Seitsemän syytä rakastaa Thin Lizzyä ja jumaloida Phil Lynottia
Uusi dokumenttielokuva Phil Lynottista käy läpi 36-vuotiaana kuolleen Thin Lizzy -keulakuvan elämän ystävien, sukulaisten ja muusikkotovereiden kertomusten kautta.
Antti Lähde löysi Emer Reynoldsin dokumenttielokuvasta Phil Lynott – kun olen poissa (2020) seitsemän syytä langeta irlantilaisen rock-shufflen pauloihin.
1. Thin Lizzy hioi täydellisyyteensä rock-shufflen
Kolmijakoisuus on ehdottomasti enemmän uhka kuin mahdollisuus, mitä rockmusiikkiin tulee. Lähes aina kun päätetään laskea neljän sijasta keinahtelevasti kolmeen, seurauksena on tunkkaista dunkka-dunkkaa ja puisevinta mahdollista pubirockia.
Thin Lizzyn suurin hitti The Boys Are Back in Town (1976) on kuitenkin täysverinen rock-shuffle. Siinä on singahtelevaa svengiä ja röyhkeää etunojaa, joka ei ole saavutettavissa suoraviivaisella yy-kaa-koo-neella. The Boys Are Back in Town potkii ja vikuroi kuin kevätlaitumelle kirmannut villivarsa, raajojaan arvaamattomasti eri ilmansuuntiin sätkien.
Onko The Boys Are Back in Town sitten 1970-luvun irtonaisin rock-shuffle? Kenties.
Steely Dan pääsee lähelle muutamaa vuotta varhaisemmalla Reelin’ in the Yearsillään (1972), samoin Nick Lowe myöhemmällä So It Goesillaan (1978), josta on vaikea sanoa kummalta esikuvaltaan se enemmän varastaa.
Sympaattisimman pastissin aiheesta teki uuden vuosituhannen puolella skotlantilainen Belle & Sebastian, jonka jäyhästi rullaavassa I’m a Cuckoo -hitissä (2003) riimitelläänkin häpeilemättömästi: ”I’d rather be in Tokyo / I’d rather listen to Thin Lizzy-oh”.
2. Thin Lizzy hioi täydellisyyteensä kitaraharmoniat
Kolmannen albuminsa (Vagabonds of the Western World, 1973) jälkeen Thin Lizzy menetti alkuperäisen kitaristinsa Eric Bellin – ja pian myös tämän tuuraajaksi saapuneen Gary Mooren.
Kuin varmuuden vakuudeksi bändi päätti hankkia kerralla kaksi uutta kitaristia, Scott Gorhamin ja Brian Robertsonin. Ratkaisu osoittautui kauaskantoiseksi; pian sen jälkeen Thin Lizzyä ei voinut enää yhden kitaristin yhtyeenä kuvitellakaan.
Musiikkikirjoittelun kielessä pesii adjektiivi ”thinlizzymäinen”. Mitä sillä sitten tarkoitetaan? Yleensä sitä, kun kaksi kitaristia soittaa samanaikaisesti kahta toisiaan täydentävää melodiaa.
Thin Lizzy ei tietenkään ollut ainoa aikakautensa bändi, joka uskoi kitaraharmonioiden voimaan. Samaa tehokeinoa käyttivät myös muun muassa Wishbone Ash ja Judas Priest, jotka raivasivat tuplatilutteluillaan tietä noin joka toiselle metallibändille (Iron Maiden etunenässä) sekä kaikille pop- ja rockartisteille, jotka halusivat kappaleisiinsa kelttiläistä taistelukenttien säkkipillifiilistä (Big Country).
Kun seuraavan kerran kuulet vihannesostostesi taustalla jotain ”thinlizzymäistä” vonguttelua, se on luultavasti Nik Kershaw’n The Riddle!
3. Phil Lynott oli täydellinen intuitiivinen rocklaulaja
Siihen nähden, että Thin Lizzy oli 1970-luvun lopulla yksi Euroopan suurimmista rockyhtyeistä, yhtyeen kappaleista on levytetty varsin vähän historiaan jääneitä cover-versioita. Keskimääräisessä karaoke-illassakin on lohdullisen todennäköistä välttyä kylän rockpäällikön Jailbreak-tulkinnalta.
