Sankareita ja pässinpäitä unelmatehtaalla – miten sota näkyy Oscar-gaalassa?

Sota on hyvä aihe elokuville, mutta elokuvajuhlaan se sopii huonosti. Näin kirjoittaa esseessään toimittaja J.P. Pulkkinen, joka on Ylen Oscar-lähetyksen kommentaattori.

Oscar-palkinnot jaetaan maanantaina 28.3. Suora lähetys gaalasta Ylen verkkosivuilla, Teemalla ja Areenassa kello 1.30 alkaen.

Kysyn itseltäni jatkuvasti miten saan kalibroitua jatkuvan sotaseurannan syövyttämän tunne-elämäni ja ajatteluni gaala-asentoon Oscareiden lähestyessä. En ole varma, mutta yritän taustoittaa näiden kahden asian suhdetta.

Gaalat ja maailmanpolitiikka eivät tule toimeen keskenään. Gaalat ja sodat vielä vähemmän. Oscar-gaala on esimerkki kulttuurisesta Monroen opista. Presidentti James Monroen vuonna 1823 julkaiseman doktriinin ydinviesti oli se, että Yhdysvaltojen on syytä pysytellä erossa entisten eurooppalaisten siirtomaaisäntien touhuista. Vaihdetaan elokuvateollisuus Yhdysvaltojen paikalle ja politiikka Euroopan paikalle, niin yhtälö on valmis.

Elokuva-alan palkintogaaloja voi epäpoliittisuudessa verrata urheiluun. Instituutio on vaalinut erillisyyttä kuin Kiina olympiaurheilijoiden kannanottoja Beijingin talviolympialaisissa. Välillä tuota irrallisuutta katsoessa tuli absurdi olo niin kuin kuunnellessa Venäjän ulkoministeriä Sergei Lavrovia silloin kun hän sanoi: “Emme ole hyökänneet Ukrainaan.”

Juhla on kokoontuminen, joka esittelee onnistumisia. Se on markkinointia. Siellä kukaan ei ole pässi.

Poikkeuksia on, tietysti. Ne alkoivat 1970-luvulla, kun Marlon Brandon sijaan gaalassa puhui Amerikan alkuperäiskansan edustaja Sacheen Littlefeather. Hän moitti elokuvia tavasta, millä ne olivat näyttäneet intiaanit.

Parikymmentä vuotta ja parikymmentä protestia myöhemmin oli Irakin sota ja Michael Moore sanoi George W. Bushille, että tämä oli pässi. Yleisö buuasi ja oli sitä mieltä, että Moore oli itse pässi. Juontaja Steve Martin yritti pelastaa tilanteen ja sanoi, että nyt Teamsters-liitto vie Mooren auton peräkonttiin kuin pässin narussa. Se oli vitsi, joka viittasi tuon ammattiliiton likaisiin otteisiin sen pomon Jimmy Hoffan aikaan.

Hoffa kuoli viimeksi Irishman-elokuvassa Al Pacinona ja sai siitä Oscar-ehdokkuuden. Hänet tappoi Robert De Niro. Se oli kosto siitä, että Pacino tappoi De Niron kaksikymmentä vuotta aiemmin elokuvassa Heat. Siitä ei kumpikaan saanut ehdokkuutta. Se oli yksi niistä hetkistä, jolloin paljastui, että Yhdysvaltain elokuva-akatemia oli täynnä pässejä.

Yhtä vähän kuin sota on gaaloissa näkynyt ilmastonmuutos, luontokato tai joku Ilmestyskirjan neljästä ratsastajasta (sodan lisäksi taudit, nälänhätä ja kuolema). Juhla on kokoontuminen, joka esittelee onnistumisia. Se on markkinointia. Siellä kukaan ei ole pässi. Politiikka on kiistelemistä siitä, ketä pitää haukkua pässiksi, kun kaikki on mennyt päin seiniä.

