Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: 17-vuotiaana olin kävelevä klisee, joka eli beat-kirjallisuuden oppien mukaan – nyt ymmärrän, mikä on tomuisen Jack Kerouacin kestävin opetus

Jack Kerouac
Kuva: Moviestore/Shutterstock/All Over Press

Beat-kirjallisuus iski toimittaja Jantso Jokeliniin teini-iässä kovempaa kuin mikään muu kirjoitettu sana. Jack Kerouacin juhlavuonna Jokelin löytää beat-ikonin kliseiden keskeltä täysin eri asiat kuin lukiopoikana.

Repaleisen kirjan sisäsivulla on kuulakärkikynällä laadittu merkintä. Sen mukaan olen ostanut Jack Kerouacin Matkalla-kirjan antikvariaatista 17-vuotissyntymäpäivänäni, tammikuussa 2003.

Ensimmäinen suomenkielinen laitos vuodelta 1964 oli jo tuolloin rapistunut ja nuhjuinen. Halusin suojella kirjaa tuhoutumiselta, joten päällystin sen kontaktimuovilla.

Jälkikäteen pelkkä ajatuskin arvokkaan keräilyharvinaisuuden käärimisestä liimapintaiseen muoviin tuntuu järkyttävältä. Sen koommin en ole tehnyt kaunokirjoihin merkintöjä, saati päällystänyt niitä.

Hävettävinäkin teot kertovat olennaisen beat-kirjallisuuden keskushahmon merkityksestä vuosituhannen alun lukiopojalle.

Matkalla-romaani oli oppikirja. Se piti päällystää, sillä opiskelu veisi vuosia.

Jack Kerouac 1943
Kuvateksti Jack Kerouac vuonna 1943.
Kuva: Dipper Historic / Alamy/All Over Press

Ennen beat-kirjallisuutta en osannut edes kuvitella, kuinka intohimoinen suhde kirjallisuuteen voisi olla. Aloin lukea kirjoja urakalla vasta lukioiässä, ja vaikka syitä oli varmasti useita, ylivoimaisesti tärkeimpiin kuului Jack Kerouac (1922–1969).

Otollisesti juuri samoihin aikoihin, vuosituhannen vaihteen tienoilla, beat-sukupolven keskeisimpiä teoksia julkaistiin tusinoittain ensimmäistä kertaa suomeksi. Valloillaan oli myös runobuumi. Eloisilla kirjallisuusklubeilla ympäri maata näin uusien nimien ohella myös vanhoja underground-liikkeen hahmoja ja kuulin kiinnostavaa rock-musiikkia. Ilmapiiri helpotti nuoren ihmisen imeytymistä kirjallisuuden pariin.

Kiivaiden lukiovuosien aikana luin kaiken Kerouacin, Allen Ginsbergin, William Burroughsin ja muun beatin, jonka käsiini sain. Kävin säännöllisesti kiertämässä kotikaupunkini Tampereen kirjakauppojen hyllyt läpi uusien nimekkeiden toivossa. Kuuntelin jazzia, kirjoitin satoja omia runoja, suomensin huvikseni englanninkielistä lyriikkaa ja hakkasin kasaan romaanikäsikirjoituksen käsittämättömän nopealla tahdilla.

Runot eivät nousseet kuolemattomiksi, ja romaanista tuli täysi susi, mutta jotain pakkomielle opetti. Suomentamani Jim Morrisonin runokokoelma julkaistiin vuosi lukion päättymisen jälkeen. Hiljalleen aloin myös tienata kirja-arvosteluilla ja muilla teksteillä.

Kerouacin ja hänen kauttaan löytyneen kirjallisen maailman voi jopa sanoa kiskoneen minut irti lapsuudesta, skeittauksen ja videopelien maailmoista. Nuorekas tiekerronta avasi portit maailmankirjallisuuteen ja kannusti myös ryhtymään itse kirjoittajaksi.

Beat-sukupolvessa tuntuu lennokkuudestaan huolimatta olevan jotain loppuun kaluttua, kuolleen epookin antikvaarista hajua.

Kun Jack Kerouac tänä lauantaina täyttää sata vuotta, kuumeisimmasta beat-vaiheestani on kulunut miltei kaksi vuosikymmentä. Oman mielenkiintoni lisäksi myös kirjallisuusmaailman huomio tuntuu suuntautuneen ajat sitten muihin ilmiöihin. Käytännössä kaikki beatin keskeiset teokset on suomennettu, laari tyhjennetty ja viimeisetkin runoilijat kuolleita.

