“Pahuus leviää, jos sitä ei pysäytetä”– Afganistanista lapsena paennut helsinkiläinen Aziza Hossaini, 29, tietää, miten sotauutiset voivat nostaa vanhat kauhut pintaan
Afganistanissa kasvaneen uuden sukupolven naisten unelmat murtuivat talibanin palattua valtaan viime syksynä. Oikeus- ja mielenterveystulkki Aziza Hossaini kantaa suurta huolta synnyinmaansa tyttöjen ja naisten tilanteesta.
Oli kaunis puutarha, iso talo ja onnellinen perhe Kabulissa, Afganistanin pääkaupungissa. Perhe oli varakas, isä oli menestynyt tukkukauppias, ja kaikki oli hyvin.
– Muistan, kun juoksentelin kotitalomme puutarhassa. Kukat olivat niin pitkiä, ettei minua paljon näkynyt. Kun katsoin ylös, näin äidin kauniit kasvot, hänen valkoiset hampaansa ja ihanan punaisen huulipunan.
Aziza Hossainin lapsuus loppui, kun pelottavan näköiset miehet autoineen ja aseineen ilmaantuivat hänen kotikadulleen. Oli vuosi 1996 ja äärijärjestö Taliban otti maan haltuunsa. Alkoi toinen aika. Talibanien tiukka sharia-lain tulkinta eristi naiset kotiin ja pienen Azizan elämään tuli kauhu ja turvattomuus.
Sota otti meiltä kaiken: äidin, isän, oman talon, oman maan. Kaiken mitä meillä oli ollut.
Punaiset pilvet ja sininen taivas
– Vanhempani surmattiin silmieni edessä. Vaikka olin alle kouluikäinen, tajusin kyllä mitä oli tapahtunut. Vieläkin, kun muistelen sitä hetkeä, tuntuu, että litistyn sen tuskan alle.
Azizan ja sisarusten pakomatka kulki ensin ihmissalakuljettajien matkassa Pakistaniin ja sieltä Iraniin. Elämä oli selviytymistä päivästä toiseen. Lapset joutuivat töihin ja vasta Iranissa he pääsivät takaisin kouluun.
– Kudoimme veljeni kanssa silkkimattoja, niitä samoja, joita Euroopassakin myydään. Tulen surulliseksi aina kun näen niitä mattoja, koska tiedän, että joku lapsi on niitä pienillä käsillään tehnyt. Se mattoveitsi on tosi terävä, sormet olivat aina veressä.
Pähkinänkuorta rikkomassa
Aziza oli 12-vuotias, kun elämä mullistui taas. Hän ja sisarukset tulivat valituiksi kiintiöpakolaisiksi Suomeen, outoon, kaukaiseen maahan, jossa yllätti ihmisten hiljaisuus.
– Isosisko opetti, että aikuisia ihmisiä pitää tervehtiä. Aina kun näin porraskäytävässä ihmisiä ja sanoin moi, niin kukaan ei vastannut.
Mutta Aziza oppi, että hiljaisuus ei tarkoita tylyyttä. Suomalaiset ovat kuin pähkinöitä, ensin pitää murtaa se kuori.
– Ja tehän tiedätte, että pähkinänkuori on joskus aika kova.
Aziza opiskeli ahkerasti, oppi kielen ja menestyi kirjoituskilpailussa. Osittain omista lapsuuden kokemuksista kertova novelli Punaiset pilvet ja sininen taivas päätyi kokoelmaan nimeltä Mikä ihmeen uussuomalainen?
– Minua pyydettiin puhumaan, kävin kouluissa ja jopa opetushallituksessa. Puhuin nuorten tilanteesta, syrjäytymisestä, pakolaisuudesta, rauhasta. Asioista, jotka koin tärkeiksi.
Aziza tuli nähdyksi ja häntä kuunneltiin. Mutta lapsuuden suru pulpahti esille monissa tilanteissa.
– Kun pidin koulun ylioppilasjuhlissa puheen, toivoin, että isä ja äiti olisivat siellä. Kun olin ensimmäistä kertaa asiantuntijana eduskunnassa, niin mietin, että kunpa voisin soittaa äidille, että täällä nyt olen. Kun tapasin puolisoni, toivoin, että saisin jakaa ne tunteet vanhempieni kanssa. Näitä asioita en saa ikinä kokea.
Kun kauhu palasi
Aziza Hossainin elämä oli mallillaan, mutta sitten tuli 15.8.2021. Se päivä, kun talibanit valtasivat Kabulin uudelleen. Parinkymmenen vuoden ajan naiset olivat saaneet olla osa yhteiskuntaa, käydä kouluja, toimia lääkäreinä, opettajina, vaikuttajina.
– Kauhu ja turvattomuus palasivat. Vaikka tiesin, että itse olen turvassa, niin sydämeni särkyi kaikkien niiden naisten ja tyttöjen puolesta, jotka joutuvat talibanien uuden hirmuvallan kohtaamaan.
Aziza oli jo pitkään auttanut viittä afganistanilaista tyttöä, avustanut heidän koulunkäyntiään, lähettänyt heille kännykät ja tukenut myös heidän unelmiaan tulevaisuudesta. Mitä heille nyt tapahtuu?
– He olivat vapaita ja moderneja tyttöjä, heillä oli tiktokit ja instagramit. Heillä oli unelmia. Siksi tämä on heille tosi vaikeaa.