Paljon paremmin viimeisten vuosien aikana ovat toimineet identiteettiin ja vähemmistöjen asemaan liittyvät kampanjat, sillä ne iskevät suoraan gaalan ytimeen. Kuka saa tehdä töitä? Kuka voi menestyä? Ketä arvostetaan? Ketkä päättävät?

#OscarsSoWhite tunnuksella ilmaistiin, että valkoista ylivaltaa kannattavat ovat pässejä. #WhiteWashedOUT kertoi, että värillisiksi kirjoitettujen roolihahmojen korvaaminen valkoisilla oli pässinpäiden tekosia. #TimesUp viittasi siihen, että naisia työpaikalla seksuaalisesti häiritsevät miehet vasta ovatkin täysiä pässejä.

Sota palkitaan. Kenraalit, muu upseeristo ja kaikki aselajit saavat pystejä. Sotasankarit ja sotien uhrit keräävät kiitosta.

Oscar-gaalan formaatti perustuu 30-luvun lama-ajan kuvalle Hollywoodista unelmatehtaana ja eskapismina. Ensimmäisen kerran elokuva-akatemia reagoi maailman myllerrykseen vuonna 1942, kun Yhdysvallat oli liittynyt maailmansotaan Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen.

Seremonia säädettiin aiempaa karummaksi, jotta ilmapiiri ei olisi liikaa ristiriidassa kansakunnan tunnelmien kanssa. Saavutuksien juhlimisen ja eliitin keskinäisen kehun välillä on raja, jota ei haluttu ylittää. Edellisen vuoden parhaan näyttelijän palkinnon saanut James Stewart antoi nyt palkinnon Donald Crispille ja molemmat esiintyivät sotilasunivormussa.

Sota näkyy hyvin itse tuotteessa, elokuvassa. Sota palkitaan. Kenraalit, muu upseeristo ja kaikki aselajit saavat pystejä. Sotasankarit ja sotien uhrit keräävät kiitosta.

Kiitettyjä sotaelokuvia sanotaan sodanvastaisiksi, mutta ne ovat usein myös vetäviä tarinoita, joissa on jännitystä, kansallisten henkselien paukutusta, kunniakysymyksiä, toveruutta ja maskuliinisuuden romantisointia. Sohvalta koettuna ne viihdyttävät, sillä sotaan kuuluva alituinen epävarmuus on elokuvassa alisteinen selkeälle rakenteelle.

Konflikti on elokuvan liikkeellepaneva voima ja sota on varsinainen über-konflikti. Elokuvaan tarvittavat hahmot ja rakennetekijät voi helposti kirjoittaa sodan kehykseen: sankari, kutsu seikkailuun, opettaja, kynnyksen ylittäminen, koettelemus, viestinviejä, liittolainen, palkinto, kotimatka, paluu opetuksen kanssa ja kasapäin pässejä.

Sotaelokuva on ollut etulinjassa alusta asti. Neljästä ensimmäisestä parhaan elokuvan voittajasta kaksi oli sotaelokuvia, Siivet (1927) ja Länsirintamalta ei mitään uutta (1930). Parhaaksi äänestettyjä sotaelokuvia on ollut rutkasti: Kwai-joen silta, Arabian Lawrence, Patton, Kauriinmetsästäjä, Platoon, Schindlerin lista, Englantilainen potilas, Hurt Locker, Forrest Gump.

Sota voi olla jossain menneisyydessä (Braveheart, Gladiator, Kuninkaan paluu), elokuva voi virittyä sodasta palaavien mielenmaisemaan (Grand Hotel, Parhaat vuotemme, Kummisetä), se voi taustalta vaikuttaa kaikkiin ratkaisuihin (Tuulen viemää, Rouva Miniver, Casablanca, Täältä ikuisuuteen, Sound of Music, Kuninkaan puhe).

Sotaelokuvagenre voi hyvin, sillä sankareiden ja pässien raja on piirretty selvästi, varsinkin kun kyse on niin sanotuista hyvistä sodista.