Jack Kerouac kuuluu 1900-luvun kirjallisuuden huomattaviin uudistajiin. Samaan aikaan koko beat-sukupolvessa tuntuu lennokkuudestaan huolimatta olevan jotain loppuun kaluttua, kuolleen epookin antikvaarista hajua. Sen avainsanoja ja myyttejä on hoettu lehtijuttu ja dokumentti toisensa perään, kunnes beatin ylle on laskeutunut jopa hentoinen kliseen huntu.

Mitä ihmettä koko ilmiöstä ja nuoruuteni esikuvista voi enää sanoa?

Kerouacin ja kumppaneiden muovaama beat-liike syntyi 1940-luvun Yhdysvalloissa, kun näivettyneisiin auktoriteetteihin ja sotimiseen kyllästynyt nuori sukupolvi hylkäsi vanhempiensa ihanteet ja elämäntavan. Etenkin eräs Columbian yliopistossa tutustunut ja kirjallisesti suuntautunut joukkio omistautui näkyvästi taiteelle, aistinautinnoille, jazzille ja vapaalle matkustamiselle.

Kaveriporukasta erityisesti Jack Kerouac vietti vuosia nuoruudestaan tien päällä, käytännössä rahattomana kiertolaisena, teki satunnaisesti hanttihommia eri kaupungeissa ja asui kavereidensa nurkissa. Hän kirjoitti maanisesti ja haaveili vähintään yhtä maanisesti kirjan julkaisemisesta.

Kirjailijoiden ja runoilijoiden muodostamaa ydinryhmää alettiin kutsua myöhemmin beat-sukupolveksi, millä on eri teorioiden mukaan viitattu paitsi autuuteen (beatitude), myös lyötynä olemisen kokemukseen tai rytmiin. Lopulta beat laajeni pienen kirjallisuusporukan nimestä tarkoittamaan kokonaista alakulttuuria.

Hippiliikkeeseen myöhemmin sulautunutta beat-sukupolvea on kutsuttu jopa Amerikan ensimmäiseksi nuorison vastakulttuuriksi.

Matkalla-kirjasta tuli puolivahingossa dokumentti erään kesyttömän aikakauden päättymisestä.

Matkalla (englanniksi On the Road, 1957) oli toinen Jack Kerouacilta julkaistu romaani. Se nousi ilmestymisvuonnaan myyntimenestykseksi ja nosti 35-vuotiaan kirjailijan kertaheitolla kansalliseksi julkkikseksi.

Kirjassa kuvatuista villeistä matkoista sodanjälkeisessä Amerikassa oli tuolloin ehtinyt kulua jo vuosia, ja Yhdysvallat keskiluokkaistui nopeasti. Jo 1960-luvun alussa Kerouac kirjoitti lopettaneensa liftaamisen kokonaan nähtyään autojen kyydissä lähinnä pikkuporvarillisia ydinperheitä, jotka eivät uskaltaneet ottaa muukalaisia kyytiin. Matkalla-kirjasta tuli puolivahingossa dokumentti erään kesyttömän aikakauden päättymisestä.

Kirja kertoo tarinan Sal Paradisesta (eli Jack Kerouacista), hänen hullun hedonistisesta matkakumppanistaan Dean Moriartysta (oikeassa elämässä Neal Cassady) sekä yhtä läpinäkyvästi kaunokirjallisilla nimillä ristityistä Kerouacin ystävistä, jotka reissaavat Amerikkaa ristiin rastiin etsien totuutta tai ihmettä, jotain, jota he eivät osaa oikeastaan itsekään kunnolla nimetä. Etusijalle nousee halu elää täysillä, ”imeä elämästä ydinmehu”, kuten beatnikkejäkin innoittanut 1800-luvun kirjailija Henry David Thoreau aikanaan muotoili.

Neil Cassidy ja Jack Kerouac
Kuvateksti Jack Kerouac ja Neal Cassady vuonna 1952.
Kuva: Moviestore/Shutterstock/All Over Press

Yhtenäisen tarinan sijaan teoksen vetovoima syntyy päihtymystilaa muistuttavasta kiihkeästä kielestä, matkanteon ja vauhdin tunnusta sekä kummallisten vastaantulijoiden kuvauksista. Varsinaiseksi päähenkilöksi nousee valtava maa huoltoasemineen, baareineen, vuokra-asuntoineen, vaeltajineen ja pölyisine maanteineen.

