Pitkän uran poliisina tehnyt Thomas Elfgren kantaa huolta demokratiasta ja kaipaa Afrikan valoon – ”Loppujen lopuksi hyvä voittaa pahan”
Rikosylikomisario Thomas Elfgren on selvittänyt rajuja rikoksia kotimaassa ja maailman kriisipesäkkeissä aina Balkanilta Ruandaan. Kokenut poliisi epäilee välillä, mahtaako oikeudenmukaisuus aina toteutua.
Vaikka rikosylikomisario Thomas Elfgren on melkein 50 poliisivuotensa aikana todistanut yhden ihmiskunnan karmeimman joukkotuhonnan jälkiä Ruandassa ja tutkinut sotarikoksia entisen Jugoslavian alueella, piippua polttava ja pohdiskeleva poliisi uskoo edelleen ihmisen hyvyyteen ja kiltteyteen.
– Loppujen lopuksi hyvä voittaa pahan. Se on pitänyt vauhdissa.
Suomenruotsalaisen kulttuurisuvun kasvatti Thomas Elfgren varttui Helsingin keskustassa Ratakadulla, ja poikien touhuihin kuuluivat myös pienet näpistelyt, joista joutui poliisin puhutteluun.
– Olen miettinyt, miten kummallisesti elämä menee, kun paras lapsuuskaverini kuoli huumeisiin ja itsestäni tulikin sitten poliisi.
Thomas arveli ryhtyvänsä ratsupoliisiksi, olihan hän harrastanut tosimielellä nykyaikaista viisiottelua. Toisin kuitenkin kävi ja vuodesta 1978 hän on ollut Keskusrikospoliisin leivissä.
Millaista luovuutta rikostutkijan työ sitten vaatii?
– Luovuutta tarvitaan aimo annos varsinkin silloin, kun työn alla on niin sanottu pimeä juttu eli tekijää ei tiedetä. Pitää osata vaihtaa näkökulmaa ja keksiä, mitä tehdä seuraavaksi.
Voiko muistiin luottaa?
Thomas Elfgren tunnetaan etenkin Balkanilla, Ruandassa ja Liberiassa tehtyjen sotarikosten tutkijana. Kun puhutaan traumaattisista, vuosien tai vuosikymmenten takaisista tapahtumista, miten rikostutkija tulee toimeen sen tosiseikan kanssa, että ihmisen muisti on äärimmäisen epäluotettava?
– Se on iso asia. Pitää keskittyä siihen, miten ihmisiä lähestyy ja miten kuulustelutilanne on järjestetty. Että me emme omilla kysymyksillämme tai käyttäytymisellämme vaikuta siihen, miten ja millaisina muistikuvat palaavat.
Huomaako sen, jos kuulusteltava valehtelee tai keksii omiaan?
– Aina särähtää korvaan tuo valehtelu-sana. Tottakai vuosien saatossa on kehittynyt tuntosarvet siihen, että huomaa, onko tämä nyt opittu kertomus vai aidosti koettua. Valhe ja totuus ovat aika filosofisia kysymyksiä, ja poliisin tehtävähän loppujen lopuksi on kerätä tietoa, jonka pohjalta sitten tuomioistuin pohtii, mikä on valhetta tai totta.
Rikosylikomisario on pohtinut paljon myös oikeudenmukaisuutta.
– Se on tärkeä arvo, mutta melkein 50 vuotta poliisina on tehnyt minut yhä skeptisemmäksi. Oikeudenmukaisuus liittyy aina siihen, ovatko kaikki osapuolet kokemassa oikeudenmukaisuutta sen yhteisen asian äärellä.
Sota, sovinto ja hyvitys
Thomas Elfgren haki ja pääsi Haagin kansainvälisen tuomioistuimen lukuun tutkimaan entisen Jugoslavian alueen sotarikoksia. Oli vuosi 1995 ja konflikti vielä osittain käynnissä, joten ihmisten muistikuvat ja kokemukset olivat kohtalaisen tuoreina mielessä. Silti piti taas muistaa vaihtaa näkökulmaa.
– Se mielikuvahan meillä on, että serbit olivat niitä pahiksia ja Bosnian muslimit ja kroaatit uhreja. Tutkin nimenomaan Kroatian alueen rikoksia, eikä se totuus ihan niin mustavalkoinen ollutkaan.
Päällimmäisenä mieleen jäi jonkinasteinen pettymys ja se liittyy oikeudenmukaisuuteen. Haagin tribunaali ei ollutkaan se oikeudenmukaisuuden Mekka, jota hän oli kuvitellut. Ratkaisuissa olivat vahvasti mukana poliittiset painoarvot.
– Lisäksi väliaikaistuomioistuimien ongelma on se, että tuomiolla ovat pääasiassa sotilaalliset ja poliittiset johtajat. Toki on hyvä, että heitä tutkitaan, mutta tavallisen kansalaisen mahdollisuus saada oikeutta ei toteudu siinä, että ne johtajat tuomitaan.
Toisin kävi Ruandassa, jonne Thomas Elfgren matkasi vuonna 2007 tutkimaan yhtä historian pahinta joukkotuhontaa. 1990-luvun puolessa välissä sadassa päivässä tapettiin miljoona ruandalaista.
