Hyppää pääsisältöön

Kulttuuricocktail

Essee: True crime upottaa meidät pelkofantasioihimme ja siksi se on 2000-luvun radikaalein taidemuoto

Päivitetty 25.03.2022 13:18.

Tosirikosta on pidetty halpamaisena tarinateollisuutena, joka vetoaa alhaisiimpiin vaistoihimme. True crime on kuitenkin 2000-luvun radikaalein taidemuoto, kirjoittaa kirjailija ja tosirikospodcastin käsikirjoittaja Ville Hytönen.

“Kun lapsi on ulkona, niin eihän sitä äiti nuku rauhallisesti koko yönä. Sitä joko valvoo siihen asti, että tyttö on tullut kotiin tai nukkuu sellaista koiran unta, ja vartoo että koska se ovi käy.”

Näin vuonna 1998 kadonneen Raisa Räisäsen äiti kertoo tyttärensä katoamisyön tapahtumista Marko Niemen Yleisradiolle kirjoittamassa true crime -podcastissa Viimeinen johtolanka (2020).

“Ja kun näin ei ollut tapahtunut niin mä heräsin siinä seitsemän aikaa aamulla ja mulla oli jotenkin sellainen kylmä olo, tyhjä olo. Kävin kattomassa tietysti ensimmäiseksi Raisan huonetta, että tyttö ei ole tullut kotiin.”

Äidin murheellinen puhe on vetävä esimerkki tosirikostekstin vaikutuskeinoista. Autenttinen puhe saa kuuntelijan samaistumaan uhrin äidin kokemukseen. Silti se jättää oven auki vaikkapa rikostutkijan tai toimittajan näkökulmille.

Raisa Räisäsen katoamistapaus on yksi keskustelluimmista ja tutkituimmista tapauksista Kyllikki Saaren ja Bodomjärven murhien ohella. Suorasanaisesti kuvailtuna se on jo järkyttävä tapahtumasarja, mutta kaunokirjalliset keinot avaavat oven sisään tapahtumiin ja saavat kokemaan ne voimakkaammin.

Kuuntelija tietää murhan olevan totta, murhaajan vapaalla jalalla ja tavoittaa omaisten surun. Kun nämä tiedot yhdistetään vivahteikkaaseen kerrontaan, teokseen uppoutuminen käy tunteisiin ja tekee kokemuksesta syvällisen.

Kun Raisa Räisäsen ruumista tai mahdollista murhaajaa ei ole löydetty, ahdistava tunne moninkertaistuu. Rikollinen on jossain tuolla edelleen. Onko hän murhannut jonkun muunkin?

Hupun alla suljetut silmät

Totuus käsikirjoitetaan tarkasti

True crime ei itsessään ole uusi ilmiö. Lajityypin ensimmäiseksi moderniksi klassikoksi nostetaan usein Truman Capoten teos Kylmäverisesti (1966) ja Richard Brooksin siitä ohjaama elokuvaversio (1967).

Suomessa vuosikymmenien ajan näkyvimmät true crime -tuotteet, Poliisi-TV -ohjelma ja Pohjolan poliisi kertoo -kirjasarja, olivat puoliviihteellisiä, puolitiedottavia ja tarinallistettuja infopätkiä. Niistä siirryttiin podcastien ja äänikirjojen menestyksen siivin jengipomojen elämän tirkistelyyn ja väkivaltaisten tilanteiden graafisiin kuvauksiin.

Tänä päivänä true crime tavoittelee yhä taiteellisempaa ilmaisua.

True crime -teoksen kuuntelija, lukija tai katsoja ei välttämättä tule ajatelleeksi, että sisältö on hyvin tarkkaan käsikirjoitettu. Juonessa ja henkilöhahmojen kuvailussa noudatetaan klassisia draaman rakenteita yhdistettynä niin kutsuttuun toteen. Tapahtumat ja henkilöt ovat oikeita, mutta heidän sisäisen maailmansa kuvailu on väkisinkin fiktiivistä ja spekulatiivista.