Kirjan viehtymystä lisää tietysti sekin, kuinka tunnontarkasti Kerouac pyrki kuvaamaan todellisia matkojaan ja tuttaviaan. Se on niin täynnä duunareiden, liftareiden ja irtolaisten vereslihaisia elämäntarinoita, että kirjaa voi lukea myös eräänlaisena vuosia kestäneen kenttätyöprojektin loppuraporttina.

Väistelimme vartiointiauton valokiiloja polvenkorkuisessa hangessa ja kiljuimme runoa taskulampun valossa yötaivaalle sukukalleudet palellen.

Matkalla-kirjan hankkimista edellisellä viikolla olin juhlinut 17-vuotispäivääni etuajassa lukemalla parhaan ystäväni kanssa Allen Ginsbergin Huuto-runon Pitkäniemen mielisairaalan pihassa munasiltaan keskellä yötä. Väistelimme vartiointiauton valokiiloja polvenkorkuisessa hangessa ja kiljuimme runoa taskulampun valossa yötaivaalle sukukalleudet palellen. Oli vapautemme kannalta erittäin tärkeää saada koko 20-minuuttinen teksti luettua ilman keskeytyksiä.

Vielä suuremman elämänmuutoksen aiheutti Matkalla-kirja. Sen lukeminen tuntui täysin erilaiselta kuin minkään muun romaanin aiemmin, kuin olisi ollut todistamassa jotain suurta ja jatkuvasti parhaillaan tapahtuvaa, satojen sivujen mittaista katkeamatonta flow-tilaa, maagista nyt-hetkeä.

Seuraavina kesinä päädyimme liftaamaan, yhdessä ja erikseen, ensin ujosti Helsinkiin tai Jyväskylään, sitten pidemmille retkille Eurooppaan. Kun lopulta istuin yksin Pohjois-Norjan yössä ylinopeutta kaahaavan piripäisen vankikarkurin autossa, tunsin viimeistään ymmärtäväni, kuinka syvään totuuteen Kerouac kirjallaan osunut. Elämän tulisi olla mieluummin kiinnostavaa kuin turvallista. Maailman hulluuteen kohdistuva rakkaus ylitti kuolemanpelonkin.

Allen Ginsbergin mukaan maailmansotien aikana ja jälkeen aikuistuneeseen sukupolveen vaikutti voimakkaasti kokemus siitä, että maailmaa hallitsivat vaaralliset ääliöt, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään.

Kerouacin kirjallisen ilmaisun syvällisyydestä on oltu vuosien saatossa montaa mieltä. Kun tartun romaaniin lähes parinkymmenen vuoden tauon jälkeen, bongaan siitä itsekin enemmän rasittavaa ja keskenkasvuista ajattelua kuin lukioikäisenä. Matkalla on kuitenkin onnistunut vakuuttamaan yhä uusia lukijapolvia vilpittömyydellään. Nuori ihminen todennäköisesti suureksi onnekseen sivuuttaa muun ja astuu suoraan sähköisenä surisevaan nyt-hetkeen.

Olenkin alkanut kutsua Matkalla-romaania maailman parhaaksi nuortenkirjaksi. Se on ehdottomasti luettava ensimmäistä kertaa nuorena, mielellään alle parikymppisenä, tai kokemus jää vajaaksi.

Sitä vanhemmat osaavat tietenkin jättää tämän hölmön yleistyksen omaan arvoonsa ja lukea kirjan silti. Ei väitteen tukena muuta olekaan kuin törkeä oletus henkilökohtaisen kokemuksen yleistettävyydestä, oman oppimäärän sijoittuminen neuroottisen narsistisesti elettyihin lukiovuosiin.

Siinä koko kauneus onkin. Beat-kirjallisuus puhuttelee ihmistä etenkin yksilöllistymisen alkuhämärässä, elämänvaiheessa, jolloin kellään muulla kuin omalla itsellä ja ehkä korkeintaan vieressä munat paljaana seisovalla kaverilla ei ole väliä.

Beat-sukupolvi itse nosti suureksi esikuvakseen villinparrakkaan Walt Whitmanin, jonka 1800-luvun puolivälissä kirjoittama klassikkoruno Laulu itsestäni ylistää yksityistä kokemusta poikkeuksellisella röyhkeydellä ja ilolla. Siinä Whitman kannustaa hylkäämään ”toisen tai kolmannen käden kautta” eletyn elämän, maailman katselemisen ”kuolleiden silmin”.

