -aikakausi.