Tämä on tietysti pelkästään ihanaa.
Mutta mistä se johtuu? Ei suinkaan siitä, etteikö Thin Lizzyn repertuaari pullistelisi houkuttelevia klassikkobiisejä, vaan Phil Lynottin ainutlaatuisuudesta: rocklaulajana hän oli liiankin uniikki.
Lynott lauloi kimmoisasti pyrähdellen, venytellen ja vanutellen, jokaista nuottia nautinnollisesti imeskellen, lauluaan rehvakkaasti rytmitellen. Hänen vokalisoinnissaan oli samaa harvinaista intuitiivisuutta kuin John Lennonilla.
Samalla tavalla kuin vaikkapa All You Need Is Loven säkeistöt eivät kuulosta ”oikealta” kenenkään muun kuin Lennonin abstraktisti jutustelemina, tuntuu Thin Lizzykin välittömästi falskilta, jos Lynottin SingStariin sopimattomia fraaseja yrittää tulkita joku muu.
Ei sillä, etteikö moni olisi yrittänyt! The Boys Are Back in Towniinkin ovat tarttuneet lukemattomat nimekkäät tekijät The Cardigansista Bon Joviin ja Happy Mondaysista Reckless Loveen. Moni on päätynyt lyömään lekkeriksi, mikä on usein turvallisin tie.
4. Thin Lizzy solmi täydellisen liiton popin ja raskaan rockin välille
Tietyssä kohdassa popin ja heavyn väliin jäävää jättömaata sijaitsee vaikeasti löydettävä ”sweet spot”, jota lukemattomat 1970-luvun kitararockyhtyeet Cheap Trickistä Bostoniin ja Heartista Van Haleniin yrittivät jahdata.
Onnekkaimmat osuivat tuolle kulta-apajalle aina silloin tällöin, mutta Thin Lizzyllä oli hallussaan tarkat koordinaatit.
Aikalaisyhtyeistä vain Queen hallitsi yhtä suvereenisti spektrin höyhenenkevyestä lyijynraskaaseen. Mutta siinä missä Freddie Mercuryn komppania vaihteli tyylilajia kameleonttimaisesti ja kokonaisvaltaisesti rockabillystä oopperaan tai kabareesta hard rockiin, Thin Lizzy pelasi hienovaraisemmilla nyansseilla.
Vaikka Thin Lizzy musiikissa voi kuulla niin folkin, bluesin, funkin kuin psykedeliankin vaikutuksen, bändi seisoi toinen jalka tiukasti klassisen rockin ravinteikkaassa maaperässä. Yhtyeen tuotanto kuulostaa laajuuteensa ja monipuolisuuteensa nähden hämmästyttävän yhtenäiseltä.
Phil Lynottin uteliaisuus ulottui toki rockin maailmaa kauemmaskin. Paul Simonia ja The Velvet Undergroundia ihaillut artisti seikkaili 1980-luvun soololevyillään muun muassa discon, reggaen ja uuden aallon synteettisten soundien pyörteissä. Talk in ’79 -kappaleessaan (1980) hän namedroppaa muun muassa Nina Hagenin, Yellow Magic Orchestran, Brian Enon, Devon, The Public Image Ltd:n ja punk-runoilija John Cooper Clarken!
5. Phil Lynott teki rock-poseerauksesta taidetta
Phil Lynott ei ollut kaikkein perinteisimmällä tavalla ”komea” rocktähti. Sutenööriviiksinen afropää muistutti kasvoiltaan hieman Lucky Luken leukavia Daltonin veljeksiä (eli Aake Kallialaa) ja oli ruumiinrakenteeltaan samanlainen langanlaiha heinäsirkka kuin Monty Pythonin John Cleese.