Allen Ginsbergin mukaan maailmansotien aikana ja jälkeen aikuistuneeseen sukupolveen vaikutti voimakkaasti kokemus siitä, että maailmaa hallitsivat vaaralliset ääliöt, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään.

Sukupolvikokemus, jonka olemme sittemmin voineet todeta rajattomasti yleistettäväksi.

Yleensä kaikenlaiset ”ohjeet kirjailijaksi haluavalle” onnistuvat lähinnä provosoimaan teennäisellä pätemisellään. Kerouacin vinkit ovat kuitenkin jatkaneet kummittelua mielessäni vuodesta toiseen.

Pian Matkalla-romaanin lukemisen jälkeen löysin Kerouacin laatiman 30-kohtaisen listan, jossa hän tiivistää näkemyksensä modernin proosan luovasta prosessista.

Kyseessä ei ole insinöörimäinen sääntökavalkadi, vaan ennemminkin runomuotoinen julistus vapaalle ajattelulle. Se kehottaa lukijaa muun muassa uneksimaan transsitilassa edessä olevasta esineestä, ”uimaan kielen meressä” ja olemaan Marcel Proustin kaltainen ”ajan pilvipää”.

Yleensä kaikenlaiset ”ohjeet kirjailijaksi haluavalle” onnistuvat lähinnä provosoimaan teennäisellä pätemisellään. Kerouacin vinkit ovat kuitenkin jatkaneet kummittelua mielessäni vuodesta toiseen. Jonkinlainen sinisilmäinen huumori ja kielellä leikkimisen ilo tuntuvat suojelevan niitä tyrmäämiseltä.

Runouden seassa on myös muutama käytännöllisempi ajatus, josta on ollut arvaamatonta hyötyä.

Kerouacin ohje numero 22: Kun keskeytät kirjoittamisen, älä mieti sanoja, vaan yritä nähdä kuva tarkemmin

Jazzista inspiroitunutta beat-kirjallisuutta korostetaan usein korvan kirjallisuutena. Selvästi se oli Kerouacille myös silmän kirjallisuutta. Hänen tekstinsä on täynnä visioita, haavekuvia ja ilmestyksiä. Se piirtää kuvaa kokonaisesta romanttisen telepaattisesta elämäntavasta.

Tarve näkemisen kirkkauteen yhdistyy yltiöpäiseen optimismiin neuvossa, jota hoin itselleni nuoruusvuosien epätoivoisimpien hetkien läpi:

Kerouacin ohje numero 5: Se mitä tunnet, löytää kyllä muotonsa.

Oikean henkilön kirjoittamana näinkin köykäinen self help -ohje voi olla elintärkeä. Etenkin elämänvaiheessa, jossa tunteita ja sanottavaa on loputtomasti, mutta sopivasta muodosta ei vielä minkäänlaista käsitystä.

Vuosien jälkeen Matkalla-romaania lukee radikaalisti erilaisin silmin. Tarinasta erottuu selkeämmin myös itseriittoisen egotrippailun kääntöpuoli: minuuden hukkuminen, katoavaisuus ja menetyksen sävyt.

Kirjan keskushenkilöt eivät näytä enää hauskoilta ja karismaattisilta sankareilta vaan pelottavalla tavalla mitättömiltä, Amerikan äärettömän maiseman nielemiltä hiukkasilta, jotka hengittävät rekkojen ja tavaravaunujen kyydissä pimeää astraalista yöilmaa heiveröisillä keuhkoillaan.

Jos Kerouacin kirjoista on joskus poiminut lähinnä ekstaattisen reissufiiliksen, on myös hahmojen silmistä kajastavan surumielisyyden kanssa tultava lopulta sinuiksi.

Päähenkilöiden suuri missiokin epäonnistuu. He eivät löydä matkoiltaan suurta vastausta. Isättömät polot pyörivät ympäri maata holtittomasti kuin sukat pesukoneessa ja kuvittelevat silkan pyörimisliikkeen ratkaisevan jotain.

Spontaanin nuoruudenkiihkon kuvauksen ohella Matkalla-kirjan voi nähdä eräänlaisena beckettiläisenä autiona tienvarsimaisemana, jossa kärsimättömästi hortoilevat ihmiset odottelevat maailmankaikkeuden perimmäisen tarkoituksen paljastumista.

