Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: Järkälemäiset romaanit ovat miehinen laji – Päättymätön riemu on tuhatsivuinen merkkiteos, jonka lukeminen koettelee feministiä

Päivitetty 20.02.2022 11:13.
Kuvitus kirjailija David Foster Wallacesta kirjavuoren päällä
Kuva: Antti Ollikainen / Yle

David Foster Wallacen Päättymätön riemu on koollaan mahtaileva romaani. Wallaceen kriittisesti suhtautuva toimittaja luki sen ja halusi selvittää, mikä tiiliskivikirjoissa houkuttelee. Olavi Uusivirta, Silvia Hosseini ja muut kirjaihmiset kertovat.

Valkoisen miesneron kirja on nyt korruptoinut mun mielen, vitsailin puolisolleni. Pohdimme, mitä Päättymättömän riemun lukemisesta jäi käteen. Tuhat sivua, neljä kuukautta (korona)elämästä – oliko hyvä idea? Alun perin harasin vastaan, etten tarttuisi tähän kohkattuun kulttiteokseen.

Kulttiteos on sana, jota tuntuu olevan vaikea välttää, kun puhutaan yhdysvaltalaiskirjailija David Foster Wallacen (1962–2008) keskeisestä teoksesta. Päättymäton riemu on kirja, jonka tuntee huomattavasti suurempi joukko kuin sen on lukenut.

Wallace on amerikkalaislähtöisen älykkökirjallisuuden ikoni, tavaramerkkeinään bandanahuivi ja metallisankaiset rinkulalasit.

Monimutkainen romaani julkaistiin alkukielellä vuonna 1996 nimellä Infinite Jest. Kun Päättymäton riemu ilmestyi miltei neljännesvuosisata myöhemmin syksyllä 2020, se synnytti poikkeuksellisen suomennossensaation.

Hanke oli ainutlaatuinen: Tero Valkonen käytti kunnianhimoisen kielipelin kääntämiseen puolitoista vuotta, ja projektia rahoitti kirjailija Kari Hotakainen formulakuski Kimi Räikkösen elämäkerrasta saamillaan tuotoilla.

Suomalaisen kirjallisuuskentän tunnelmat tiivistää radio-ohjelma Kulttuuriykkösen otsikko lokakuulta 2020: Viimeinkin! Lähetys tarjoaa oivan taustoituksen kirjaan, kirjailijaan sekä käännöstyöhön.

Samanmielinen intoilu herätti minussa skeptisiä ajatuksia. “Tässä on kirja, jonka on kirjoittanut mies! Se on superpaksu, supervaikea ja ihan varmasti supertärkeä, t: miehet.” Suomessa ilmestyy vuodessa 692 kaunokirjallista teosta (vuoden 2020 tilasto). Antaa olla, ajattelin. Vaikka oli aika, jolloin Wallace todella puhutteli minua.

Feministien inhokki, mansplainaajien idoli

Englanninkielisessä maailmassa Wallacesta on tullut viime vuosina ongelmallinen hahmo. Hänen teoksistaan ja niiden naiskuvasta oli alettu keskustella kriittiseen sävyyn, ja julkisuuteen on noussut kirjailijan pöyristyttävä väkivaltainen käytös ihastustaan, kirjailija Mary Karria kohtaan.

Oma ilmiönsä ovat nettivitsit rasittavista DFW-faneista, jotka mansplainaavat naisille Wallacen teoksien erinomaisuutta.

Wallacesta on tavattu puhua yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä yhdysvaltalaiskirjailjoista. Teoksissaan Wallace pyrki käsittelemään naisvihaa, ja oli hyvin kriittinen itseään edeltäneitä nimekkäitä yhdysvaltalaisia mieskirjailijoita kohtaan. Hän nimitteli heitä “suuriksi miespuolisiksi narsisteiksi” (ja John Updikea erityisesti "sanakirjalla varustetuksi penikseksi").

Ristiriitainen hahmo, ristiriitainen perintö. Wallacea arvostetaan silti yhä. Feministinen kirjallisuudentutkija ja Wallace-asiantuntija Clare Hayes-Brady on kommentoinut Wallacen tekstien kertovan niin ansiokkaasti länsimaalaisesta nyky-yhteiskunnasta, että olisi menetys hylätä tuotanto kokonaan.

Olin rakastanut Wallacen omaperäisiä ja viihdyttäviä reportaaseja ja esseitä.