Kun äänikirjat ja suoratoistopalvelut tekivät tosirikoksista valtavirtaa, käsikirjoituksissa alkoi esiintyä entistä enemmän kaunokirjallisuuden keinoja, kuten epäluotettava kertoja, näkökulmatekniikka ja avoimet loput. Myös tapa tuoda rikostutkijan henkilökohtainen elämä mukaan tarinaan alkoi olla jo 2010-luvun lopussa arkipäivää. Kirjailijat, dramaturgit ja copywriterit loivat true crimelle lyyrisiä ja metaforisia nimiä kuten Murhan anatomia, Making a Murderer tai Ei vanhene koskaan.

Rikosjournalismin, tieto- ja kaunokirjallisuuden, mahdollisesti äänitaiteen ja kuvallisen kerronnan välimaastoissa liikkuva hybridi on parhaimmillaan mitä radikaalein taiteenmuoto 2000-luvulla.

Taiteellisin keinoin kuvattu tosirikos on Agatha Christie -tyyppistä perinteistä arvoitusdekkaria tai skandinaavista jälkimodernia poliisiromaania immersiivisempi. Immersio on yleensä videopelien käsikirjoittamisessa käytetty termi, joka tarkoittaa virtuaalitodellisuuteen uppoamista. Ulkopuolinen maailma katoaa, tarina ja maailma vetävät niin että itsensä tiedostaminen kokijana katoaa.

True crimen kautta voidaan käsitellä pelkoa kokonaisvaltaisemmin kuin fiktion kautta.

Tosirikoksessa luodaan vahva yhteys käsitellyn rikoksen ja sitä kokevan ihmisen välille. Me emme seuraa true crimea kuten seuraamme draamasarjaa tai luemme kertomusromaania. Näemme sen pikemminkin suoraan osana omaa todellisuuttamme. Rikolliset ovat totta ja meidän keskuudessamme. Meidän on selviydyttävä, vaikka pelkäämme. Janoamme ratkaisua pelkojemme takia.

True crimen kautta voidaan käsitellä pelkoa kokonaisvaltaisemmin kuin fiktion kautta. Fiktiossa asioita etäännytetään, true crimen ihmiset elävät kokemassamme todellisuudessa. Kokemus voi olla terapeuttinen tai traumaattinen. Se on ikään kuin sadun vastapuoli, tosifantasia.

Psykoanalyyttiset satututkijat, vaikkapa Bruno Bettelheim, korostavat sadun merkitystä lapsen alitajuntaisten ongelmien ratkaisijana, mutta muistuttavat, etteivät sadut saa olla liian lähellä arkitodellisuutta, etteivät ne sekoitu. True crimessa rikokset ovat päinvastoin lähellä ja sekoittuvat kaiken aikaa arkitodellisuuteen. Siksi se ei sovi kasvuikäisille.

Samanaikainen sisällön leviäminen monissa kanavissa lisää todellisuuden tuntua. Internet tarjoaa valtavat arkistot harrastajien murhatutkimuksia, joissa vanhatkin rikokset nousevat yhä uudestaan puheenaiheiksi. Murha.info-sivustolla ja rikospodcasteissa aprikoidaan vaihtoehtoja loputtomasti. Entä jos rikollinen löytyy sosiaalisesta mediasta omalla profiilillaan? Entä jos hänen uusin rikoksensa päätyy videolle?

On olemassa mahdollisuus, että näemme pian tuotetun true crime -sarjan, jossa rikollinen twiittaa tekonsa aikana näkemyksiään rikoksiin ja julkaisee Instagram Stories -videoita pakomatkastaan.

Viitteitä YouTubessa suorana lähetettävistä varkauksista on jo, kuten vaikkapa tunnetun someräppärin videolle kuvaama takkivarkaus Stockmannilla syksyllä 2021.

