Peltirumpu on hurja sukellus natsiaikaan ja Saksan historian kaaokseen – Volker Schlöndorffin Oscar-palkittu menestyselokuva Kino Klassikossa
Günter Grassin romaanin filmatisointia pidettiin jopa mahdottomana. Nykypäivänä kukaan tuskin rahoittaisi tällaista elokuvaa, joka ei anna katsojalle armoa.
Günter Grassin Peltirumpu (1959) oli ensimmäisiä saksalaisia romaaneja, jotka kuvasivat tavallisten ihmisten elämää natsi-Saksassa, rehellisesti joskin myös fantasian ja maagisen realismin keinoin. Tämän väkevän ja rönsyilevän romaanin filmaamista pidettiin mahdottomana, kunnes, 20 vuotta myöhemmin, Volker Schlöndorff teki siitä ajatuksekkaan ja puhuttelevan elokuvaversion.
Schlöndorffin Peltirummusta (Die Blechtrommel, 1979) tuli modernin saksalaiselokuvan vaikuttavimpia ja kuuluisimpia saavutuksia. Se jakoi Cannesin pääpalkinnon Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan kanssa ja sai parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscarin.
Peltirummun päähenkilö on Grassin tavoin danzigilainen Oskar-poika, joka hetken aikuisten maailmaa seurattuaan päättää pysyä ikuisesti lapsena. Hän lakkaa kasvamasta 3-vuotiaana, joskin aikuistuu mieleltään monin tavoin. Oskarilla on muitakin erikoisia kykyjä, sillä hän pystyy peltirummullaan ja kovalla huudollaan erilaisiin ihmetekoihin. Hänen roolissaan tuolloin 11-vuotias, surusilmäinen David Bennent tekee unohtumattoman roolityön.
Peltirumpu on hurja sukellus Saksan historiaan 1900-luvun alusta aina toisen maailmansodan loppuvaiheisiin. Se kuvaa yhä synkemmän kaaoksen keskelle joutuvien ihmisten tuskaa ja kapinaa, kun yhteiskunta heidän ympärillään suistuu yhä jyrkemmin raiteiltaan.
Peltirumpu on eri vaiheissaan villi ja groteski, lämmin ja lumoava, kyyninen ja painajaismainen, irvokas ja mietiskelevä elokuva. Schlöndorff yhdistää yleisen yksityiseen, mielikuvituksellisen fantasian todelliseen historiaan.
Kaikki kerrotaan kriittisen tarkkailijan ja totuudenpuhujan Oskarin näkökulmasta – jopa hänen syntymänsä. Oskarin ajatusten, kokemusten ja tekojen kautta aikuisten maailma näyttäytyy mielettömältä ja pelottavalta, mutta usein myös naurunalaiselta, ja samalla paljastuu vaivihkaa saksalaisuuden ominaispiirteitä.
Tämä Peltirummun tutkimusmatka traumaattiseen saksalaismenneisyyteen sai loppukaneetin vuonna 2006, jolloin Grass paljasti palvelleensa toisen maailmansodan lopulla SS:n panssaridivisioonassa, kun hänet oli 17-vuotiaana kutsuttu asepalvelukseen. Moni järkyttyi ja jopa suuttui, kun koko aikuisikänsä natsiajan kritisoimiselle omistanut kirjailija oli itsekin teini-iässä tahriintunut väkivallan, totalitarismin ja sorron ideologiasta. Sen salaaminen 60 vuoden ajan oli jälleen yksi osoitus siitä, kuinka kipeää ja vaikeaa natsimenneisyyden käsittely on saksalaisille ollut.
Peltirumpu torstaina 18.8. 2022 klo 22.32 Yle Teemalla. (Aiempi esitys Kino Klassikossa lauantaina 19.3.2022.) Elokuvasta nähdään sen vuonna 2010 valmistunut uusi ohjajaan versio.
"Lumoava ja lihallinen elokuva, jossa näyttäytyy, miten lähellä toisiaan kauneus ja kauheus ovat"
Anna Möttölän kanssa Peltirummusta keskustelemassa ovat näyttelijä Timo Torikka ja vapaa kirjoittaja Sanni Myllyaho. Voisiko tällaista elokuvaa tehdä tänä päivänä? "Kukaan ei ensinnäkään suostuisi rahoittamaan sitä", sanoo Timo Torikka, joka ei kuitenkaan pidä elokuvaa itsetarkoituksellisesti provokatiivisena: "Tämä on hirvittävän, väkivaltaisen asian käsittelyä tavalla, joka saa sen tuntumaan kouriintuntuvalta."
Sanni Myllyahon mielestä Peltirumpu on kuvaus natsismista ilman sitä armeliasta oletusta, että katsoja itse on tapahtumien ulko- ja yläpuolella. "Tuoreemmissa elokuvissa on helpompi olla niin, että natsit olivat pahoja ja me olisimme tehneet oikein. Esimerkiksi Schindlerin lista tarjoaa katsojalle hyväntekijän roolia. Peltirumpu kieltäytyy antamasta tätä helpotusta."
"Luulen, että on terveellistä tässä ajassa katsoa Peltirumpu, koska se vaikuttaa syvätasolla", sanoo Timo Torikka.
Katso koko keskustelu!