Wallacen lukemisesta oli tullut minulle vaikea pala. Olin rakastanut hänen omaperäisiä ja viihdyttäviä reportaasejaan ja esseitään. Tuhatsivuiseen romaaniin tarttumista epäröin: ansaitsisiko Wallace niin paljon aikaani?

Päätin, ettei minun tarvitse lukea Päättymätöntä riemua. Mutta kesällä 2021 kuvaan astui Olavi Uusivirta.

Ystäväni kertoi aloittaneensa kirjan lukemisen, käytännössä sen kuuntelemisen. Uusivirta teki kuulemma äänikirjan lukijana nappisuorituksen.

Muutamaa päivää myöhemmin myös puolisoni hehkutti Uusivirran tulkintaa.

Kun tapasimme kaikki yhdessä, aloin kuulla käsittämättömiä lauseenpuolikkaita tennisakatemiasta ja lähdeviitteista. Ai niin, siinä rasittavassa opuksessa oli sitä viitekikkailuakin, ajattelin.

Tajusin silti nopeasti, että keskustelu tulisi jatkumaan monta kuukautta. Minun oli valittava, kuuntelisinko juttua ulkopuolisena vai osallistuisinko projektiin.

Kirjapino

Unohda päivätyö tai tee lukemisesta työ

Päättymättömän riemun suomenkielinen painos on kaurapuuropaketin kokoinen järkäle. Kun kirjan avaa, printin pieni koko tekee epäuskoiseksi. Tätä tuhat sivua? Kiusantekoa.

Kun lukee Päättymätöntä riemua, ei voi käydä kokopäivätöissä, yhdysvaltalaisessa podcastissa vitsaillaan. Sanaa maratoni toistellaan usein kirjan yhteydessä.

Mikä pointti on lukea niin paksu ja vaikea kirja, että ihmisten pitää raivata muu elämä sen tieltä?

Jututan ihmisiä, jotka ovat laillani lukeneet Päättymättömän riemun hiljattain tai viettävät paljon aikaa kirjojen parissa.

Näyttelijä ja muusikko Olavi Uusivirta luki teoksen äänikirjaksi. Kirjabloggaaja Mari Leminen luki sen pian ilmestymisen jälkeen. Kriitikko Maaria Ylikangas kirjoitti romaanista arvion Nuoreen Voimaan. Antti Värtö vetää someryhmää, jossa teosta luetaan yhdessä ja ollaan juuri nyt aivan loppusuoralla.

Mammuttiopuksista keskustelevat myös esseisti ja kriitikko Silvia Hosseini, kirjallisuustoimittajat Anna Tulusto ja Pietari Kylmälä, informaatikko Niina Holm sekä kirjapodcastaajat Jenni Lindvall ja Essi Rötkönen.

Perusproosaa lukiessa tulee nopeasti tunne, että olen jo lukenut tämän.

― Olavi Uusivirta

Uusivirta tarjoutui itse lukemaan Päättymättömän riemun äänikirjaversion, kun korona tyhjensi hänen kalenterinsa syksyllä 2020. Hän oli lukenut Wallacen lyhytproosaa ja odottanut sopivaa hetkeä tarttua kirjailijan pääteokseen.

– En ole koskaan ollut hirveän innostunut tarinoista sellaisenaan. Ne ovat musta äärimmäisen puuduttavia, kuvailee Uusivirta innostustaan haastaviin kirjoihin. James Joycen Ulysses kulki aikoinaan rinkan päällä Aasian-reissulla, hän kertoo.

– Perusproosaa lukiessa tulee nopeasti tunne, että olen jo lukenut tämän.

Päättymättömässä riemussa palkitsevaa oli juuri se, että siinä tunsi koko ajan olevansa uuden äärellä, Uusivirta sanoo.

– Se, miten kirjassa pystytään käsittelemään kielen eri rekistereitä – onhan se uskomaton taidonnäyte. Se ylitti mun odotukset.

68 ja puoli tuntia kestoa tietää sitä, että Päättymätön riemu on Suomen pisin äänikirja. Lukemiseen kului lopulta yli kaksisataa tuntia. Kokemus oli toisinaan puuduttava, Uusivirta sanoo. Ja välillä lukeminen oli suorastaan “juhlavaa”.