Aziza kertoo, että viimeisen 20 vuoden aikana naiset ja tytöt ovat vahvistuneet, ainakin isoissa kaupungeissa. Hän ei voi kuin ihailla, kun hän näkee mediassa naisia, jotka vastustavat oikeuksiensa ja elämänsä rajoittamista, vaikka vastassa ovat pyssymiehet.
– Ne naiset ovat sankareita. Saa nähdä, miten talibanit pärjäävät tämän uuden naissukupolven kanssa.
Jos hyvät ihmiset vaikenevat
Aziza Hossaini muistelee isänsä auttamisfilosofiaa: auta aina kun voit. Kun Taliban tuli valtaan ensimmäistä kertaa, alkoi samanlainen raastava humanitäärinen kriisi kuin tänäkin päivänä. Isä antoi varastoistaan riisiä ja kivihiiltä ilmaiseksi tarvitseville.
– Pienenä ei sitä oikein ymmärtänyt, mutta nyt yritän omalta osaltani toteuttaa samaa ajatusta. Auta aina kun voit.
Kun suomalaiset rauhanturvaajat olivat Afganistanissa, meilläkin tiedettiin aika paljon maan tilanteesta. Nyt kun talibanien toinen tuleminen on uutisoitu, niin Aziza pelkää, että Afganistanin asiat hiipuvat hiljaisuuteen.
– Ymmärrän toki, että se ei ole enää mediaseksikästä. Mutta unohtaminen ja vaikeneminen on vaarallista. Pahuus leviää, jos sitä ei pysäytetä. Se on nähty nyt jo Euroopassakin.
Aziza siteeraa mielellään legendaarista kansalaisoikeustaistelija Martin Luther Kingiä, joka sanoi, että pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.
– On taisteltava sitä mustaa, pimeää voimaa vastaan.
Vapaan maan naisena
Kun Aziza Hossaini tuli Suomeen, sosiaaliviranomaiset sanoivat hänelle, että on hyvä pitää omasta kulttuurista kiinni. Siksi Aziza piti huivia päässään vielä Suomeen tullessaan.
– Ikinä en huivista tykännyt ja vähän vanhempana teini-ikäisenä pidin sitä pitkälti vain näyttämismielessä muita varten. Kun olin kaupassa töissä, pidin huivia. Toisaalta halusin myös näyttää kaltaisilleni tytöille, sekä myös suomalaisille, että tämänkin näköiset huivipäiset tytöt voivat tehdä työtä ja tienata.
Vuosiin Aziza ei ole enää huivia omistanut, hän rakastaa vaatteita ja vetää hiihtäessään ihan tavalliset vermeet päälle. Tuleeko moitteita?
– Joskus aiemmin moitittiin, mutta en ole ikinä välittänyt. Suomi on vapaa maa ja täällä on pukeutumisvapaus, joten täällä pukeudun niin kuin itse haluan.
Sama vapaa ajattelu koskee myös uskontoa. Sen kuuluisi Azizan mielestä olla vain jokaisen oman sydämen asia.
– Iranissa meille opetettiin islamia. Kun opettaja kuuli, että lähdemme kristittyyn maahan, hän sanoi, että siellä ei sitten välttämättä ole moskeijoita. Mutta muistakaa, että kirkko on yhtä pyhä paikka. Jos haluatte rukoilla, menkää sinne. Sekin on Jumalan koti.
Oikeustulkkina ja vaikuttajana
Koska Aziza oppi suomen kielen nopeasti, hän joutui usein tulkkaamaan aikuisia. Silloin hän päätti ryhtyä aikuisena ammattitulkiksi, ettei lapsia tarvitsisi hakea kesken koulutunnin tulkkaamaan. Hän kouluttautui sekä oikeus- että mielenterveystulkiksi.
– Isoimmat ja vaikeimmat tapaukset oikeudessa käsittelevät vaikkapa ihmiskauppaa tai kunniaväkivaltaan liittyviä asioita. Samoja asioita tulee mielenterveystulkkauksessa eteen.
Aziza Hossaini on huomannut, että varsinkin mielenterveysasioissa ihmiset eivät lähde edes pyytämään apua, koska kunnollista tulkkia ei ole.
– On vaikeita asioita, kuten vaikkapa pitkällistä lähisuhdeväkivaltaa ja jopa itsemurha-ajatuksia. Paras palaute on se, että ihminen on saanut minun tulkkaamiseni kautta apua, eikä sitten enää minua tarvitse.
Joskus kun tarvitsen apua eikä kukaan ole auttamassa, olen varma, että äitini on minun kanssani.
Punaiset pilvet ja sininen taivas
Aziza, olet sanavalmis, hyvä esiintyjä ja sinulla on monta missiota. Mitenkäs politiikka?
– Kansanedustaja Ben Zyskowicz on minulle tärkeä ihminen, isähahmo, kummisetä ja mentori. Hänen kauttaan olen oppinut paljon ja tässä taannoin soitimme yhdessä Afganistanin parlamenttiinkin. Olemme yrittäneet yhdessä auttaa pakolaisia parhaan kykymme mukaan. Toivottavasti hän jatkaa vielä pitkään eduskunnassa.
Mutta Azizan omalta osalta, niinkuin politiikassa usein sanotaan, nähtäväksi jää.
Flinkkilä & Kellomäki TV1 lauantaina 5.3. kello 17.10 ja sunnuntaina 6.3. kello 9.10 sekä Yle Areena. #flinkkiläkellomäki