Mutta siinä missä absurdin teatterin isä Samuel Beckett seisottaa lähes puhekyvyttömiä henkilöhahmojaan turhan päiten kylmällä tiellä osoittaakseen elämän absurdiuden, Kerouac ei jätä sankareitaan sanattomiksi, saati paikoilleen. Heillä on liian kiire maistaa Amerikan jokaisen tienvarsiravintolan omenapiirakkaa ja kahvia.

Saman tien siinä voi hölöttää vaikka oman elämäntarinansa, kelle tahansa, joka kuuntelee.

Jos Kerouacin kirjoista on joskus poiminut lähinnä ekstaattisen reissufiiliksen, on myös hahmojen silmistä kajastavan surumielisyyden kanssa tultava lopulta sinuiksi.

Elämänmyönteisen reppureissaamisen ohella Kerouacin elämä oli vähintään yhtä paljon myös alkoholismin, hiljaisen epätoivon, toksisen maskuliinisuuden ja väsyneen katkeruuden leimaamaa. Jopa Matkalla-romaanin kiihkeän rytmin takana piilee lohduttomuus.

Epämääräiseen tuskaan törmää kaikkialla hänen tuotannossaan. Vallattomien proosaohjeidenkin joukkoon tuntuu suorastaan hautautuneen kohta, jonka olen 17-vuotiaana sivuuttanut täysin:

Kerouacin ohje numero 19: Hyväksy lopullinen menetys.

Pessimismi muovasi olennaisesti Kerouacin kirjallista tyyliä. Jatkuvasti kuolemaa kohti kaartuvat ajatukset korostivat hänen suhtautumistaan kaunokirjallisuuteen ensisijaisesti todellisten elämäntapahtumien muistiin merkitsemisenä.

On vaikea nähdä särkyneen oloisen hahmon yhteys kirjassa kuvattuun, elämänjanoa ja rentoutta tihkuvaan kertojaan.

Erään teorian mukaan kirjailijat kirjoittavat koko elämänsä ajan yhtä kirjaa uudelleen ja uudelleen. Koko heidän työnsä voi keskittyä ajatuksesta irti pyristelemiseen, mutta lopulta he päätyvät tekemään jälleen uuden version samasta teoksesta.

Kerouac koki jo toisella julkaistulla romaanillaan sanoneensa ”kaiken minkä tiestä voi sanoa”. Mitä ihminen voi sellaisen urakan jälkeen tehdä? Kirjoittaa tietenkin lisää, mutta mistä?

Matkalla-kirjan julkaisua seuraavien vuosien televisiohaastatteluissa hittikirjailija vaikuttaa synkältä ja ilottomalta. On vaikea nähdä särkyneen oloisen hahmon yhteys kirjassa kuvattuun, elämänjanoa ja rentoutta tihkuvaan kertojaan. Takki on tyhjä, kaikki tarvittava sanottu.

Kivulias kysymys on: käykö niin lopulta jokaiselle meistä?

Muistan yhä kirkkaasti, kuinka 18-vuotiaana pelkkä Whitmanin runon lukeminen tai beat-dokumentti The Sourcen katsominen aamuneljältä saattoi aiheuttaa seksiin tai uskonnolliseen heräämiseen vertautuvan tällin.

Lukiovuosien jälkeen keskivertoihmisen emotionaalinen intensiteetti hiipuu petollista vauhtia. Neljänkympin pyykkiä lähestyessä vastaavat tällit ovat jo harvinaisia. On hyväksyttävä menetys, kenties lopullisesti.

Jack Kerouac
Kuvateksti Jack Kerouac viimeisinä vuosinaan päiväämättömässä kuvassa.
Kuva: Moviestore/Shutterstock/All Over Press

Tamperelaisesta antikvariaatista vuosituhannen alussa ostettu Matkalla on edelleen hyllyssäni. Koko muun Kerouacin tuotannon olen antanut eteenpäin, lukuun ottamatta ainoastaan 1960-luvun alun romaania Tuuliajolla Big Surissa, joka kuvaa jo pahasti juoppoontuneen kirjailijan henkistä ja fyysistä rappiota.

Teospari on osuvimpia mahdollisia Kerouacin tuotannosta, välttämätön kaksoisvalotus kirjailijan elämäntarinaan. Kiihkon vallassa hakattu runsas ja rönsyilevä reissueepos, joka sanoitti kokonaisen sukupolven kokemuksen, valloitti maailman henkilökavalkadillaan ja ennennäkemättömällä vauhdillaan – ja sen vieressä tuskainen läpyskä, jossa sama kaveri hourii juoppohulluuden kourissa syrjäisessä mökissä.