Iso mötkäle on fyysinen elämys

Myös Mari Lemisellä on kokemusta pitkien ja haastavien teosten lukemisesta. Hän pitää klassikkokirjoihin keskittyvää 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogia ja on aktiivinen kirjagramissa eli suomalaisten kirjafanien Instagram-yhteisössä. Leminen kertoo “tipahtaneensa välittömästi” kirjan maailmaan. Hänet sen mukaansatempaavuus ja hauskuus yllättivät.

Lemiselle kokemuksen fyysisyys teki “ison mötkäleen” lukemisesta ainutlaatuisen elämyksen.

– Alussa olin turhautunut, että piti hypätä loppuun katsomaan viitteitä, mutta sitten tuli jännä olo. Kun siirryin edestakaisin, tunsin, että olen osa kirjan maailmaa.

Ja sitten on ihmisiä, jotka kutsuvat itseään “Tiiliskivien ystäviksi”. Löydän Facebookista ryhmän, jossa luetaan Päättymätöntä riemua parhaillaan. Luku-urakan maali on helmikuun 21. päivässä, jolloin David Foster Wallace olisi täyttänyt 60 vuotta.

Käynnissä on somelukupiirin seitsemäs yhteinen projekti. Ulysses oli ensimmäinen, ja sitä ovat seuranneet Jumalainen näytelmä, Sota ja rauha, Alastalon salissa, Decamerone ja Kadonnutta aikaa etsimässä (joka kuulemma “pudotti aika monia”).

Tiiliskivien ystävissä lukulistalle valitaan nimenomaan hankalan maineessa olevia teoksia. Sellaisia, jotka yksin helposti jäävät lukematta tai kesken. Päättymäton riemu oli ilmiselvä teos tällaiseen ryhmään, kertoo ryhmän perustaja ja epävirallinen vetäjä Antti Värtö.

Kirjapino
Kuva: Antti Ollikainen / Yle

Maksimalismi mahtailee koolla

– Ei se vielä tee kirjasta tiiliskiveä, että on paljon sivuja, Värtö huomauttaa.

Tiiliskivi on hauska kansanomainen nimitys paksulle opukselle eikä mikään tarkka kirjallisuustieteellinen määritelmä. Millaisen kirjan itse kukin kelpuuttaisi tiiliskivien painoluokkaan?

Ylen kirjallisuustoimittajat Anna Tulusto ja Pietari Kylmälä lukevat joka viikko uuden kirjan Lukupiiri Tulusto & Kylmälä -podcastia varten. He eivät vältä paksuja opuksia omankaan edun nimissä, vaikka yritän humoristisesti ehdottaa, eikö kannattaisi.

Tulusto ja Kylmälä pohtivat kanssani tiiliskivitermin monitulkintaisuutta. Tuluston mukaan tiiliskiviluokan kirjan pitää olla monikerroksinen, suuri kertomus.

– Anna Karenina ei ole vain rakkausromaani, vaan kuvaus 1800-luvun lopun kansakunnasta, hän havainnollistaa.

Tulusto kertoo ammattilaisen vinkin, joka voi helpottaa paksun teoksen lukemista. Ennen lukemiseen ryhtymistä hän tutustuu kirjaan ja katsoo, millaisiin osiin sen voisi jakaa. Sitten hän asettelee näihin kohtiin lappuja. Välietapit tekevät koitoksesta kohtuullisemman tuntuisen.

Kirjallisuuden historiasta löytyy runsaasti sivumäärältään mittavia teoksia, mutta viime vuosikymmeninä todella paksuista romaaneista on tullut eräänlainen oma lajinsa, Kylmälä sanoo. Puhutaan maksimalismista.

Kriitikko Maaria Ylikankaan mukaan maksimalistisessa teoksessa kuten Päättymättömässä riemussa koko on olennainen tehokeino, se jopa “briljeeraa paksuudellaan ja massiivisuudellaan”. Miki Liukkosen ja Jaakko Yli-Juonikkaan teokset toistuvat haastateltavien kommenteissa suomalaisina esimerkkeinä maksimalismista.

Vaikea, älykäs, erinomainen?

Ollakseen niin maineikas teos Päättymätönta riemua on käännetty muille kielille yllättävän vähän. Valkosen suomennos on järjestyksessä vasta yhdeksäs käännös. (Vertailun vuoksi: Literary Hub -sivuston mukaan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-megaromaani, 3 600 sivua, käännettiin viidessä vuodessa 20 kielelle.)

Wallacen romaanin maineesta suuri osuus rakentuu sille, että sitä pidetään vaikeana ja sen kieltä hyvin monimutkaisena.