Sotaelokuvia on niin paljon, että niitä voi luokitella alagenreihin: taisteluelokuva, sotasairaalaelokuva, kotirintamaelokuva, traumaelokuva, sodanvastainen elokuva, toisen maailmansodan elokuva, Vietnamin sodan elokuva jne. Dunkirk, Hacksaw Ridge, American Sniper, The Imitation Game, Sotahevonen, Kunniattomat paskiaiset, Sovitus, Kirjeitä Iwo Jimalta, Pianisti, Pelastakaa sotamies Ryan, Veteen piirretty viiva, Syntynyt 4. heinäkuuta, Kuoleman kentät, Sotilaan tarina, Ilmestyskirja Nyt, 1917 jne.

Sotaa on käyty Amerikasta katsoen myös vierailla kielillä: Son of Saul, Ida, Kaunis elämä, Das Boot, Suuri sota, Kapo, Silta, Taistelu Algeriasta - ja tietysti Sota ja rauha (Voyna i mir), joka voitti Oscarin 1968.

Sotaelokuvagenre voi hyvin, sillä sankareiden ja pässien raja on piirretty selvästi, varsinkin kun kyse on niin sanotuista hyvistä sodista, joita ovat talvisota, suuri isänmaallinen sota ja “The Good War”, amerikkalaisten toinen maailmansota. Oikeastaan ne olivat yhtä ja samaa sotaa, mutta suomalaisen, venäläisen ja amerikkalaisen näkökulman vuoksi ne on eroteltava. Ukrainan sota saattaa myös olla hyvä sota, se nähdään viimeistään sitten kun se päätyy elokuviksi, jos sitä aikaa enää tulee.

Huonoja sotia olivat esimerkiksi ensimmäinen maailmansota ja Vietnamin sota. Ensimmäisessä aristokraattiset ja todellisuudesta vieraantuneet pässinpäät lähettivät työikäisiä miehiä teuraaksi. Jälkimmäinen oli siirtomaa-aikakauden ja kylmän sodan saumaan osunut toivoton sotku. Hyvän sodan selvä tehtävädramaturgia ja historiallinen oikeutus eivät enää ole sotilaiden tukena. Elokuvayleisölle se näkyy moraalin luhistumisena ja mielen hajoamisena, kun lähestytään pahan alkuperää ja kauhua.

Vietnamilaisille tuo sota oli Kháng chiến chống Mỹ (1954-1975), vastarintasota Yhdysvaltoja vastaan. En ole nähnyt vietnamilaisia sotaelokuvia (mm. Palavan ruohon tuoksu, Vietnamin vuoden 2012 tarjokas Oscar-kisaan), mutta Ken Burnsin ja Lynn Novickin dokumenttisarjassa Vietnamin sota amerikkalaiset ja vietnamilaiset puhuvat sotakokemuksistaan yhdessä. Dokumenttisarjasta rakentuu eräänlainen neuvottelupöytä, josta sodanaikaista epävarmuutta ja päättäväisyyttä, pelkoa ja vihaa katsotaan etäisyyden päästä.

Kun ajattelen omaa sotamoodiani, toivoisin olevani muutaman gaalan päässä tästä hetkestä.

Oscar-palkinnot jaetaan 28.3. (sunnuntain ja maanantain välisenä yönä). Voit seurata gaalaa Ylen verkkosivuilla, Teemalla ja Areenassa kello 1.30 alkaen. Teemalla ja Areenassa lähetystä kommentoivat elokuva-asiantuntija Anna Möttölä, toimittaja J.P. Pulkkinen ja elokuvatuottaja Emilia Haukka. Suoran lähetyksen aikana voit myös itse osallistua keskusteluun Oscar-chatissa osoitteessa chat.yle.fi/oscargaala22. Chatissa päivystävät Yle Kioskin toimittaja Matti Riitakorpi ja kulttuuritoimittaja Janne Sundqvist. Suomeksi tekstitetyn Oscar-gaalan voit katsoa Teemalla maanantaina kello 21.

Lähteet:

Christopher Vogler: The Writer’s Journey (1998)

Susanna Välimäki: Miten sota soi? (2008)

Viktor Jerofejev: Pässit (2001)