Liftaaminenkin on Big Surissa vaihtunut junan yksityiseen makuuhyttiin ja taksiin. Kertoja ei löydä itsestään “kipinää minkäänlaiseen järjelliseen, rehelliseen ponnistukseen helpottaa sielunsa hirvittävän synkkää tilaa”.

Romaanien julkaisun välillä on viisi vuotta. Se muistuttaa siitä, kuinka nopeasti lumous voi murtua, elämän magia lakastua.

Seitsemän vuotta Big Surin julkaisemisen jälkeen Kerouac kuoli ryyppäämisen aiheuttamaan sisäiseen verenvuotoon. Hän oli 47-vuotias.

Kaikki merkitykselliset tarinat kertovat lopulta menetyksestä.

En kanna enää huolta siitä, löytääkö ”se mitä tunnen lopulta muotonsa”, kuten Kerouacin ohje numero viisi vakuuttaa. Niin on jo tapahtunut. Ilmaisen itseäni huomattavasti kirkkaammin kuin 17-vuotiaana. Ilmaisukyvyn myötä olen onnistunut rakentamaan myös kanssaihmisiin yhteyden, jonka puute ajoi teinivuosina pakkomielteisiin kirjallisuuden, matkustamisen ja aistinautintojen kanssa.

Sen sijaan lopullisen menetyksen hyväksymisestä itseään saa nykyään muistuttaa jatkuvasti.

Onneksi sen ei tarvitse tarkoittaa loputonta synkkyyttä. Syvästi buddhalaisuudesta vaikuttunut Kerouac ymmärsi tämän varmasti itsekin. Kaikki merkitykselliset tarinat kertovat lopulta menetyksestä. Sen osoittaa myös Matkalla, jonka olennaisin opetus on epäonnistuneen matkan tärkeydessä.

Osittain Kerouacin ansiosta huomaan yhä kirjoittavani mieluummin epätoivoisesta etsinnästä ja vastausten puutteesta, erotuksena esimerkiksi valtavirtaisesta journalismista, jolla on tapana edetä polulta poikkeamatta ja keskittyä esittelemään vastauksia.

Matkalla muistuttaa, että oikein sommitellulla harharetkellä voi olla sankaritarinaakin pidempi elämä.

Kerouacin proosakirjoittamisen listan loppupäässä on kohta, jossa masennuksen muste on päässyt läikkymään oikein kunnolla nuoruuden ihannekuvien päälle. Sen voinee suomentaa vaikka näin:

Kerouacin ohje numero 27: Ylistys Hahmolle epäinhimillisen Synkässä Yksinäisyydessä

“Ohjeeksi” tätä on enää hankala kutsua. Kömpelön kryptinen muotoilu tuntuu vain lisäävän sen itsesääliä ja patetiaa. Se on kuin viimeinen alkoholistin kohottama malja ennen lopullista sammumista. Muistakaa minut. Jos ette muuten, niin ainakin hahmona.

Kukin voi tulkita kohdan kuten haluaa. Kerouacin syntymän satavuotispäivän kunniaksi ehdotan sen luettavaksi kunnianosoituksena romaanien sivuilla hiljaista elämäänsä eläville hahmoille. Sekä muistutuksena siitä, että meillä on joka hetki voima repäistä heidät irti epäinhimillisestä yksinäisyydestään.

Voimme nimittäin koska tahansa ajatella Matkalla-kirjan Sal Paradisea, Dean Moriartya ja kaikkia muita beat-romaanien hahmoja kaikilla heidän salaisilla ja oikeilla nimillään.

Voimme lukea kaikista heistä amerikkalaisissa auringonnousuissa, auringonlaskuissa, lava-autojen kyydissä tai jokilaitureilla, istumassa halpojen vuokrakämppien lattioilla, seikkailemassa välinpitämättömien tähtien alla maassa, jota ei ole olemassa enää muualla kuin repaleisten kirjojen sivuilla.

Voimme ajatella kaikkia heitä yksin ja yhdessä, unohdetun kielen valtameressä, kontaktimuoviin jähmettyneinä, ikuisesti silmää iskevän nuorekkaina ja janoisina, loputtomana jauhavan pilvipäisen ajan armoilla.

Keskustelu