– Oikeastaan siitä puhutaan aika vähän, kuinka paljon voimia Päättymättömän riemun kaltaisen monimutkaisen teoksen lukeminen vaatii, ihan fyysisestikin. Aivan kuin taideteoksen äärellä oleminen olisi joku suoritus, sanoo kriitikko Maaria Ylikangas.

Zadie Smith on kuvaillut Wallacen tekstejä työläytensä vuoksi “vaikeiksi lahjoiksi”: Wallace halusi saada aikaan taidetta, joka haastaa lukijansa ja samalla antaa heille paljon.

Vaikeus on Wallacen kohdalla olennainen asia, sillä yksi Päättymättömän riemun ja monien Wallacen tekstien ydinteemoja on kritiikki viihdettä kohtaan. Ihmiset hakevat mielihyvää nopeasti ja vaivattomasti eivätkä ymmärrä, että samalla tekevät itsensä onnettomiksi.

Tarvitseeko kirjallisuuden olla vaikeaa ollakseen erinomaista?

― Maaria Ylikangas

Se, ettei kykene lukemaan arvostettua ja työlästä teosta, voi aiheuttaa myös häpeää, kertoo informaatikko Niina Holm Helsingin Keskustakirjasto Oodista. Oodissa on järjestetty syksystä 2021 lähtien häpeälle omistettuja lukupiirejä. Luettavaksi on valikoitunut muun muassa vaikeita klassikoita.

Tarvitseeko kirjallisuuden olla vaikeaa ollakseen erinomaista, Ylikangas miettii. Ja onko juuri vaikeus älykästä? Hänelle kirja tuntui “tuulahdukselta ysäri-ironiaa”, johon ei huvita palata.

Itse jään miettimään, millaista Päättymättömättömän riemun älykkyys on. Päällepuhuvaa, hengästyttävää älykkyyttä, joka jyrää alleen?

Kirjapino

Järkäleproosa on miehinen laji

Nautin Päättymättömän riemun lukemisesta yhtä paljon kuin se turhauttaa minua. Sana-akrobatia on monimutkaisuudessaan huvittavaa, mutta säteilee intohimoa kielen ilmaisuvoimaan. Se, miten monumentaalinen opus komentelee minua lukijana koukeroisilla lauseillaan ja loppuviitteillään, raivostuttaa.

Aika ajoin laitan itseni koville siitä, miksi luen tätä hyvin suurta ja kaikin tavoin hyvin valkoista kirjaa. Intoudun ränttäämään työkaverille videopalaverissa "kirjallisista fallossymboleista" ja siitä, miten mieskirjailijat suoltavat superpaksuja teoksia, joita kaikki joukolla ihailevat kuin potalle opettelevaa taaperoa, “tuli iso kakka!”

Ei kovin sivistynyttä, myönnän. Mutta onko tuntemuksillani perää? Onko järkäleproosa miehinen laji, jossa muille on varattuna fanipaikka aitiossa?

– Tämä on tosi olennainen kysymys, kommentoi Tiiliskivien ystävien Värtö.

– Kun olimme lukeneet ensimmäiset viisi kirjaa, meillä oli pitkä keskustelu: “Ovatko nämä kaikki miesten tekemiä? Eikö ole naisten kirjoittamia tiiliskiviä?”

Eivätkö naiset ole ennen kirjoittaneet pitkiä kirjoja vai eikö niitä ole julkaistu, Värtö pohtii. Tai jos on julkaistu, eivätkö ne ole saaneet samanlaista kulttimainetta? Seuraavaksi vuorossa on joka tapauksessa ensimmäinen naiskirjailijan teos, George Eliotin (eli Mary Ann Evansin) Daniel Deronda.

Olen huomannut, miten kirjassa mies kirjoittaa toisille miehille – ja olen sentään mies.

― Antti Värtö

Päättymättömän riemun kohdalla Värtö on myös pannut merkille kirjan tavan kuvata naisia:

– Olen huomannut, miten kirjassa mies kirjoittaa toisille miehille – ja olen sentään mies: puhutaan “oudoista naisista, jotka toimivat kummallisella tavalla ja joita ei voi ymmärtää”.

Miehiseen katseeseen, ulkonäköä arvioivaan kuvailuun ja “mies mekossa -vitseihin” kiinnitti huomiota myös Ylikangas arviossaan Nuoressa Voimassa. Kirjassa höyhenboaa tai hametta kantavassa mieshahmossa nähdään naurettavuutta ja keinotekoisuutta.