Vuonna 1982 Tallinnassa pelättiin ihmissyöjiä

Vuonna 1982 Neuvosto-Eestissä tapahtui väkivaltaisten murhien sarja. Parikymppinen sorvari ja tarjoilijana työskennellyt Johannes-Andreas Hanni tappoi vähintään kolme uhriaan seksuaalis-sadistisin motiivein ja yritti murhata näiden lisäksi vaimonsa sekä tuntemattoman taksinkuljettajan.

Löysin sattumalta asiaa käsittelevän vanhan artikkelin penkoessani lehtiarkistoa aivan muista syistä. Otsikko oli jo valmiiksi kiehtova: “Neuvosto-Viron kannibaali” oli reunustettu nuoren viiksekkään miehen pidätyskuvilla.

Vaikka Neuvostoliitto oli autoritaarinen valvontayhteiskunta, sen sisäinen työmoraali oli niin rappeutunut, ettei rikostutkinta kyennyt saamaan yli puoleen vuoteen kiinni sarjamurhaajaa.

Kiinnostuin tästä hirvittävästä ihmissyöntiä sisältäneestä tapahtumasarjasta, koska se sisälsi valmiiksi jo kaikki karmivan draaman ainekset: hyväksikäyttösuhteen, nuoruuden suuren rakkauden ja samalla vertauskuvan miehitetyn Viron ja miehittäjävaltio Neuvostoliiton suhteesta. Kirjoitin tapausten pohjalta Ylelle podcast-sarjan Ihmissyöjä.

Dramaturgisesti minua kiinnosti totalitaarisen yhteiskunnan kuvaaminen sen raadollisimpien puolien kautta. Vaikka Neuvostoliitto oli autoritaarinen valvontayhteiskunta, sen sisäinen työmoraali oli niin rappeutunut, ettei rikostutkinta kyennyt saamaan yli puoleen vuoteen kiinni sarjamurhaajaa.

Kaivoin venäjän- ja vironkielisiä miliisikuulusteluja 1980-luvulta, luin murhaajan isän omakustannevihkoja, murhaajan ja tämän vaimon välistä kirjeenvaihtoa, haastattelin aikalaisia. Kävin murhapaikoilla ja murhaajan asuintaloilla tutkimassa.

Itse murhaaja kasvoi suljetun yhteiskunnan vieläkin suljetummassa marginaalissa. Baptistisaarnaajana toimineen isän takia perhe ei varsinaisesti ollut ateistisen valtion kermaa vaan joutui elämään syrjässä. Saattaisiko tällaisessa kaksinkertaisessa repressiivisessa ympäristössä olla jotain joka laukaisi nuoressa miehessä halun väkivaltaiseen toimintaan?

Tosirikoksen seuraaja onkin jo tottunut ajatukseen siitä, että yhteenkään kysymykseen ei ole suoraa vastausta eikä rikolliselle mielelle ole yksinkertaista selitystä.

Yhteiskunnallisesti ja sosiologisesti taustoitettu true crime alkaa ollakin seuraava merkittävä tosirikoksen aalto. Tosirikoskirjallisuuteen on sen alkuajoista saakka liittynyt yhteiskuntaluokkien väliset ristiriidat, köyhyyden ja syrjäytettyjen kuvaukset, mutta toisaalta myös vahva yksilön psykologisointi.

Tosirikoksen seuraaja onkin jo tottunut ajatukseen siitä, että yhteenkään kysymykseen ei ole suoraa vastausta eikä rikolliselle mielelle ole yksinkertaista selitystä. Historiantutkija Teemu Keskisarjan tai sosiologi Juho Saaren Kyllikki Saari -tutkimuksissa tai Peter Englundin Murha sunnuntaitiellä -kirjassa yhteiskunnallista kehystä laajennetaan yhä suuremmaksi, jälkimmäisessä kuvaamaan muun muassa ruotsalaisen kansankodin kasvutarinaa.