– Siellä radio oli ympäri vuorokauden syytänyt tutsien vastaista vihapuhetta. Moni hutu kertoi meille myöhemmin, että he olivat uskoneet tulevansa tapetuiksi, jos eivät itse tapa ensin. Se on aika helppoa, osoitetaan vihollinen, ja peto meissä on irti.
Elfgren kertoo, että heti sisällissodan jälkeen maa oli raunioina, eikä oikeusjärjestelmästä ollut tietoakaan ja lakimiehiäkin oli elossa enää parikymmentä. Silti hän 13 vuotta myöhemmin kohtasi maan, joka oli vankasti jaloillaan.
– Yksi tärkeä asia oli se, että maassa herätettiin henkiin kyläkäräjät. Niihin kokoontuivat kaikki, ja uhri sai esimerkiksi osoittaa syyllisen perheensä surmaan. Syytetty sai puolustautua ja rangaistus oli yleensä yhdyskuntapalvelun luonteinen.
Elfgren sanoo, että tällaisessa toimintatavassa toteutui nimenomaan konkreettinen hyvityksen ja sovinnon mahdollisuus.
– 800 000 ihmistä oli syytettynä joukkotuhonnasta, ja kuudessa vuodessa nämä kaikki olivat menneet tämän käräjäsysteemin eli gacacan läpi.
Isäksi kuudelle nuorelle
Ruanda mylläsi Thomas Elfgrenin elämän muutenkin. Eronneena ja lapsettomana matkaan lähtenyt rikosylikomisario tuli loppujen lopuksi Ruandan komennukseltaan takaisin kuuden nuoren adoptioisänä.
– Tutustuin nuoreen ruandalaiseen, joka auttoi suomalaista mediaa siellä. Muistan hyvin sen hetken, kun hän sanoi minulle, että hänellä ei ole koskaan ollut isää, mutta hän tuntee, että minä voisin sellainen olla.
Orvot nuoret, viisi poikaa ja yksi tyttö, olivat eläneet omassa porukassaan ja Elfgren ymmärsi, että hänen oli adoptoitava kaikki yhdessä.
– Se on ollut elämäni paras päätös, se täytti ison aukon. En todellakaan halua mitään hyväntekijän sädekehää päälleni, se oli itsekäs ratkaisu. Kaipasin perhettä ja näin sen sain.
Neljä nuorista muutti Suomeen ja kaksi asuu Ruandassa. Nuoret ovat löytäneet paikkansa ja perustaneet omia perheitä. Toki aluksi oli kulttuurieroja, aikakäsitys toi haasteita ja piti muutaman kerran muistuttaa sellaisesta pikku yksityiskohdasta, että jääkaapin ovi on laitettava kiinni, Elfgren nauraa.
– Suurimman valon elämään tällä hetkellä tuovat kahdeksan lastenlasta. Isoisänä on mahtavaa.
Mitä pelastamiseen tulee, Elfgren haluaa kertoa tarinan nuoresta tytöstä ja vanhasta miehestä, joka heitteli rannalta simpukoita takaisin mereen.
– Tyttö katseli aikansa miestä ja meni kysymään, mitä sinä oikein teet. Mies sanoo, että hän pelastaa näitä simpukoita. Tyttö sanoo, että eihän sillä ole mitään merkitystä, niitä on niin paljon. Silloin mies vastaa, että on sillä merkitystä niille, jotka pääsevät takaisin veteen.
Entä jos vallanpitäjiä profiloitaisiin?
Thomas Elfgren haki psykologiseen profilointiin oppia Yhdysvalloista, mutta muistuttaa, että profilointia voi kutsua myös rikosanalyysiksi ja sitä poliisi on tehnyt aina.
– Kun kokenut poliisi menee rikospaikalle, hän hyvin pian alkaa miettiä, että minkähänlainen tämä tekijä on. Ihminen on hyvin ennustettava eläin.
Elfgren on huomannut myös, kuinka samanlaisia me olemme myös kulttuurista riippumatta.
– Ollaan tutkittu esimerkiksi raiskaajien verbaalista käytöstä ja samat puheet ja ja puheen järjestys toistuvat kulttuurista riippumatta.
Voisiko profiloinnista olla hyötyä vaikkapa maailman johtajien mielenliikkeiden tulkinnassa?
– Toki. Useinhan maailman konflikteihin halutaan liittää suuria poliittisia, historiallisia tai kulttuurisia motiiveja, mutta kun vähän pintaa raaputtaa, niin sieltä löytyy johtajien ihan omaa henkilökohtaista oman edun tavoittelua ja vallanhalua. Se on nähty ennen ja nähdään nyt. Demokratiasta kannattaa olla huolissaan.
Minun Afrikkani
Mutta se pahuudesta. Afrikan valoista, väreistä ja ihmisistä hurmaantunut Elfgren suunnittelee eläkepäivillä paluuta Ruandaan. Tällä kertaa ei enää jahdata rikollisia, vaan haaveissa siintää talo Kivu-järven rannalla, siinä olisi iso terassi, jossa voisi sitten poltella piippua ja pohtia maailman menoa.
– Mutta se elämän valo, ne lapsenlapset pitäisi saada sinne mukaan.
Flinkkilä & Kellomäki TV1 lauantaina 26.2. kello 17.10 ja sunnuntaina 27.2. kello 9.10 sekä Yle Areena. #flinkkiläkellomäki
Lisää aiheesta Yle Areenassa