Päättymätön riemu on myös “valkoisempi kuin napakettu”, kuten kirjailija Sean Gandert asian ilmaisee Wallace-tutkijayhteisön blogissa. Kirjassa näkyy kyllä, että 1990-luvun Yhdysvallat oli monimuotoinen maa, mutta muut kuin valkoiset henkilöhahmot ovat palveluskuntaa tai muissa vähäisissä rooleissa.

Kaanonin kusipäät

Kirjabloggaaja Leminen kertoo klassikoita lukiessaan näkevänsä, miten kirjallisuuden kaanon on rakentunut valkoisten miesten kirjoittamista teoksista.

– Kaanonia rakennetaan aina uudestaan. Nykyaikana me kaikki harrastajat voimme nostaa naiskirjailijoita esiin.

Jos lukisimme ainoastaan hyveellisten kirjailijoiden teoksia, maailmasta tulisi tylsä paikka, kuuluu Wallace-tutkija Hayes-Bradyn kanta. Mitä mieltä kirjaihmiset ovat: vaikuttaako Wallacen ristiriitainen persoona lukukokemukseen?

– Allekirjoitan vahvasti tekijän kuolema -tyyppisen tulkintalähtökohdan. Ei tarvitse kauheasti piitata, kuka se taiteilija on, Värtö sanoo ja viittaa kirjallisuusteorian klassikkotekstiin, jossa puolustetaan lukijan valtaa lukea kirjoja piittaamatta kirjailijan teoista tai tarkoitusperistä.

Jokainen lukija päättää lopulta itse sen, mitä kirja hänelle merkitsee.

― Mari Leminen

Maailma on ollut erilainen, ja onneksi se on muuttunut parempaan suuntaan, Leminen toteaa. Hänestä on tärkeää tiedostaa kirjailijan ongelmallisuus ja lukea kirjaa nykyajan kontekstissa.

– Kirjan sivuilta ei löydy absoluuttista totuutta. Jokainen lukija päättää lopulta itse sen, mitä kirja hänelle merkitsee.

Esseisti ja kriitikko Silvia Hosseini ilmaisee asian suorasukaisemmin:

– Olen sen asian kanssa rauhani tehnyt. Ajattelen, että me kaikki olemme tavalla tai toisella kusipäitä, ainoastaan osa on jäänyt kiinni.

Wallacen tapauksessa on tosin syytä huomioida, että hän sairasti psykoottista masennusta, vaikkei se hänen tekojaan oikeutakaan, Hosseini sanoo. Hosseini itse ei välittänyt Päättymättömästä riemusta, mutta se on hänen mukaansa “poetiikkakysymys, ei kirjailijadissaus”. Wallacen reportaaseista ja esseistä hän pitää paljon.

Kirjapino

Huomioitaisiinko muita kuin monumentteja?

Jenni Lindvall ja Essi Rötkönen käsittelevät Lukuvika-podcastissaan kulttuuria ja kirjallisuutta feministisestä näkökulmasta. Otan heihin yhteyttä, sillä joulukuussa 2020 he pohtivat syitä lukea tai olla lukematta Päättymättömän riemu. Kysyn, mikä tilanne on helmikuussa 2022.

Kirjaa ei ole luettu – eikä ehkä luetakaan.

– Koko meidän maailmanhistoria on täynnä miesten muovaamia monumentteja, sanoo Lindvall.

– Maailmassa on paljon kirjoja, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota.

Rötkönen ja Lindvall tapaavat suosia muutenkin lyhytmuotoisempaa kirjallisuutta: Tove Jansson, Tove Ditlesen, Maggie Nelson.

– On taitolaji kirjoittaa tiiviisti, jättää tulkittavaa. Vaikka joskus ajatellaan, että “no sen ohuen kirjanhan kirjoittaa tosi nopeasti”, Rötkönen sanoo.

Jos ihmiset diggailevat jotakin vaikeaa ja pitkää kirjaa, ei se ole kauhean tuomittavaa tässä typeryyden ajassa.

― Silvia Hosseini

Esseisti Hosseinin mukaan esimerkiksi suositun Rachel Cuskin edustama minimalismi voi olla jopa pitkää muotoa haastavampaa ja vaatia enemmän työtä. Mitä vähemmän tekstiä, sitä enemmän sisältö ja sanottava korostuu.