Tutkimani virolainen sarjamurhaaja Johannes-Andreas Hanni kasvoi ahdistavassa ympäristössä suljetussa yhteiskunnassa, mutta hänellä oli luultavasti myös rakenteellisia poikkeamia aivoissaan, psykopaattisia piirteitä, jotka johtuivat nuorena saadusta iskusta päähän. Hirvittävä rikos on osiensa summa ja se onkin aina purettava useampaan tekijään.

Hupun alta katsovat silmät

Ristiriitaista myötätuntoa

Kriminologian professori Scott Bonn esittää suositussa Why We Love Serial Killers (2014) -teoksessaan, että true crimessa tunnetaan myötätuntoa sekä uhria että ajoittain myös tekijää kohtaan. Perinteiseen arvoitusdekkariin verrattuna tosirikos luo hankalan ristiriidan kokijalle. Aivan kuten onnistunut taideteos.

True crimessa on luotava intiimiyden tunnelma ilman yhden näkökulman vaikutelmaa. Kokija haluaa nähdä rikoksen syyt ja seuraukset niin rikollisen, tutkijan kuin uhrinkin kuvakulmasta. Se saa seuraamisen liikkumaan tunteiden äärirajoilla: pohjattomassa empatiassa rakkaansa menettänyttä kohtaan, hirvittävässä lapsen puolesta koetussa pelossa tai vihassa psykopaattista murhaajaa kohtaan. Samanaikaisesti kokija ahdistuu yhteiskunnan kyvyttömyyttä parantaa murhaaja ja estää uusien rikosten tapahtuminen.

Onnistuneessa true crime -teoksessa kyetäänkin luomaan intensiivisyyttä ja tunteellisuutta, mutta sitä ei ole tarpeen pohjustaa tapahtumien järjestyksen kautta vaan vuorottelevilla aikatasoilla ja vastakkaisilla näkökulmilla. Kokija ymmärtää, että kaikki hänelle kerrottu ei välttämättä ole totta. Se luo sisäisiä ristiriitoja.

Me kuvittelemme murhan tuttuun ympäristöön ja tiedämme ettemme vain kuvittele.

Filosofi Georges Bataille kirjoittaa klassikkoteoksessaan Sisäinen kokemus (1943) siitä, miten sodan kohtaava ihminen sulkee sisäisen kauhun sodan ulkopuolelle. Hän toimii ikään kuin kollektiivisessa horroksessa tai hurmoksessa.

“Taistelussa kauhu kuitenkin kohdataan ja selätetään toiminnalla ja siihen liitetyllä projektilla. Tämä mahdollistaa kauhun ohittamisen. Ohitusliike tekee toiminnasta ja projektista lumoavan suurellista mutta johtaa kauhun itsensä kieltämiseen”, Bataille kirjoittaa.

Voisiko sama kauhun ohittamisen mekanismi toimia tosirikosten kohdalla toisin päin? Bataillen mukaan sisäinen kokemus on toiminnan vastakohta. Entä jos meidän kauhun tarpeemme yhdistyy kotisohvalla istumisen turvallisuuteen?

Voisiko halumme seurata todellisia kauhunhetkiä simuloivia true crime -sarjoja johtua siitä, että etsimme itsellemme sisäistä, jonkinlaista henkiseen valaistumiseen verrattavaa äärettömyyden kokemusta?

Sellaista jonka tunnemme samaistuessamme samaan aikaan rikolliseen, uhriin kuin tuomariin. Olemme hetken Kain, Aabel ja Jumala. Olemme alitajunnassamme itsemme vihollisia, ihmissuvun sisäisiä susia ja lampaita?

Me kuvittelemme murhan tuttuun ympäristöön ja tiedämme ettemme vain kuvittele. Se todella tapahtui siellä, ja me olisimme voineet olla läsnä.

Tavallaan me olemmekin, sillä murha ei vanhene koskaan.

Ville Hytöseltä ilmestyy maaliskuun lopussa romaani Johannes-Andreas (Like), joka kertoo Johannes-Andreas Hannin tapauksesta.

Edit 25.3. klo 13.23: Lisätty linkki Viimeinen johtolanka -podcast-sarjaan.

Keskustelu