Siitä huolimatta Lynottista ei onnistuttu ottamaan ensimmäistäkään valokuvaa, jossa hän ei näyttäisi yksinomaan upealta ja magneettiselta. Lurppasilmäinen Lynott onnistui tekemään rock-poseerauksesta luontevuuden ja vaivattomuuden taidetta.
Hämmästyvä kyllä, Lynottilla oli mittaa vain muutama sentti keskivertoa kaduntallaajaa enemmän (185 cm). Ikonisimmissa keikkakuvissa Lynott seisoo mustine Fender-bassoineen ylväänä kuin kolmemetrinen kolossi.
6. Thin Lizzy antaa toivoa sinnikkäille
Phil Lynott varttui Dublinissa, Crumlinin raffissa työläiskaupunginosassa, jonka kohottaviin tunnelmiin pääsee esimerkiksi katsomalla kirjailija ja kuvataiteilija Christy Brownin tarinaan perustuvan Minun elämäni -elokuvan (My Left Foot, 1989).
Paljonkaan ei tarvitse liioitella, jos sanoo Lynottin olleen kulmakuntansa ainoa mustaihoinen; hänet kyllä erottaa kaikista lapsuus- ja nuoruusajan valokuvista ilman kuvatekstiäkin.
Lynott ei koskaan tuntenut isäänsä ja asui seitsemänvuotiaasta isovanhempiensa luona. Äiti eli omaa elämäänsä meren toisella puolella Manchesterissa.
Maltillisempikin kyökkipsykologi uskaltaa väittää, että osa Phil Lynottin määrätietoisuudesta ja sinnikkyydestä juontaa juurensa näihin kasvuolosuhteisiin.
Sinnikkyydelle oli käyttöä 1970-luvun alkupuolella, kun Thin Lizzy jurnutti vuodesta toiseen ilman mainittavaa menestystä, lähinnä onnenkantamoisena syntyneen Whiskey in the Jar -hitin (1972) höyryillä.
Läpimurron toi vasta bändin kuudes albumi, vuonna 1976 ilmestynyt Jailbreak.
Kuinka moni yhtye tai artisti saa nykyaikana toisen mahdollisuuden? Puhumattakaan kuudennesta?
7. Thin Lizzy osoitti, että vanhemmuus voi synnyttää kiinnostavaa taidetta
Voimainsa tunnossa oleva rockmuusikko on pysäyttämätön luonnonvoima, joka pumppaa kuulijansa suonet täyteen adrenaliinia ja vaatii kitarasoolojensa näyttämöksi lumihuippuiset vuorijonot, pyramidit ja Nevadan aavikon.
Ja tuota luonnonvoimaa ei pysäytä mikään niin tehokkaasti kuin vastasyntynyt pienokainen, jolle rockmuusikko päättää heikkona hetkenään kirjoittaa koskettavan laulun.
Moni on tätä yrittänyt – ja vielä useampi siinä epäonnistunut. Stevie Wonderin Isn’t She Lovely ja John Lennonin Beautiful Boy ovat kyllä aivan kauniita kappaleita, kunhan niitä pystyy kuulemaan korvakäytäviin valuvalta siirapilta.
Sarah Lynott syntyi 19. joulukuuta 1978. Esikoiselle omistettu balladi Sarah ilmestyi vain vajaat viisi kuukautta myöhemmin, osana Thin Lizzyn yhdeksättä albumia Black Rose: A Rock Legend (1979).
Sarah on Thin Lizzyn kaunein ja herkin kappale. Sen avaussäkeissä on oikeastaan kaikki olennainen.
”When you came in my life you changed my world / Oh Sarah”
Dokumenttielokuva Phil Lynott – kun olen poissa on katsottavissa Areenassa 31.8.2023 asti. Teemalla 3.3. klo 22.
Kirjoittaja haluaa kiittää dokumentissa esiintyvä toimittaja John Kellyä, joka nostaa esiin Jailbreak-kappaleen informatiiviset avaussäkeet ”Tonight there's gonna be a jailbreak / Somewhere in this town”, koska vankiloiden liepeillähän ne vankilapaot tuppaavat tapahtumaan. Terveisiä Konnunsuolle!
' /%3E%3C/svg%3E)