Jättiromaanien vastaanotossa Hosseini taas näkee “jotain sukupuolittuneisuutta”, mutta kysyy: kuinka huono juttu se on, että jaksaa syventyä kirjaan, kun “suuri osa ihmisistä jaksaa lukea vain otsikon tai twiitin”?

– Jos ihmiset diggailevat jotakin vaikeaa ja pitkää kirjaa, ja haluavat keskustella siitä ja osoittaa älyllistä paremmuuttaan, ei se ole kauhean tuomittavaa tässä typeryyden ajassa, mitä me nyt elämme. Vaikka siihen liittyisi miehistä pönötystä.

Lukurauha kuulostaa vallankumoukselliselta

“Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan”, kirjoittaa Jukka Viikilä Finlandia-palkitussa Taivaallisessa vastaanotossa. “Sen takia se saa varmuuden vuoksi taivaallisen vastaanoton. Lukemattoman kirjan uskoo paremmaksi kuin se onkaan. Järkevät taideprosaistit jättävät viimeiset kaksisataa sivua viimeistelemättä.”

Keräävätkö superpaksut kirjat luontaisesti huomiota puoleensa: näemmekö massassa automaattisesti merkittävyyttä? En löydä Tiiliskivien ystävien rinnalle Novellien ystävien ryhmää, jossa pureuduttaisiin lyhyisiin klassikkoteksteihin (perustetaanko?).

– Isot teokset ottavat oman tilansa, ja niille myös annetaan se tila. Ehkä niitä on helpompi sanoa nerokkaiksi, kriitikko Ylikangas sanoo.

Somelukupiirin jäsenet eivät omistaudu ainoastaan tiiliskiville, Värtö huomauttaa. Hän kertoo, että ryhmässä Wallacen teosta luetaan 70 sivua kahdessa viikossa. Uudet jäsenet usein ihmettelevät hidasta tahtia. Syy: pitää ehtiä lukea muutakin. Värtö lukee esimerkiksi tieteisfiktiota.

Wallacen vyöry kaipaa kyllä vastapainoa. Tuuletan päätäni lukemalla Clarice Lispectoria ja Tympeitä tyttöjä.

Isoja teoksia pitää ehtiä myös sulatella, Värtö perustelee. Kun on aikaa, vaikeatkin teokset avautuvat.

Lukupiirissä ei siis urakoida muun elämän kustannuksella. Ajatus siitä, että varataan rauhassa aikaa lukemiseen, tai oikeastaan minkään asian tekemiseen, kuulostaa nykyaikana vallankumoukselliselta.

Kun puoli vuotta kestäneen Wallace-projektin loppu jo häämöttää, Värtö nostaa mieleenpainuvimmaksi osioksi Päättymättömässä riemusta alkoholistiparantolan kohtausten samastuttavuuden.

– Jos näkee alkoholistin kadulla ryyppäämässä, niin aika moni ajattelee, että siinä ihmisessä on jotain vikaa. Ei osata ajatella, että jos asiat olisivat menneet vähän eri tavalla, niin minäkin olisin tuolla nyt. Kirja saa tuntemaan nämä yhteydet.

Lemiselle vaikutuksen tekee kirjan tapa käsitellä viihdettä. Se myös suorastaan ennakoi tulevaa, kun miettii, kuinka riippuvaisia olemme puhelimistamme, Leminen sanoo.

On luettu vaikuttuneina ja raivon vallassa.

Päättymätön riemu on tarjonnut nautinnollista itsensä haastamista ja oman ajattelun avartamista. Turhautumista myös, ja taisi joku mainita ällötyksenkin. On luettu vaikuttuneina ja raivon vallassa.

Kun itse pysähdyn kuuntelemaan kirjan antia, kaiken keskellä odottaa mietiskelevä ja melankolinen ydin, niin kuin suutaan pieksävien tyyppien sisällä usein on. Minä kuulen kirjassa humaanin äänen, joka välittää paljon siitä, että ihmiset kohtaisivat vaikeat tunteet, malttaisivat pysähtyä, jaksaisivat etsiä merkityksellistä elämää.

Ystäväni, puolisoni ja minä pidimme luku-uran päätteeksi juhlat. Päättymätön riemu on monen muun asian lisäksi kirja yksinäisyydestä ja yksin jäämisestä. On kaunis ajatus, että sen lukeminen voi tuoda ihmisiä yhteen.

Keskustelu