Elämää, jonka perään haikailemme, ei ehkä koskaan tule

Maailman mullistukset ovat sysänneet monet miettimään, miten välivaiheelta tuntuvasta elämästä voi luoda hyvää niillä aineksilla mitä käytössämme on.

Olin ehtinyt lukea puoleenväliin Selja Ahavan romaania Nainen joka rakasti hyönteisiä, kun Venäjä aloitti hyökkäyksen Ukrainaan. Siitä eteenpäin luin kirjaa vuorotellen järkyttävien uutisten kanssa. Eri puolilla kehotettiin jatkamaan arkea vanhojen rutiinien mukaan. Luin kirjaa päästäkseni hetkeksi irti surusta, ahdistuksesta, vihasta ja turtumuksesta. Kirjan maailma oli pysyvä, mustetta paperilla, sitä ei mikään vavisuttanut. Antauduin sen sanomalle.

Romaanin päähenkilö, noitavainojen aikaan syntyvä Maria, on kiinnostunut hyönteisistä ja kasveista ja piirtää niitä historiallisen esikuvansa Maria Sibylla Merianin (1647-1717) tavoin. Kirjallisuudessa on vapaus venyttää henkilöhahmojen elämänkaarta; Maria elää kaikkiaan 370 vuotta ja kasvaa aikakausien saatossa luonnontutkijaksi, taiteilijaksi ja tutkimusmatkailijaksi. Hän saa todistaa, kuinka tiede syrjäyttää uskonnollisen maailmankuvan, ja päätyy lopulta nyky-Berliiniin.

Jokaisella vaiheella on väliä

Marian tutkimat perhoset käyvät läpi täydellisen muodonvaihdoksen, jonka vaiheita ovat muna, toukka, kotelo ja lopulta aikuinen perhosyksilö, joka oikaisee siipensä ja lähtee ensilennolleen. Toisin kuin monia muita, häntä ei niinkään kiehdo lopputulos, kauniina pidetty aikuisuus värikkäin siivin. Maria on kiinnostunut välitilasta ja muutoksen hetkestä.

Sanoma on radikaali, jos sitä tarkastelee nykyisen huomiokulttuurin kontekstissa. On kiirehdittävä täyteen loistoon, räikeään perhosvaiheeseen, sillä vasta silloin meistä tulee arvokkaita. Itseään voi ajautua rakastamaan tai inhoamaan toisten katseiden ohjaamana. Epäonnistumista koetaan aina jotakin oletettua hyvän elämän tarinaa vasten.

Sanoma kolahtaa. Näin kolmekymppisenä veistellään vimmaisesti viisivuotissuunnitelmia ja palastellaan niitä osatavoitteisiin. Mutta elämää on 40 ikävuoden jälkeenkin, jos hyvin käy. Tietyn elämänvaiheen merkittävyyden korostaminen vie pohjaa muulta elämältä.

Ajalle voi sanoa kuten kirjassa: Me emme pelkää sinua.

Marian pitkä elämä etenee monen turhauttavan, yksinäisen ja epämääräisen vaiheen läpi. Mutta hän saa myös pimeässä vajassa todistaa hetken, jolloin perhonen on kuoriutumaisillaan eikä hän kaivannut mitään enempää, ei yhtä ainoaa ihmistä todistamaan täyttymystään. Hän oli “tällaiseen yksinkertaiseen yöhetkeen täysin tyytyväinen.”

Tällaisissa kytkeytymisen hetkissä karisevat kaikki ne odotukset siitä, mitä pitäisi olla ja epätoivo siitä, mitä ei ole.

Vaatii rohkeutta ja viisautta arvostaa niitä lukuisia tapahtumia, joihin uppoutuu niin, ettei muusta väliä. Tapahtumia, joista kukaan muu kuin osalliset eivät tiedä: hyönteisten tarkkailua tai keskusteluja, jotka soljuvat hypellen “epäolennaisesta elämän yksityiskohdasta toiseen”. Tällaisissa kytkeytymisen hetkissä karisevat kaikki ne odotukset siitä, mitä pitäisi olla ja epätoivo siitä, mitä ei ole.

Muutos on elämän ydintä

“Kun katsomme yksilön kehitystä, unohdamme kuinka harva saa kulkea kaikkien vaiheiden läpi. - - - Sillä sota pyyhkäisee yli maan, hyökyaalto vyöryy merenlahteen ja kulkutauti niittää ylimääräiset. - - - Sata hyönteisen munaa odottaa lehdellä, ja yksi saappaan painallus liiskaa ne unohduksiin. “

Äkillinen muutos tai elämää horjuttava tapahtuma voi osua kenen tahansa kohdalle. Se voi tuntua vääryydeltä, jos on aina tottunut hyvään, turvaan ja rauhaan. Kaikesta päämäärätietoisuudesta huolimatta asiat riippuvat myös tuurista ja sattumasta. Sekin, että saa elää.

Maria ei ole pelkästään biologiansa armoilla kuten perhonen, jonka elämistä ja muuttumista hän hartaasti todistaa. Hän haluaa olla jotain muuta kuin mitä häneltä odotetaan eikä pelkää muutosta. Mutta juuri hyönteisiä tutkimalla hänelle näyttäytyy myös se tosiasia, että tarinat eivät mene kuten odotettiin ja että ne jäävät kesken ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan. Hän on samalla viivalla, osa luontoa, ja se saa oman elämän tärkeyden oikeisiin mittasuhteisiin. Mutta se ei tarkoita, etteikö hän rakastaisi elää. Maria on muutos.

Kirja päättyi. Sota jatkuu eikä kukaan osaa ennustaa sen loppua. Kirjan kanteen kuvitettu silmä katsoo kohti. Katse on tyyni ja pakoton, mutta päättäväinen. Marian katse. Se rauhoittaa ja muistuttaa, että se mikä on käsissämme, on suhtautumisemme. Toivo astuu esiin, kun toimii, menee eteenpäin. Huoli maailman tilasta ajaa parhaimmillaan muuttamaan sitä paremmaksi. Mutta siinä samalla on tärkeää kuulla lintujen voimistuva laulu, nähdä jäljet hangella ja tuntea auringon lämpö.

Sitaatit ovat Selja Ahavan romaanista Nainen joka rakasti hyönteisiä.